Luin George Eliotin romaanin Daniel Deronda, joka on yhdeltä osaltaan kehityskertomus. Se on perinpohjainen kasvukertomus sen lisäksi että se on ilmiselvä aateromaani, se ydin ei häviä sen melkein tuhannen sivun mittaan minnekään. Mutta siinä se on sitten kädenmitan päässä ja aina on uusi lehti käännettävänä.
Kirjoitan muistikirjaan kaikesta lukemisestani. Käsinkirjoittaminen tekee luetun elävämmäksi.
George Eliot kirjoitti myös käsin. Koko sen pitkän kirjan matkan. Piti sitä tarinaansa siinä käden mitan päässä. Omalla kädellä saa piirtää niitä kirjaimia. Kynän on paras olla hyvä. Hyvien kynien metsästys käy työstä. Olen nähnyt laatukuvia säätyläisnaisesta, joka istuu korkean kirjoituspöydän ääressä selkä viivasuorana ja kirjoittaa mustekynällä. Useimmiten varmaan kirjeitä. Mutta George Eliot kirjoitti kirjoja, käänsi niitä muista kielistä englanniksi ja kirjoitti lisää kirjoja aivan omasta päästään.
Jos vain oppii kirjoittamaan lyhyitä viestejä sormenpäillään ja oppii käyttämään vain paria sormea, niin ei siinä käsiä käytetä niin kuin voisi. Niin moni lapsi oppii kirjoittamisen älypuhelimellaan. Kaunokirjoituksen opetus oli loistava idea. Niin suuret ikäluokat opetettiin ja siitä tuli käsialan alku. Käsialasta voi nähdä miten on milloinkin ajateltu kustakin asiasta. Joku voi olla lennokas, joku taas todella hatara. Mieliala näkyy kun kirjoittaa käsin. Kyllä käsialasta näkee myös luonteen, vaikka grafologiaa harva enää harrastaakin.
Tekstaus, jota lapsille opetetaan nyt, ei ole kyllä mistään kotoisin. Tottakai muistan sen millaista oli kun en saanut kättä kirjoittamaan niin kuin liitutaululla näkyi. Opettaja oli semmoinen otus joka osasi kirjoittaa virheettömästi: kirjain liittyi seuraavaan ja ne kaaret olivat horjumattomia.
Todella kaunis ja täydellinen kaunokirjoitus tuntui kyllä myös esittämiseltä. Se ei ollut jollain lailla totta. Se oli sievistelyä. Tietenkin siinä piti näyttää meille, että tällainen teistä tulee kun opitte kirjoittamaan nätisti. Siinä nousi sisu että en rupea ikinä samanlaiseksi. Se ensimmäinen opettaja tukisti minua ensimmäisellä väliajalla kun en oppinut paikkaani rivissä.
Menin kotiin ja sanoin että en mene enää kouluun. Minun hiuksiini oli helppo tarttua, kun ne ovat niin pörröt. Ei kellään muulla ollut sellaista tukkaa. Pian opin että tällaista tukkaa on pidettävä vaikka pinneillä paikoillaan tai huivilla.
Että siis minun piti oppia paikkani rivissä. Se tarkoitti sitä, että piti tietää kuka on vähän lyhyempi ja kuka taas vähän pitempi kuin minä ja mennä siihen väliin. Muut lapset olivat aivan tuntemattomia. Niistä ei ollut myöskään avuksi, jos olisin tiennyt sellaista pyytää. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan miksi piti seistä pituusjärjestyksessä. Siitä olen aivan varma, että lapselle voi selittää asiat niin että niissä on järkeä. Ei lapsi ole järjetön.
En oppinut lukemaan enkä kirjoittamaan. Kunnes äiti huomasi että osaan kaiken ulkoa enkä osaa lukea. En tuntenut kirjaimia, paitsi joitain, siis niitä joita oli Pikku Marjan eläinkirjassa, siinä Laura Latvalan kirjassa. En suunnannut tarmoani kirjoittamisen välttelemiseen, vaan päinvastoin: kun käsitin mistä on kysymys, rupesin lukemaan ja kirjoittamaan. Kun kirjoitin kirjaimia, jotka liittyvät toisiin, ajattelen kokonaisia ajatuksia ja käsitän mitä olen tekemässä. Kun kirjoitan muistiinpanoja, ja tentti on tulossa, muistan lukemani kun olen kirjoittanut käsin. Käsittämällä jonkun asian sen myös muistaa.
