Kaamoksen valoa

Tuli viikonloppu jolloin en oikeastaan kuin katson leffoja, tai enemmänkin, viisi päivää nähdä elokuvia! Keskiviikkona oli ensimmäinen elokuvailta, klo 20.00-01.28, eli todella pitkä, mutta ei yhtään väsyttävä. Sinä aikana näytettiin vain kaksi leffa, japanilaisia. Niiden merkitys korostui. En ollut nähnyt kumpaakaan aiemmin. Ensimmäinen oli nimeltää Shoplifters, ohjaaja oli Hirokazu Kore-eda. Semmoista vähän länsimaistunutta hienosti kuvattua elokuvaa. Tässä aiheena oli perhe.

Perhe ei ollut n.k. isä-äiti-lapset -perhe, vaan hyvien ystävien kimppa. Joukkoon kuului myös isoäiti, joka ei tainnut olla kenenkään isoäiti. Lapset, vanhempi poika ja nuorempi tyttö tulivat aikuisten matkaan olemaan ja elämään, kävelivät heidän elämäänsä. Kellään ei ollut rahaa ja idea oli elättää koko konkkaronkka pihistämällä ruoka. Perhe asui murjussa. Vaikutti siltä että paikka oli suhteellisen etelässä, koska juuri lämmitystä ei siinä ollut. Lapset ja aikuiset nukkuivat lähellä toisiaan, joten lämpö säilyi.

Viranomaiset huomasivat sitten että isoäiti oli haudattu pihalle. Sen vuoksi kaikki jäsenet otettiin kiinni. Lapset pantiin lastenkotiin, sieltä ne kyllä pääsivät kouluun, mutta surivat otto-vanhempiaan. Se nuorin, tyttö, oli vasta 5-vuotias ja oppi jo pihistämään tavaraa. Tietysti elokuvan kysymys on se, miksi ystävien muodostama kimppa ylipäänsä oli jollain lailla kielletty.

Viranomaiset eivät olleet kiinnostuneet tavaran pihistämisestä vaan siitä, että aikuiset olivat heidän mielestään siepanneet lapset. Kauppias piti perhettä jokapäiväisenä riesana, mutta ei halunnut nostaa siitä meteliä. Japanilaiset jutut ovat kiinnostaneet minua aina, tässä tulee etsimättä mieleen se, että onpas siinä kauppias, kun ei puolusta omaisuutensa menettämistä. Ehkä kapitalismi ei ole saarivaltiossa vielä lyönyt itseään läpi? Omituinen juttu.

 Elokuva on puheenvuoro lasten oikeuksien puolesta. Lapsilla pitää olla turvalliset kotiolosuhteet. Nyt ne voivat olla mitä tahansa, koska vanhemmat omistavat lapset. Niinhän se on meilläkin. Kyllä perheiden ja sukujen kiemuraiset ja kaikin puolin lainmukaiset(kin) suhteet tulevat näkyville monissa japanilaisissa elokuvissa. 

 

Tärkein siinä sarjassa taitaa olla 1950-luvulla leffoja tehnyt Jasuhiro Ozu. Hän päätyi kuvaamaan lähinnä Japanin nopeaa keskiluokkaistumista. Sehän on edelleen jatkunut. Vaikeata sanoa miten kehitys on kehittynyt viime vuosikymmeninä, mutta on leffoissa jo käsitelty myös organisoitua rikollisuutta, yakuzoja, jotka toimivat aika lailla samoin kuin italialais-amerikkalaiset mafiosot. Kummankin maan, siis Italian ja USA:n, elokuvateollisuus on kertonut myös ammattirikollisuudesta. Sen päivät tuskin päättyvät ikinä. Niistä elokuvista on vaikea päätellä minkälaista yakuzojen rikollisuus on. Japani on outo ja eksoottinen maa.

Toinen elokuva oli japanilaista kansanrunoutta, tarinoita. Olen nähnyt tuota genreä jonkin verran, lähinnä tietysti samurai-tarinoita, Akira Kurosawan ja joidenkin muiden leffat, mutta kansantarinoiden puolelta sitten esimerkiksi Mitsubishin Kalpean kuun tarinoita. Siinä taisi jo olla kuvattuna yksi nyt nähdyistä, se on nimeltään Hiukset. Tämä elokuva oli todella pitkä ja perusteellinen. En pitkästynyt hetkeksikään.  Ohjaaja oli Masalei Kobayashi, filmin valmistusvuosi oli 1965, eli saattaa olla varhaisempi kuin Mitsubishin Kalpean kuun tarinat. Pitää tsekata. Peter von Baghin Elokuvan historia-kirjassa on varmasti ainakin Kurosawan aiheet ja ehkä myös Mitsubishin. 

