Retroa 3

Kari Aronpuro siirtyy semiotiikan maisemiin.  Semiotiikassa on vaikka mitä, koska merkit vaihtelevat. Mukana on kaikenlaisia mielialoja maisemien mukaan. Sivulla 339 on motto:
Denn wahrhaftig
steckt die Kunst in der Natur,
wer sie heraus kann reissen
der hat sie.
Dürer

 

Dürer eli 21.5.1471-6.4.1528 ja oli kuvataiteilija, kehitti etsaus-tekniikkaa, muun muassa. En ollut ajatellut Düreria jonain semiotiikan merkkinä, mutta nyt tulin ajatelleeksi että hän on varmasti ollut tietoinen esimerkiksi Firenzen renessanssista ja renessanssi juuri Firenzessä on tärkeä. Kannattaa katsoa esimerkiksi hänen Melankoliansa, joka on hieno työ, siinä ei edes kosmoksen läheisyys auta suruun.

Syksyyn sen ei tarvitse liittyä. Sitä paitsi syksyisin on tehtävä työtä. Silloin alkavat koulut ja yliopistot ovat auki. Teattereissa on uusia näytelmiä, orkesterit ilmoittavat esityksistään.

Olen etsinyt tietoa siitä, kävikö Dürer esimerkiksi Firenzessä ja kävivätkö italialaiset hänen luonaan Saksassa, mutta en löytänyt. Saksasta tuli seuraava suuri keksintö: kirjapainotaito, Gutenbergistä Aronpurolla on oma osasto muotokuvarunoissa. Ehkä killoilla on ollut tapaamisia rajojen yli? Alppeja on ylitetty jo ajat sitten.

Killoilla puolestaan oli oma kappeli Firenzessä, yksi niistä kauneimmin koristelluista: Orsan Michele. En unohda varsinkaan sitä alttarikatosta joka on 1300-luvulta. Käsittääkseni maalarit ja piirtäjät kuuluivat takojien, seppien ja hopeaseppien kiltaan.  Killoilla taas oli työhuoneita ja niissä opetettiin asiaankuuluvia taitoja. Esimerkiksi Leonardo opiskeli Andrea del Verrocchion alaisuudessa. Retro-kirjassa on monia viitteitä Firenzeen. Omakin perheeni on ollut kuukauden Grassinassa, jossa sijaitsee Casa Finlandese, lyhyen bussimatkan päässä Firenzestä.

Aika pian sen jälkeen kirjassa tuleekin jo Pohjoinen Guernica, jonka voisin kuvitella olevan Aronpuron runokirjasta nimeltä Aperitiff, avoin kaupunki. En ole siitä varma. Siitä olen varma että olen sen lukenut. Retro on kirjastosta lainassa ja sen hahmottamiseen menee aikaa. Pohjoinen Guernica ei ole leikkiä, vaan vaikuttaa kuvaukselta siitä, mitä tapahtui Tampereella huhtikuun alussa vuonna 1918.

Kysyin Tampereen asioista isoäidiltä vuonna 1968. Tiesin hänen olleen muonittajana Tampereella vuoden 1918 keväällä. Hän sanoi että Väinö Linna valehteli. Sitten hän kertoi että kaikilla oli nälkä. Olin ollut ymmälläni historiasta jota minulle oli kerrottu jo vuosia, ennen kaikkea siitä ettei siinä oltu sanottu mitään Tampereesta. Olin pari vuotta aiemmin muuttanut Tampereen yliopistoon opiskelemaan.

Isoäiti sanoi että vapaus on tärkeä asia. Sota oli nimeltään vapaussota, koska sen jälkeen Suomi irtautui Venäjästä. En sanonut hänelle mitään. Ei ollut lisää kysymyksiä.

Isä oli liittynyt suojeluskuntaan jo vuonna 1936. Hän ei kertonut siitä minulle vaan kuulin siitä vasta hänen isosiskoltaan. Pappa oli suuttunut pojalleen. En tiedä antoiko ikinä anteeksi, mutta oli masentunut talvisodan ja jatkosodan ajan, sairastui sitten dementiaan ja kuoli. Koko suuri perhe joutui sitten ulos ja hajalleen ympäri Suomen.