Mutta parasta oli kyllä se, että päästiin muuttamaan pois. Meillä oli pihalla hyvä lapsiporukka. Kun tuli suru siitä, että kavereita ei enää ole, niin rupesin kirjoittamaan kirjeitä. Minulla oli luokkatoveri, jonka kanssa kirjoitin. Käsitin miten voin nopeasti kirjoittaa kokonaisia tapahtumia ja ajatuksia ja tiesin että hän siellä toisessa päässä ymmärsi heti mistä puhuin.
Elena Ferrante siinä Napoli-kirjasarjassaan käsittelee ystävyyttä, kahden tytön välistä. Mutta eivät pojatkaan statisteja ole. Muistan hyvin millaista se oli. Meitä oli kaikenikäisiä, tyttöjä ja poikia. Laulettiin, lausuttiin loruja, hassuteltiin. Mentiin jonossa seuraa-johtajaa, eikä kukaan määrännyt ketään. Lapset loksahtivat niihin koloihin mihin sopivat. Oma pääni tuotti juttuja koko ajan. Ja toiset vastasivat. Sitten vaihdettiin suuntaa.
Meitä saattoi olla vain joku pari lasta siinä pihan perällä, silloin puhuttiin. Meillä oli sellainen kertomusleikki että ”mitä jos” ja ”näin sellaista unta että” tai ”meidän naapurissa maalla oli” ja ”joulupukkia ei ole olemassa”. Tuo viimeinen oli paha juttu ja tapahtui kun oltiin menossa kouluun.
Koulu oli punainen rakennus, johon käveltiin hotellin ohi. Koulun ympärillä oli aita ja siitä näkyi keskussairaala. Muistan sen matkan vieläkin. Tajusin tottakai että koulutoverini ei valehdellut. Se tarkoitti sitä että vanhemmat olivat valehdelleet.
Meillä ei ollut mitään coca-cola -pukkeja tietenkään. Ne meidän pukit olivat vanhoja ukkoja, joilla oli päällään nurinkäännety sisäturkki, lampaantaljasta tehty, päässä karvalakki. Sen korvat repsottivat auki. Pukilla oli nokinen naama. Se köhi että oli ollut savusaunassa. Tiesin mikä savusauna oli, enkä uskonut. Sitten toisaalta uskoin. Pikkuveli onnistui sotkemaan itsensä miltei kokomustaksi savusaunassa, kun taas muut lapset ja aikuiset olivat kiiltävän puhtaita. Joulupukki oli siis hölmö tai lapsellinen.
Ymmärsin että vanhemmat narrasivat. Mutta en tietenkään kertonut heille että tiedän.
Meitä taas oli paljon ja aika nopeasti opittiin. Kun aikuista katsoo ja se alkaa puhua nopeammin ja levottomasti ja kävelee edestakaisin eikä tiedä missä pitäisi käsiään, lapsikin käsittää että on pidettävä varansa.
Minulla on tuossa kirjoituspöydän yläpuolella kutsukortteja näyttelyihin. Yhdessä on lapsia ja keskellä sokea tyttö. Näkevät katsovat häntä säälivästi. Aikuisia ei näy kuvassa. Sokean tytön takana tyttö soittaa kannelta. Lapsilla on pitkät mekot ja nuorakengät. Taustalla kohoaa mäki ja sen päällä rivi tuulimyllyjä. Kuvan on maalannut Beda Stjernschantz ja sen nimi on ”Kaikkialla ääni kaikuu”. Taulu näyttää olevan vuodelta 1895, Antellin kokoelmista.
Siinä näkyy tyttöjen piiri. Piirissä oleminen näyttää aika lailla samalta kuin minullakin lapsena. Tytöistä näkee että he tuntevat toisensa hyvin. Ei tarvitse kuvitella mitä he puhuisivat, läheisyyden näkee.
Mäellä oli tuulimyllyrivi. Sitten oikeassa reunassa on puu, enkä tiedä mikä se puu on. En muista nähneeni. Lasten vaatteetkaan eivät vaikuta suomalaisilta. Ehkä taiteilija on maalannut taulun jossain ulkomailla. Muistaakseni hän on kuulunut Pariisin suomalaistaiteilijoiden porukkaan ainakin jonkin aikaa. Ellen Thesleff mainitsee jossain kirjeessä, että Beda oli käymässä Firenzessä, luin kirjasta. Olen nähnyt taulun Ateneumin taidemuseossa ja se on hieno. Näyttää tytöt siinä kasvunsa alussa.