Tämän elokuvan nimi oli Kwaida. Ja oli siellä myös Kobayashi,von Baghin kirjassa.

En ole ikinä nähnyt tällaista vähän kuin No-näytelmiin perustuvaa leffaa. Tässä oli esimerkiksi maalattuja taustafondeja. Ehkä leffa on kuvattu ulkoilma-näytelmien pohjalta. Rakennukset ovat vanhoja, luonto tuntuu vielä voivan hyvin. Mutta en tiedä mikä oli Japanin teollistumisen määrä, ehkä heillä on vielä enemmän puuta kuin meillä. Teollistuminen alkoi jo 1920-30-luvuilla mutta taisi kerta kaikkiaan loppua II maailmansotaan. Japani selvisi siitä tuhosta kollektiivisen kurinalaisuutensa takia nopeasti. Mutta varmasti kaikki muistavat atomipommit ikuisesti.

Kiinnostavaa on myös noiden 1100-luvun ja 1800-lukujen sotien kuvaus. Koben kaupungin edustalla käytiin kahden korkea-arvoisen suvun välillä (toinen oli Genjin suku) suuri meritaistelu 1800-luvulla. Elokuvassa esitetään siinä kohden suurta maalausta, jossa taistelun vaiheet näkyvät. Ensimmäiseen sotaan liittyy myös uskonnon vaihtuminen. Vanha uskonto tietää henkien edelleen taistelevan ihmisten sieluista, siis shintolaisuus. Pitkä biwan soittajan tarina oli aavetarina ja musiikki ja laulu soivat hautausmaalla. Olen joskus nähnyt kuvia siitä buddhalaismunkista joka kirjoitettiin täyteen suojaavia kirjainmerkkejä, että vainajien haamut eivät veisi munkkia muassaan. Tai sitten olen nähnyt pätkän elokuvasta jossain, ehkä Mark Cousinsin elokuvan historia-televisiodokumentissa.

Mutta ymmärrän haamujen puvuista jotain, koska tiedän että edelleen japanilaiset muistelevat samurai-tarinoita ja muita sotatarinoita valmistamalla täysin autenttisia sotilas-uniformuja, joita ei voi tuottaa teollisesti. Minulla on kuvakirja noista taisteluesityksistä ja niiden valmisteluista, kirjan on kirjoittanut Mitsuo Kure ja sen nimi on Sotaiset samurait. Kirja on jostain syystä suomeksi ja asianharrastajan kirjoittama. Suomi on hieman horjuvaa.

Ei, horjuva on väärä sana. Suomenkielinen teksti on hyvin kurinalaista. Mutta siinä on sellaista tiiviyttä, että se menee niukkuuden puolelle, sitä on vaikea ymmärtää. Kun jokainen sotisopa on kuvattava mahdollisimman tarkkaan ja se on sitten myös tehtävä kirjallisesti selväksi, niin lukemisesta alkaa tulla vaikeata. Teos on kyllä aarre. Eihän sitä tiedä kuinka kauan japanilaiset ovat vielä kiinnostuneita pitkien sisällissotiensa ajan  kulttuurisista jutuista.

Taisteluiden muistoesityksiä on käsittääkseni edelleen. Japani oli vuosisatoja suljettu maa. Sinne ei päästetty ulkomaalaisia lukuunottamatta muutamia satamia, jonne esimerkiksi kiinalaiset ja korealaiset kauppiaat saattoivat tuoda tavaroita. Onhan japanilaisväestö tietysti joskus tullut mannermaalta. Käsittääkseni ne hevoset, joita osallistuu myös taisteluihin, ovat käsittääkseni läheistä sukua mongolianhevoselle. Sitten japanilaiset kirjoitusmerkit ovat samanlaisia, osin ainakin, kuin kiinalaiset.