Muistan nuo keskustelut tuon Aronpuron runon vuoksi. Isoäiti oli äidinäiti, Pappa taas isänisä. Olin Tampereella vuonna 1968, kävin silloin tällöin isoäidin luona. Tampereesta ei sen jälkeen kyllä koskaan enää puhuttu.  Isoäidillä oli tapana tuhahdella mielestään turhille asioille, mutta vanhana hän ei enää tuhahtanut. Oli hiljaa vain siinä takan kupeessa.

Isoäiti ja Pappa tunsivat toisensa. En tiedä oliko heillä erimielisyyksiä poliittisesta historiasta. Pappa kuoli kun olin 2-vuotias. Nyt ajattelen että ihmisten elämä olisi varmasti helpompaa jos nuoruuttaan ei tarvitsisi käyttää miettimällä sitä, mistä on vaiettu. Se on hankalaa senkin vuoksi, että valehtelu olisi helppo huomata, mutta se että mistään ei puhuta on outoa.

Mutta Retrossakin on kysymyksiä ja vastauksia. Olin yliopistolla vuosia, mutta en muista koskaan kuulleeni mitä sen paikalla on ennen ollut. Tampereella tulin kävelleeksi paljon, ei ollut rahaa bussilippuihin. Tässä on kyse Tampereen semiootiikasta:

”Viikolla viisi

"Isoisä, mitä oli ennen Kauppakeskuksen kohdalla?
Tehdas.

Isoisä, mitä oli ennen yliopiston paikalla?
Hautakiviveistämö.

Isoisä, mitä oli ennen Konserttitalon kohdalla?
Teurastamo.

Isoisä, mitä oli ennen puiston ja lammen luona?
Pleikkiniitty.

Isoisä, mitä oli ennen Pikkolon paikalla?
Pahainen kärrytie, kukonaskel etelään kasarmi ja vankileiri.

Isoisä, mistä ennen alkaa?
Nykyisyydestä, menneen ja tulevan vatsassa.

Isoäiti, miksi sinulla on partaa poskessa?"
(Kari Aronpuro: Retro, s. 401)

Mutta mikä/mitä on pleikki? En ole koskaan kuullut sitä sanaa. En tietenkään ole syntyperäinen tamperelainen, mutta lampi ja puisto ovat edelleen siinä matkalla yliopistonmäeltä alas. Siinä välissä on nyt Tampere-talo. Siellä olen käynyt vain kerran. Oli joku konsertti ja halusin tietää millainen akustiikka siellä on. Siellä taisi olla myös Muumitalo alakerrassa, mutta ei ilmeisesti ole enää.

Nyky-Tampereella pidän ratikasta. Se on parempi kuin Helsingin ratikka, se ei tärise ja metelöi kääntyessään. Jos istuu sellaiseen yksittäiseen penkkiin oven lähelle, voi lukea lasia reunassa kiertävää runoa.

Sukunimi Lippi ja muita nimiä

Sukunimi on Lippi, Filippo ja Filippino Lippi. Lorenzo Lippi pitää vielä tsekata. Nimi merkitsee paljon. Tai tuossa tapauksessa koko suku. Lapsi pitää panna oppimaan. Ainakin jollakin Lippi-ihmisellä on työhuone ja siellä oppilaita ja assistentteja. Taiteilijan työ oli arvostettu ammatti toisin kuin nykyään. 

Lipit toi ystävä muistiini. Filippo ja Filippino kuuluvat länsimaiden kuvataiteen ytimeen. Näin heitä yhden kuukauden Toskanan matkallani ja paljon muitakin, niin että kyllä ne tuovat uudestaan taidekirjasta nähtynä muistikuvan. Kuvat laajenevat päässä, koska se muistikuva on siellä.