Kortista välittyy kertomus. Tytöt tulevat tietenkin, tottakai, muuttamaan siitä paikasta pois. Ehkä he ovat jossakin sisäoppilaitoksessa jo silloin. Ja vaikka heillä on siinä kuvan hetkessä toisensa ja siinä oleminen on täyttä elämää, niin juuri sellaisena se ei jatku.
Elämällä on esitettävänä muitakin kysymyksiä kuin se, uskooko joulupukkiin. Tytöt oppivat tarttumaan käsillä oleviin töihin. Sitten he toivottavasti löytävät jostakin rauhallisen nurkan että voivat kirjoittaa vähän siihen siniruutuiseen vihkoon, joka on koulukirjojen alla. Se vihko ehkä säilyy aikuiselle ihmiselle. Ja jos ei tyttö ehdikään aikuiseksi, niin ehkä joku osaa lukea hänen käsialaansa.
Olen kuuunnellut aamuisin Kai Donnerin Siperian matkajuttuja. Niitä on Ylen Areenassa. Donner oli helsinkiläinen säätyläinen, ollut yliopistossa ja päättänyt ruveta tutkijaksi. Hänen edeltäjänsä Siperian-matkoilla oli M.A. Castrèn. Donner kulki ainakin osittain samoja teitä, vaikka teitä tuskin silloin olikaan. Ei oikein polkujakaan, joskus hyvällä onnella saattoi löytyä latu.
Donnerin tutkimusalue tuntuu olleen kansatiede. Castrèn tutki samojedien ja muiden Siperian pohjoisosien kansojen kieltä, Donner tahtoi saada elinolosuhteista tarkempaa tietoa. Vaikuttaa siltä että saikin.
Pidin paljon tarkasti kuvatusta ostjakki-samojedien maailmanselityksestä. Kokonaista kuvaa hän ei ”luonnonuskonnosta” saanut, mutta oli läsnä shamaanin järjestämässä istunnossa jurtassa ja kuvasi sitä loveen lankeamista. Yksi selittävä tekijä oli kärpässienen syöminen. Mutta koska venäjäntaitoisia oli, hän pystyi kirjaamaan paljon henkiä ja semmoista, ja hän alkoi oppia samojedin kieltä heti.
Ympärillä oli äärimmäinen kylmyys, joten kyllä siinä oli syytäkin pitää uskomusjärjestelmää pystyssä. Jonakin päivänä kun pitää lähteä porojen vetämänä eteenpäin oli vain -55° C pakkasta. Olisi lämpimämpi ilma.
Castrèn taisi saada Siperian tuliaisena tuberkuloosin. Donner otti ja kuoli myös johonkin sairauteen tai vammaan joka tuli Siperiasta. Tiedän kyllä että kyse oli Suomen identiteetin etsimisestä. Kieli on yksi identiteetin rakennusaineista.
Kysymys on nimenomaan rakentamisesta. Ei voi sanoa että se olisi ollut poimittavissa jostain pihtakuusien oksilta. Taiga on asia erikseen. Käsittääkseni samojedien kieli ei ole uralilaiskieli, vaan aiempaa perua. Sen sijaan shamanistinen maailmankuva on ollut yhtenäinen koko alueella. Ja todennäköisesti lähellä sitä myös saamelaisilla, jotka viimeiseksi tulivat Siperian pohjoisosista.
Donnerilla tuntuu olevan aikamoinen matkakassa. Ainakaan hän ei jää tien oheen hylätyksi. Kyllä hän tarvitsi ne porot, kuskin ja reet niitä matkoja varten, siksi hänellä oli myös venäläisen kuvernöörin suosituskirjelmät mukanaan. Hän kuvaa lämpimänä säilymisen ongelmia. Kesken purevaa pakkaskeliä tulee esimerkiksi lumimyrsky. Donnerin apurit ovat sitä mieltä että mennään kiepiksi odottamaan myrskyn menoa ohi, mutta Donner vaatii että jatketaan. Mutta joskus ei ole ollut kiirettä ja on päästy neuvottelemalla eteenpäin. Sitten kun pääsevät perille johonkin lämpimään, niin hoidetaan paleltuneita jalkoja ja käsiä.