Olen tietysti suhteessa japanilaisiin hyvin läntinen ihminen. On Japanissakin väestö, joka ei ole sukua kiinalaisille tai mongolialaisille, ainu-kansa pohjoisessa Hokkaidon saarella. Muistaakseni on niin, että kun ainu-kansalta kerättiin muistitietoa, tarinoita ja lauluja ja sellaista, niin se arkisto on kuitenkin isompi kuin Suomen kansanrunousarkisto, jos siihen lasketaan myös tarinat mukaan. En tiedä onko sitä julkaistu. En edes tiedä onko olemassa ainu-kielen tutkimusta niin kuin meillä on karjalan kielen osasto ainakin Joensuussa ja sitten rajan takana Petroskoissa, mikäli sitä ei ole tässä välissä lopetettu. Tosin ainujen kieli ei taida olla sukua japanille?

Ainujen kulttuurista ilmeisesti tiedetään jotain. Yritin katsoa japanilaista saittia, johon luvattiin englanninkieliset tekstit. Ei ollut. Siinä oli jonkinlainen piiritanssi käynnissä. Vaatteet eivät näyttäneet japanilaisilta, siis ei kimonoita. En tiedä mistä oli kyse. Mutta ehkä ainu-kansa ei ole korkeassa kurssissa. Wikipedia antaa jotain tietoa, mutta esimerkiksi sitä kansanrunousarkistoa ei mainittu lainkaan. Siitä on kuitenkin ollut puhetta muutama vuosikymmen sitten.


Nyt eletään niin selvästi historiatonta aikaa, että olisi pitänyt naulata jotenkin kiinni ne tiedonmuruset joita silloin annettiin. Ainuille on netin mukaan rakennettu kyllä Sapporon tienoille oma museo. Miksikähän tietoja ei tihku nettiin asti? Sellaisen tiedonhippusen löysin, että näinä aikoina eli viime vuonna olisi ollut enää kaksi äidinkielenään ainua puhuvaa ihmistä. Historiasta kyllä kerrottiin ja se oli täynnä sotia sekä japanilaisten että venäläisten kanssa.

Venäjällä oli viime vuonna kirjattu peräti 109 ainua Kuriilien saaristossa. Mutta mahtoiko sekään olla oikea tieto? Toisaalta on tietenkin oma syyni kun en osaa lukea venäjää enkä japania. En taida ehtiä enää oppia niitä. Kaiken lisäksi sinne pitäisi päästä paikan päälle, koska kielet ja tavat ovat niin selvästi erilaisia kuin täällä. Mutta joka kerta kun näen japanilaisia elokuvia, vajoan miettimään ihmiskunnan historiaa. Kai se jostain sieltä päin olisi löydettävissä, peruskulttuuri, jos voisi kuvitella sellaista olemassa.

Matka aamun maahan ja muita matkoja

Kielitieteilijä puhui ehkä liian nopeasti. Enkä tiedä onko robotiikka mitenkään tarpeellinen. Niin kauan kuin jaksan heilutella harjaa ja rikkalapiota, en tarvitse robottia. Japanilaiset kehittäneet robottihoitajia vanhusten hoitokoteihin. He ovat myös luoneet pehmoleluja potilaiden silitettäväksi. Miksei vanhusten palvelutaloissa voi olla oikeita kissoja?

Tutkija Anneli Kauppinen esitti radion kulttuuriohjelmassa, että kielentutkimuksen pitäisi olla poikkitieteellistä. Lapsi oppii kielen ilman kielioppia. Toimittaja miettii voiko oman lapsen kielellisyyttä tutkia. Kauppisen mielestä vanhemmat voivat käyttää apunaan videointia. Kielillä voi hakea yhteisiä asioita. Siis merkityksiä? Kauppinen miettii Noam Chomskya ja hänen lingvistin työtään: Chomsky taitaa olla kovin vasemmistolainen.

Chomskyn mielestä kieli sijaitsee jollain tietyllä aivojen alueella ja kasvaa yhtä lailla kuin kädet ja jalat, kieli on mitattavissa. Sisäinen kieli ilmeisesti on olemassa, mutta sen käyttämä kieliopista ei tiedetä. Chomsky oli keskustellut Foucaultin kanssa, päädyttiin siihen että kehitys on aina multimodaalinen. Samoihin aikoihin kun Chomsky ja Foucault keskustelivat, Skinner mietti ehdollistumista. Tuleeko kieli sisältä päin vai ei?