Kun viime vuonna luin taas yhden Leonardo-elämänkerran, tällä kertaa amerikkalaisen Walter Isaacsonin kirjoittaman, niin muistin mitä kaikkea siihen elämänkertaan voi kuulua. Huomasin myös että jenkkikirjoittajalla oli ehkä vähän erilainen näkemys, samoin kuin miksi sitä voisi sanoa − henkinen kantti? − kuin sillä ranskalaisella, Serge Bramlylla.

Asiat ovat kyllä kaikki siinä. Se mikä puuttuu on omakohtaisuus, joka tulee kyvystä yhdistää erilaisia aikakausia toisiinsa ja suhteuttaa. Niin että näkee itsensä keskellä sitä,  on oppinut, että taiteet, kuvat ja kirjallinen näkemys myös, ovat jatkuvasti kasvava ihmiskunnan ominaisuus. Ihmisellä ei muuten mitään olisikaan. Ilman selvää kulttuurista ymmärrystä mitään ei tietenkään tulekaan.

Ei ole mitenkään synti olla amerikkalainen journalisti, niitä on paljon enkä usko että maailmassa on monta korkeatasoisempaa  lehteä kuin esimerkiksi New York Times, jota luen säännöllisesti..  Lehdistön ja muun median kautta tulee tietoon mitä tapahtuu, minkälaisia ajatuksia virtaa mistä. Sekin pitää näkyä, missä alkaa olla selvä stagnaatio, niin paha että siitä liisteristä ei kukaan pääse eteenpäin. Mutta liisterissä olemistakaan ei tietenkään voi täysin välttää aina.

Olen joskus katsonut ihmisten tapiseeraavan ja olen tyytyväinen siitä, ettei minulle ole tullut noin kammottavaa työtä eteen. En tiedä asiasta yhtään mitään paitsi että sarjakuvissa on aina joku tyyppi joka näyttää töistä tultuaan siltä että olisi varta vasten kierinyt tapeteissa tajuamatta että toisella puolen on liisteriä jo. Ehkä sen kaverit olivat vain jättäneet sille ansan. Ehkä se oli nuorin ja hölmöin ihan muuten vain.

Jos olisin perustamassa historiallis-kirjallista koulukuntaa, niin olisin samaa mieltä kuin Bramly. Mutta vain yhdessä erityisessä kontekstissä. Se koskee Dmitri Merežkovskia ja hänen neliosaista kirjasarjaansa ”Kristus ja Antikristus”. Yksi kirjoista käsittelee Leonardo da Vincia ja toinen Michelangeloa. Ellei sitten kaksi.  Jostain syystä Bramly puhuu kirjasarjasta nimeltä ”Ylösnousseet jumalat” eikä Kristus ja Antikristus, mutta Bramly onkin ranskalainen ja ranskannos voi hyvin olla jotain muuta kuin suomennos. 

Joka tapauksessa luin sen valtavan kirjasarjan ja lisäksi James Joycen Odysseuksen (suom. Pentti Saaarikoski) abikeväänä, mutta pääsin kuitenkin läpi kirjoituksista. Odysseus viittaa  kreikkalaiseen tarustoon, Merežkovski toi päähäni myös renessanssin kuvaston. Kun joutuu vastatusten oman kulttuurin käännekohdan kanssa ja sattuu elämään sellaista itse, niin päähän jää jonkinmoinen pysyvä monoliitti.  Historia ei tietenkään muutu, mutta koska minä muutun, niin mietin eri asioita kun aika kuluu eteenpäin. Monoliiteissäkin voi olla halkeamia.

Lorenzo Lippi oli runoilija barokkiajalta. En tiedä hänestä yhtään mitään. Jostain syystä ajattelen että barokki tarkoittaa sitten musiikkia. Joka tapauksessa Bramly ottaa välittäjäkseen tässä Freudin, jolla on päähänpinttymä Leonardon varhaisesta muistikuvasta ja siitä innostuu tekemään psykologisen muotokuvan Leonardosta.