Semmoisissa olosuhteissa ei oikein voi tehdä muuta kuin yrittää pitää päässä selviä päämääriä että säilyy hengissä. Siinä Akira Kurosawan leffassa Dersu Uzala pelasti ne tyhmät venäläiset juuri kiepin rakentamisella järven jäälle. Venäläisretkikunta oli Amurissa kartoittamassa seutua. Upseerin päiväkirjat olivat säilyneet jossakin arkistossa. Dersu oli goldi, pieni kansa jossain Amur-joen mutkassa.
Donner hämmästytti, koska en odottanut säätyläisen kykenevän myötätuntoon köyhiä ja kurjia kohtaan. Siperiassa oli karkoitettuja, sitten Donner puolestaan oli riippuvainen samojedeista ja tunguuseista ja muista että ylipäänsä säilyivät hengissä. Alle 50 asteen pakkanen on tappava.
Olen nähnyt jossain TV-dokumentissa kuvan entisestä vankileiristä. Siinä oli hiekkatörmä luhistunut ja esiin työntyi jäätyneitä ruumiinosia. Ruumiit säilyvät syväjäädytettyinä kuin mitkäkin mammutit. Venäjällä on pitkä historia ihmisten karkoittamisesta Siperiaan. Matkallaan Donner tapaa myös suomalaisen karkoitetun. Mutta eniten hänellä tuntuu olleen hyötyä siitä, että Castrèn oli kulkenut samoilla seuduilla jo 1800-luvun puolella. Samojedit muistivat edellisen kävijän.
Sitten joskus Donner osui paikalle kun oli tauti iskenyt johonkin kylään. En tiedä kuinka isoja ne kylät ovat, mutta joitakin taloja oli. Asumuksena jurtta on ilmeisesti hyvä. Mutta jos on tauti iskenyt, niin ovat voineet kuolla kaikki lapset. Todennäköisesti kylä ei voi sitten jatkaa enää siinä paikassa. Tai sinne jurttaan pitää saada jostain haalituksi nuoripari, jolla voi olla lapsia ja jotka eivät ehkä heti kuole. Johonkin kylään oli iskenyt rokko eikä kylien ihmisillä ollut vastustuskykyä sitä vastaan. Venäläiset toivat tauteja ja varmasti myös karkoitetut.
Olen nähnyt joitakin dokumentteja myös niin kutsutusta villistä lännestä Amerikassa ja tilanne on aivan sama. Eivät ne päälliköt ja sotaväki ole minkään yhteisön puolella ja puolesta, vaan palkka-armeijoita ne ovat eivätkä niiden orjien ja kaivostyöläisten tai rautatien rakentajien hyvinvoinnin ylläpitäjiä. Orjia jos on, niin jos yksi kuolee niin toisia saa aika nopeasti tilalle. Maan valloittajat eivät välitä siellä jo olevista ihmisistä.
Venäläiset menettelevät aivan juuri sillä tavalla. Ei sen paremmin Castrèn kuin Donnerkaan saa enää nähdäkseen aivan alkuperäistä heimoelämää. Monet kansat tekevät jo kuolemaa. Tutkijat tulivat niiden ihmisten keskelle jostain toisesta todellisuudesta ja kesti jonkin aikaa ennen kuin he näkevät sortokoneiston. Donnerin mielestä karkotetut vangit ovat kaikista huonoimmassa asemassa. ”Luonnonkansat” kuten hän kutsuu alkuperäisiä siperialaisia, ovat kuitenkin siltä alueelta kotoisin. Heillä ei ole vastustuskykyä venäläisten sairauksiin.
Suomalainen Markku Lehmuskallio tehnyt elokuvadokkareita nenetseistä, nyt vielä hiljattainkin. Niistä dokkareista jäi mieleen se, että nenetsit eivät ole olleet alunperin porojen paimentajia. Myös Lehmuskallio kertoi maailman syntytarinoita. Elokuvat voisi kyllä näyttää uudestaan televisiossa.