Tutkija ihmettelee että Chomsky oli kielletty Neuvostoliitossa. Mistä johdutaan venäläisiin kielitieteilijöihin kuten Voroshilov ja Bahtin, viimeksimainittu mietti karnevalistisia ilmiöitä. Venäläisten mielestä kielellä ja kielillä on vahva sosiaalinen aspekti: ihmiset eivät saa kieltä valmiina. ”Rakenne kantaa merkityksiä”, Kauppinen sanoo.

Kun toimittaja kysyy, mistä tulevat puhumattomat 3-vuotiaat, niin vastaus on hyvin yksinkertainen: pitää olla keskustelevia vanhempia.

Minulla on pieni korkkitaulu tuossa vieressä. Yksi muistilappu piti tapanaan hävitä aina jonnekin, sitten lopulta sain sen kiinni ja pinnillä kiinni tauluun. Siinä ovat semiootikkoni: Roman Jacobson, Juri Lotman, Lennart Meri, Oscar Parland, Vasilius Sesemann. Sitten olen kirjoittanut: ”Kylmän maan kuningatar”, muistaakseni on ollut sellainen kuunnelma ellei peräti näytelmä, josta en muista mitään. Sitten tulee vielä Draamastudion,  Tampereen yliopiston entisen osaston, johtajan Kari Salosaaren mielellään mainitsema A.J. Greimas, joka muistaakseni oli myös kotoisin jostain päin Baltiaa, mutta muutti sitten Pariisiin. Salosaari opiskeli nuorena Pariisissa.

Nuo nimet ovat tuossa sen takia, että minulle ne edustavat lingvistiikkaa, josta sitten kehittyi semiotiikka ja nyt ovat varmaan samassa tiedekunnassakin. Lennart Meri oli Tarton yliopiston kielitieteen laitoksen professorin Juri Lotmanin hautajaisissa ja sanoi Suomeenkin lähetetyssä uutisessa, että nyt kuoli virolainen, päätä pidempi muita. Yliopistojen oppineet onnistuivat kielitieteen nimissä pitämään yllä vastarintaa, joka on aina diktatuureissa tarpeen.

Ei ole yhtään samantekevää miten lapset kasvavat. Jos he eivät opi puhumaan, he eivät selviä ihmisten maailmassa. Aikuiset kyllä tietävät kuka lapsi on kuuro. Kauan ennen nykyistä korona-eristystä tapasin kaupassa jonkun, jota en muistanut. Mies vieressä muisti. Se ihminen muistutti jostain tapahtumasta kymmenen vuotta aiemmin, vähintään, mutta en kuullut mitä hän sanoi.  Hän kääntyi pahoitellen miehen puoleen että dementiako on iskenyt. En ollutkaan elänyt tämmöistä aikaisemmin: minusta puhutaan kun seison itse vieressä.

Mies siihen selvällä äänellä: kuulo on mennyt huonoksi. En osaa viittomia, mutta olen oppinut lukemaan huulilta. Suomalaiseen puheeseen kuuluu se, että kasvoja ei väännellä kun puhutaan. Minä sen sijaan olen oppinut vääntelyn jo aikaisin, koska olen sairastanut kaikki lastentaudit ja taatusti joku niistä viruksista kulkeutui kielelliseen aivolohkooni ja määräsi katsomaan tarkasti ihmisten kasvoja, etenkin huulia, kun en kerran kuule.

Tuommoista oppimista voisi kai sanoa aika voimakkaaksi sisäiseksi puheeksi. Viittomakieltä en ole koskaan oppinut, koska rokotuksia ei ollut heti sotien jälkeen, meitä jollain tavalla vammautuneita on aika paljon. Ei meille kaikille ole voitu antaa viittomakielen opetusta, vaikka tiedettiin että sitä tultaisiin tarvitsemaan. Ja lapsilla on kielelliset herkkyysaikansa, jotka selitetään kehityspsykologiassa.