Minulla on moninkertainen peili, josta heijastuu tämänkertainen kuva Firenzen renessanssista. Historioitsija voi lähteä kehittelemään ”oikeata” kuvaa, mutta tuskin sitä aivan helposti löytyy. Kirjasarjaa en ole enää löytänyt, sille vanhalle kirjasarjalle kävi niin että lainasin sen Ruotsissa opiskelevalle ystävälleni, joka otti ja hukkasi sen. Sain häneltä myöhemmin puhelun jossa hän kertoi kuolevansa AIDSiin ja olevansa pahoillaan siitä että kirjat ovat hävinneet muutoissa. Käskin hänen pysytellä hengissä koska kyllä siihen virukseen vielä tulee lääke. Hän ehti kuolla ennen lääkettä. Jostakin syystä sekin tapahtuma on ollut mielessäni ja varsinkin tämän kummallisen alkuvuoden takia. Minulla on edelleen häntä ikävä.

Tietysti se fakta ettei minulla ole omakohtaista kokemusta tapeteista sanoo paljon. En ole ollut kovin pysyvästi kiinni missään. Tämä nykyinen asunto sijaitsee kaupungin vuokra-asuntokorttelissa, joten on aivan varma että en ole missään vaiheessa saanut miettiä ”omia” tapetteja.

Minusta on ehdottomasti niin että hakeutuminen vuoskymmenten velkakierteeseen vain sen vuoksi että pitäisi omistaa jotain on absurdeinta demokraattisessa kapitalismissa aivan yhtä lailla kuin demokraattisessa sosialismissakin olisi. Kumpaakaan järjestelmää ei ole koskaan ollut olemassa.  Olemassaolo on siis koko ajan vaakalaudalla.

Vanha juttu tuosta edelleen tärkeästä huoneentaulusta jossa lukee ”Olla vai omistaa”.  Se ei olisi niin tärkeä, ellei olisi niin ilmiselvää että ihmisyhteiskunnat ovat ajamassa päin seinää huippunopeudella.

Tämän kevään aikana olen ihmetellyt yhtä asiaa. Piti oleman niin että mehiläisten ja kimalaisten populaatiot arvioidaan. Nyt on jo juhannus, kaikki kevään kukat ovat jo kukkineet enkä ole nähnyt yhtään ainutta kimalaista tai mehiläistä. Ampiaiset eivät kuulu joukkoon, siis pölyttäjiin, mutta ei niitäkään näy. Aavemaista.

Miten on mahdollista että kaupasta saa vielä hunajaa?  Juon aamuteeni hunajan kanssa. Kyse ei ole ainoastaan omituisesta tavasta. Siitä asti kun meillä oli mehiläisiä itsellämme  mökillä, olen käyttänyt hunajaa. Enkä sitten yleensä sairastu noihin tavallisiin kylmettymisflunssiin.  Hunajassa ei ole taikaa,  se vain aivan ilmeisesti lisää vastustuskykyä.


Muistan nuoren ihmisen energian, kyvyn olla yhtä niin kuin nyt esimerkiksi parastaikaa kuuntelemassani jazzissa − Ylen Areenassa on jazzia vaikka kuinka paljon! Porin viime vuoden jutut soivat. Tänä vuonna viruksen vuoksi festareita ei järjestetä.

En muista mitä kaikkea tapahtui ensimmäisissä Porin jazzeissa vuonna 1966.   Enkä ollut aivan noviisi jazzin  kuuntelemisessakaan. Aivan varmasti mentiin kavereiden kanssa ensin Liikebaariin ja sitten kuuntelemaan jameja joita oli jo siellä puistokaduilla, kulman takana.

Oltiin liikkeellä musiikin vuoksi. Kellään ystävistäni ei ollut rahaa ja oikeastaan oli vain aina se yksi hetki, se aika kun soi. Sen voimin kesti pitkät talvikuukaudet ilman sitä, poissa sieltä. Satunnaisia jameja talviaikana. Muutaman ystävän tapaaminen ohimennen.