Ei kai siinä ole mitään kummallista että ihmiset haluavat luoda itselleen maailmanselityksen. Elämä käy kerta kaikkiaan liian raskaaksi, jos ei missään ole näkyvissä minkään näköistä valoa. Siis edes kuvitteellista. Siihen kytkeytyy sitten joitain luonnonilmiöitä. Puut, linnut, eläimet, vuodenajat.
Siperiassakin on kevät ja kesä. Ilmeisesti sekä Castrèn että Donner ovat olleet liikkeellä talviaikaan, koska silloin on ainut mahdollisuus päästä kulkemaan jäitä pitkin. Siellä on jo ilmeisesti varhain keväällä sulia vesiä ja sitten alkavat suot pettää alla. Rekiä ne käyttivät ja poroja tai hevosia. Oikein kylmällä kuulosti siltä että Donner oli tungettu turkisten kanssa jonkinmoiseen ruumisarkkuun, kun oli ollut hirveän kylmä. Siltikin saattoivat jalat paleltua.
Taatusti tunguusit tiesivät sen, että se kyselijä, Castrèn tai Donner, jolla oli paperia ja kyniä repussaan, ei selviäisi yksin. Tuntuivat tajuavan että Donner ei ollut vaarallinen. Muutenkin vaikuttaa siltä että läpi kirjan Siperian ihmiset haluavat auttaa toisiaan.
Siihen luontoon voi kasvaa ja sinne kuulua. Tilaahan on. Donner kuvaa ilmoja ja maisemia hyvin elävästi.
Venäläiset käyttävät nyt paljon ruhjovampaa voimaa kuin mitä on ollut vielä 1900-luvun alussa. Kun ovat vailla luonnonvaroja. Öljy on tuhonnut kokonaisia alueita. On rakennettu öljyputkia metallista, joka ei kestä korroosiota. Suomensukuiset hantit ja mansit ovat menettäneet elinkeinonsa ja jokensa, joka oli tarpeen ihmisille ja eläimille. Olen lukenut että taigaakin on ruvettu hakkaamaan pois.
Tänään vaihtui kuukausi. Britit lähtivät EU:sta ja on kulunut kaksi päivää siitä että Jörn Donner, Kai Donnerin poika, kuoli. Katsoin jonkun vanhan telkkariohjelman, oli varmaan Punainen lanka, jossa Maarit Tastula keskusteli Donnerin kanssa. Juuri nyt ajattelen, että niin isä kuin poikakin halusivat laajentaa maailman kuvaa. Siis sitä joka heidän nuoruudessaan tunnettiin. Kai Donnerista tuli tutkimusmatkailija ja tutkija, Jörn Donnerista tuli kaikkialla liikkuva ihminen joka mietti asioita tekemällä kirjoja ja elokuvia. Poika oli vain kaksivuotias kun isä kuoli eikä enää muista häntä. Mutta hänelle jäi isän kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja ja julkaistuja kirjoja.
Minulla on yläkerrassa Kai Donnerin vuonna 1933 Otavan julkaisema kirja nimeltä Siperia. Kirjassa on viitisenkymmentä pienikokoista mustavalkoista kuvaa ja yksi isompi kartta, josta näkee ne alueet joissa hän kulki. Kai Donner kirjoitti Esilauseen, jossa lukee mm. näin:
”Voisimme pitää etnografiaa osana kulttuurihistoriaa, mutta kaikilla kansakunnilla ei ole historiaa korkeammassa mielessä, vaan heidän historianaan on juuri etnografia”, lausuu M.A. Castrèn. Kun tämän kirjoittaja yhtyy tähän käsitykseen, on hän koettanut myöskin valaista puheena olevan maan ja sen asukkaitten historian käsittelemällä eräitä puhtaasti etnograafisiakin kysymyksiä. (K.D.)
Olen saanut kirjan tädiltäni. Hän on kirjoittanut kirjaan nimensä vuonna 1939. Kirjassa on kangaskansi ja sen kannessa on kuva jostakin siperialaisesta joka ampuu jousella. Kuva on piirros. Kirjasta ei ilmene onko piirros jonkun samojedin tai ostjakin piirtämä vai 1930-luvun suomalaisen piirtäjän näkemys siperialaisesta ihmisestä. Joka tapauksessa mieleen tulee jostain syystä graafinen tyyli nimeltä jugend tai ars nouveau. Kuvitetun Kalevalan grafiikka on samaa kuvakieltä.