Minulta jäi merkitsemättä yksi nimi. Se on kuitenkin jossain vaiheessa ollut hirveän tärkeä: Henri Broms ja hänen kirjansa ”Alkukuvien jäljillä” (WSOY 1984). Alkupuheessaan hän sanoo näin:
”Mikäli semiotiikassa ei etsitä tai lähestytä lasihelmipeliä, jota pelaten päästään merkittävien kysymysten lähelle, ei ole saavutettu paljon mitään. Eräs toinenkin kehityspiirre on näkyvissä. Kaikella uudella on taipumus olla aluksi tuoretta, mutta myös taipumus kuivettua myöhemmin joksikin muuksi.”

Broms oli jossain vaiheessa töissä Vaasan yliopistossa, en muista millä osastolla, mutta sen takia hän matkusti usein Vaasaan. En ole häntä nähnyt koskaan, mutta tiesin että oli ihmisiä jotka ovat kuunnelleet häntä. Hänen piti tulla pitämään yleisöluento aiheesta Genius Loci, paikan henki, mutta sairastui eikä päässyt. Hänen tilallaan oli joku muu vaasalainen.

Luento ei ollut ollenkaan huono. Broms on ollut ehkä räiskyvämpi tapaus. Hänen luonteensa kyllä tulee tekstistäkin läpi, lähinnä innostus. Paikan henki on tietysti olemassa kaikilla paikoilla. Tämä on Suomen läntisin kulma, mutta sitä ei ehkä kannata nähdä maantieteen vaan historian silmin.

Tuo sitaatti alkupuheesta viittaa Herman Hessen Lasihelmipeliin. Itse peli on tietenkin I Ching eli Muutosten kirja. Pertti Nieminen on suomentanut kiinalaista kirjallisuutta ja kun hän jätti kustantajalle mielestään viimeisen kirjansa toimitettavaksi, hän sanoi että hänen olisi pitänyt suomentaa I Ching. Hän oli kuitenkin sitä mieltä että siihen olisi kulunut ainakin 20 vuotta vielä, eikä sitä sen takia voinut enää aloittaa. I Ching on vuosituhansia vanha kiinalainen peli, jota pelataan bambutikuilla ja luetaan selitykset eli heksagrammit sitten kirjasta, jossa on myös selitysten selitykset, jotka on kirjoittanut Konfutse.

Luin Lasihelmipelin vuonna 1971 matkalla Yhdysvaltain Länsirannikolta Oregonin Portlandista New Yorkiin, matkalla kotiin.  Matka Kanadan kautta kesti kolme viikkoa. Minulla ja ystävilläni oli Volvo Amazon vietävänä mantereen läpi New Yorkiin.

Muistaakseni bensa oli sitten ilmaista. Yövyttiin teltassa leirintäalueilla ja pelättiin kalkkarokäärmeitä, jotka tulivat mielellään lämmittelemään telttaan, koska ylänkömaiden yöt olivat kylmiä. Se oli ennen nousua Kalliovuorille. Moottoria ei saanut rasittaa, joten tulin katsoneeksi tarkkaan vuorilampaita ja jäätiköiltä lähteviä virtoja. Ne olivat lyijynharmaita ne vedet. Se on hyvä ympäristö lukea Lasihelmipeliä ja englanniksi. Broms on mielestäni oikeassa siinä, että se on suurimpia alkukuvia, joita länsimaisessa sivilisaatiossa on.

Lasihelmipeli oli vastaus Saksan natsismiin ja II maailmansotaan. Kirja julkaistiin 1943 ja Nobel-komitea antoi Hesselle kirjallisuuspalkinnon vuonna 1946. Hesse tunsi Jungin hyvin.  Hän joutui ottamaan selvää psykiatriasta kun hänen vaimonsa mielenterveys heikkeni. Jung puolestaan piti kiinalaista I Chingiä hyvin tärkeänä teoksena ja kirjoitti alkupuheen sen englanninkieliseen versioon. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että yhdeltä vaikuttajalta lähtee viesti ja saavuttaa toisen, joka päätyy saamaan Nobelin palkinnon.

Jossain vaiheessa elämäänsä Hesse kävi matkalla Indonesiassa ja kierteli muitakin maita. Ennen Lasihelmipeliä hän kirjoitti romaanin nimeltä ”Matkan aamun maahan”. Käsittääkseni se on suomennettu myös. Lasihelmipelissä on kirjan lopussa kolme lyhyttä tarinaa, jotka itse luin ensiksi, koska ne toimivat hyvänä johdantona itse kirjaan. Kirja taas on konstruktio siitä mikä iltamaa eli Abendland voisi olla ja ehkä onkin. Tämä sivilisaatio.

Pohjois-Amerikassa en epäillyt etteikö se maanosa kuulu jollain tavalla länsimaihin myös. Meillä on Siperia idässä ja se vaihtuu ilmeisesti länneksi jossain Aleuttien saaristossa. Ennen kuin valkonaamat tulivat Amerikan mantereelle, sitä kutsuttiin Kilpikonnasaareksi. ”Intiaanit” ovat olleet siellä ”aina”, eikä Siperiasta itään matkaavien tulosta ole varmaa aikajanaa vieläkään. ”Intiaanit” matkustivat lähelle Antarktista, Tulimaahan asti. Viimeksi olen kuullut että alkuperäiset amerikkalaiset olisivat tulleet joskus 40 000-15 000 vuotta sitten. Viimeiset tulokkaat ”eskimot” eli inuiitit (nimi tarkoittaa ihmistä) tulivat viime jääkauden aikana, jolloin Beringin salmi oli maata. En tiedä milloin jää alkoi sulaa Pohjois-Amerikan mantereelta.

Mutta kyllä kai maisemat, joita vasten luin Lasihelmipeliä, ovat vaikuttaneet kokemukseeni. Ainakin siihen, etten pysty lukemaan kirjaa uudelleen. Mutta sitten on olemassa paljon muitakin tärkeitä kirjoja, joihin voi aina välillä palata. Pidän Euroopasta ja haluan asua täällä, lähellä kirjastoja ennen kaikkea.

On tottakai olemassa ihmisten maailmassa universaaleja juttuja, sellaisia, jotka kuuluvat kaikille. Noita kulmakiviä tulee, niitä nousee maasta milloin minnekin. Yksi niistä on I Ching. Kuka mahtaisi ehtiä ja jaksaa suomentaa sen?

Kellumisajatuksia

Nyt joudutaan me vesijumppaajat olemaan ilman elintärkeää liikuntaa vuoden loppuun ainakin. En ole nähnyt ihmisten sosiaaliturvatunnuksia, joita nyt on netissä paljon kun niitä on vuotanut psykoterapiayrityksestä maailmalle. Pitäisi olla niin ettei mikään sairaus ole enää niin paljon tabu että sillä voi kiristää. Mutta lisäksi en ymmärrä sitä, että niinkin erityinen alue kuin psyykkinen sairastaminen on luovutettu rahanahneiden yksityisomistukseen. Huseeraavat sitten miten huseeraavat.

Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että vesijumppaajia on lähinnä meissä vanhemmissa ikäluokissa, vaikka en tunne suuremmin tarvetta kysyä ihmisten ikiä. Syy on selvä: meillä on enemmän rikkonaisia niveliä kuin nuoremmilla ihmisillä. Vesi on hyvä elementti. Se tuudittaa painottomuuteen. Vedessä voi kellua, mutta ilmassa se on vaikeampaa, ellei ole todella isoa ilmapalloa. Olisin aina halunnut päästä lentämään kuumailmapallolla, mutta en ikinä onnistunut. Eivät ne koipiaan rikkoneita siihen koriin voisi huolia. 

Ne zeppeliinit lopulta rupesivat omia aikojaan syttymään tuleen. Ne näyttivät lähinnä valtavilta sikaareilta muodoltaan. Ne kelluvat vähän eteenpäin ja kuvista kun katsoo, niin näyttää siltä että niisää on jonkinmoinen propelli tai siipiratas perässä. Zeppeliinien sisällä ei saanut polttaa tupakkaa, koska siitä syntyy räjähdys. En tiedä mikä ne pani räjähtelemään siinä loppuvaiheessa. Ehkä ne osuivat johonkin terävään kirkontorniin?

Joka tapauksessa ne kelluivat sen aineen vuoksi. Ei kai se heliumia ollut? Mutta olen muistavinani että kun olin pieni, niin kaasuilmapalloista varoiteltiin. Olen elänyt niin kauan jo, että olen unohtanut vastauksia niihin kysymyksiin. Epäilemättä pienenä kyselin jatkuvasti aikuisilta. On täysin mahdollista että minulle ei vastattu, aikuisilla oli aina kiire jonnekin muualle. Harva aikuinen kuitenkaan kehtasi tunnustaa, ettei tiedä jotain mitä pikkulapsi kyselee. Amerikan presidenttikin kehuu koko ajan olevansa maailman älykkäimpiä ihmisiä, vaikka pikkulapsikin näkee että se on tyhmä kuin saapas.

Kun ei ole vesijumppaa niin olen itse aika usein sortunut kellumaan. Kelluminen tuntuu hirveän hyvältä. Siinä kelluskellessa voin kuvitella kesätaivaan mökkijärvellä. Sen verran järvessä oli virtausta, että kellumalla kulki koko ajan jonnekin päin. Lapsena kelluminen oli kivaa sen takia, että painovoima tuntui loppuvan minun kohdallani vedessä täysin. Olin laiha ja kun isä ja pikkuveli yrittivät opettaa minua sukeltamaan, tulin ylös pinnalle kuin korkki. Ehdin nähdä kirkkaassa vedessä pohjan pieniä kiviä. Ehkä minulla oli ontot tikkujalat ja sitten semmoinen ilmarakko, joka on kaloillakin jossain siinä pallean tietämillä. Tai ehkä kyse on nimenomaan palleasta? Näyttämötyön tunneilla opeteltiin käyttämään palleahengitystä, niin että Montun kaukaisinkin penkkirivi kuulee kuiskaukseni. Harjoiteltiin siis teatterikuiskauksia. Ah, ma räydyn!

Minä olin se joka perkasi kalat. Isä opetti. Siinä lahnojen ilmarakon tietämillä oli myös sappirakko, joka oli kellertävä pussi. Sitä ei saanut rikkoa. Siitä tuli niin kamala haju, että se pilasi koko kalan, jos sitä limaa pääsi valumaan kalan sisuksiin. Lisäksi perkaamisella oli aina hirveä kiire. Isä kävi hakemassa lahnaverkot aina viime tingassa ennen kuin savusauna pantiin lämpiämään.

Lihavimmat lahnat piti panna sinne alimmaksi: ensin käärittiin voipaperiin, sitten kasteltiin useampikin Aamulehti ja Uusi Suomi ja käärittiin sen voipaperipaketin ympärille. Jos lahnoja oli useampi, ne jokainen pantiin omaan pakettiinsa. Piti olla tarkkana siinä, että ei pannut kalapakettien viereen isoimpia halkoja.

Savusaunaa ei voinut lämmittää klapeilla. Niitä käytettiin vain sytykkeinä. Kiukaan piti säilyä kuumana viisi kuusi tuntia, niin että isoäitikin ehtisi käydä vielä jälkilämmössä saunassa. Isoäiti piti uimisesta edelleen vaikka se oli hirveän vanha ja kyhmyinen. Jos minä jouduin latomaan puut tulipesään, jouduin kyllä pinnistämään kaikki voimani että sain siihen sytykkeiden päälle halot asetelluksi niin että ne eivät sortuneet alimmaksi. Lahnojen oli tarkoitus savustua, ei käristyä.

Sanomalehdet olivat tärkeä osa aivan tavallista kesäelämää. Kalat oli parasta kääriä sanomalehtipaperiin silloin kun vietiin lahna naapuriin ja vaihdettiin se tuoreisiin kananmuniin. Kaliinin Elli niitä kanoja piti siinä talossa joka sijaitsi mäellä ennen veto-ojan siltaa. Siinä luki Kaliini vanhanaikaisin kirjaimin. Lapsi meni mielellään asioille, koska tiesi saavansa palan nisua ja maitolasillisen siellä perillä. Kotona äiti ja isä eivät olleet kiinnostuneita siitä että suupielessäni olisi muruja vaan kysyivät miten niiden ruis on kasvanut ja onko laiho heilimöinyt. Jos minä olisin kylällä kysellyt että mites laiho heilimöi, niin olisivat katsoneet kuin vajaata.

Tärkeintä mökillä oli selvitä käymättä kaupassa. Siksi minä istuin saaressa onkimassa ahvenia iltapalaksi koko perheelle. Isä oli selvittänyt verkot ja ne olivat saunan seinustalla kuivumassa, puikkarit koukuissaan vieressä. Siksi sain lähteä ruuhella minne tahdoin, kunhan tuon mukanani ahvenia. Ne olivat saaren rannassa melkein mustaselkäisiä. Se johtui siitä että saaren ranta oli ainut vähän syvempi kohta järvellä ja siinä oli suuria kiviä. Ahvenet oppivat maastoutumaan: kun ne syntyivät siihen suureen kivikkoon, niin niistä tuli itsestään mustanpuhuvia. Suuria kiviä oli kaikkialla myös metsässä. Kun olin aivan pieni, minulle kerrottiin että jättiläinen on käynyt niitä heittelemässä. Lisäksi luin myöhemmin että peikoilla oli kolonsa niiden jättiläiskivien alla. Niillä oli kokonaisia maanalaisia tanssilattioita siellä ja ne pitivät pitojaan, kuten on mahdollista kuulla kesäyönä. Olin joskus valveilla ja kuulin. Kesäkuun alussa sammalet olivat heleän vihreitä ja peikkojen oli helppo piiloutua sammalta vasten enkä nähnyt niitä vaikka ne tuijottivat suoraan kohti.

Olin vasta paljon vanhempi kun tajusin että vastarannalla oli puiden takana työväentalon tanssilava. Ja aivan äskettäin sain kuulla, että Suomessa ja muuallakin soittaa kansanmusiikkia (joka ei oikeastaan ole kansanmusiikkia, vaan ihan vain musiikkia, jota eri maista kotoisin olevat ihmiset keksivät siinä soittaessaan aivan itsestään), mutta asuu enemmän vakituisesti Brasiliassa kaveri joka on kotoisin sieltä läheltä työväentaloa. Sen sukunimi on Kontola ja sen TVH on pannut myös valtatie 66 kylkeen viisaamaan tietä esimerkiksi meidän mökille.

Sinne on harva osannut aivan vain sen takia, että se sijaitsee suunnilleen siinä kohti, missä on ollut piilopirttejä Isonvihan vuosina. Ihmiset eivät ole kovin paljon muuttuneet 1700-luvusta. Yhtä paljon tuuheat kuusikot eksyttivät silloin venäläisiä kuin eksyttävät nyt tavallisia kaupunkilaisia, siis toisia suomalaisia. Tietenkin sitä paikkaa uhkaa eniten se sama mikä kaikkea: metsät on nopeasti hakattava paljaiksi, että ehditään saada rahaa. Rahaa on tarkoitus saada leveämpää elämää varten niille vuosille kun ilmasto muuttuu sietämättömäksi ja järvestäkään ei ole enää jäljellä kuin haiseva lätäkkö.


Silmäni osuivat muistiinpanoon joka koskee Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaa. Nimi on Louise Glück. Päädyin ihmettelemään, miksi New York Times käski lausua nimen Glick, kunnes äsken sain tietää että äänne y on opeteltu sanomaan jollain tavalla sen jälkeen kun anglot ja saksit muuttivat mannermaalta Englantiin. Ne siellä jo asuvat olivat ehkä kelttejä. Mutta englanti suistui hirveisiin kirjoitus- ja ääntämisongelmiin, joista ihmiset edelleen saavat kärsiä. Siis myös amerikkalaiset, niin kuin nyt Louise Glück, joka tuskin kärsii mistään ainakaan nyt, mutta minä kyllä kärsin koska minulla on ollut saksa oppikoulun pitkänä kielenä. Kun tuota nimeä ei mitenkään nyt pitäisi voida ääntää että Glick. Hassuinta tässä on se, että olen alkanut vähitellen kehittää itselleni jonkinmoista monikielistä kielikorvaa, vaikka tietenkin kielikorvaan pitäisi sattua vain kun on omasta äidinkielestä kysymys.

Olen ollut tietoinen jo kauemmin Paris Review -nimisestä kulttuurilehdestä. Se on englanninkielinen. Löysin siitä tuoreeltaan pienen pätkän tuoreen nobelistin tuotannosta. Kieli on minusta kaunista ja täsmällistä englantia. Kauneuden ei pidä antaa eksyttää. Tuossa pienessä pätkässä on paljon asiaa. Runoilijat ovat maailman kaikkina aikoina oppineet sanomaan asiansa tiiviisti. Sillä lailla lukijatkaan eivät pääse laiskistumaan.