Hallin haukku

Luin eilen loppuun Harry Salmenniemen ”Uraanilamppu ja muita kertomuksia”. Tätä ennen olen lukenut pari hänen runokirjaansa - ja tietenkin Teksas, sakset, joka houkutteli nimensä vuoksi. Eilinen on novellikokoelma. Kun luin hänen runojaan, niistä tuli tunne, että välistä on jäänyt paljon tavaraa pois.  Mutta oli niissä aika intensiivinen fiilis.

Salmenniemeä on näytetty myös istumassa ja kirjoittamassa, on mahtanut olla joku televisio-ohjelma.  Vai olenko kuvitellut koko jutun? Hänellä oli  pieni työpöytä, ja edessään lehtiö, kirjoitti käsin.

Uraanilampussa on käsinkirjoitettuja kohtia. Niiden kanssa minulla oli ensin ongelmia. Hän kirjoittaa tekstaustyylillä. Kirjaimet eivät liu’u toisiinsa. Salmenniemi on niin nuori, että hänelle ei ehkä ole opetettu kaunokirjoitusta.

Meillä oli mustekynä ja kirjoitusvihko, jossa oli vaakaviivat. Kun piirsi kirjainta, piti osua kahden viivan väliin. Kirjaimissa oli pyöreitä kaaria ja esimerkiksi G ei ollut noin mielikuvitukseton kirjain. Opettaja sanoi että  g-kirjain ei kuulu suomalaisiin kirjaimiin, paitsi joskus. Esimerkkilauseet olivat: ”aurinko paistaa” ja ”auringon kehrä”. Sitten luokka opetteli sanomaan äng-äännettä.

Opettaja kirjoitti esimerkit mustalle liitutaululle: ei ensimmäistäkään virhettä, mutta vihossani oli musteläikkiä ja ylipyyhittyjä sanoja, koska käsi jotenkin yritti kirjoittaa omalla tavallaan. Olin tyytyväinen sellaisiin tunteihin, kun sai käyttää lyijykynää ja kumia.

Meillä oli kaksoispulpetit ja opettaja määräsi istumajärjestyksen.  Vieressä istuvalla pojalla oli ritsa ja se ampui sillä toisia lapsia ja ammuksena oli pieni pala kumia joka teki kipeää. Se oli poika joka ei juuri sanonut mitään. En muista että se poika olisi kirjoittanut mitään. Ehkä se oli osannut jo kirjoittaa ja lukea. 

Toisiinsa sidotuista kirjaimista tulee käsiala kauan sen jälkeen vasta, kun on oppinut kirjoittamaan sujuvasti. Ihmisen pystyy tuntemaan käsialastaan. Kun kodin hajoamisen jälkeen asuin tätini kanssa, meillä oli yhtenä vuonna grafologia harrastuksena. Meillä oli tapana huvitella lehden grafologin diagnoosien kanssa ja matkia perheenjäsenten tai tuttujen käsialaa ja katsoa sitten mitä grafologi niistä sanoisi. Grafologi löysi kaikenlaisia luonteenpiirteitä ihmisten käsialasta. Tädin ja minun lempisukulaisen käsialasta se sanoi että tämmöiset alakaaret kirjaimissa tarkoittavat epäluotettavuutta. Innostuttiin grafologin älyttömyydestä vielä enemmän.

Opin lukemaan kaikenlaisten ihmisten käsialoja. Myöhemmin työssä jouduin lukemaan pöytäkirjoja, runoja ja kertomuksista, siitä oli apua. Pahinta ovat lääkärien lääkemääräykset, kun niistä ei saa selville reseptiä olematta apteekkari.

Tekstauskirjoitus on paljon hitaampaa kuin olisi kaunokirjoitukseen perustuva käsiala, omanlaiset kirjaimet. Meillä taisi olla vielä keskikoulussakin vuoden verran kaunokirjoitusta. Sitten siitä tuli piirustusta ja maalausta.

Salmenniemi rupesi käyttämään kirjassa tekstaustekstejä yhtäkkiä. Ei kovin pitkään, sitten tulee jo seuraava teksti ja sen merkiksi ilmestyi valokopio (?) Piranesin (1720-78) kaupunkisuunnittelukuvista, mahtipontisia monen rakennuksen kokoisia ihmismuurahaisen pesiä. Siitä tuli tietenkin mieleen Metropolis, Fritz Langin hieno leffa vuodelta 1926. Olen nähnyt siitä  restauroidun version ja suurella kankaalla. Rakennukset vaikuttavat kuvissakin kyllä rakentamiskelvottomilta.  

Mutta Piranesin piirroskäsiala oli enemmän oikeata ”käsialaa”, jonkinlaista kuvallista kaunokirjoitusta kuin  mitä olivat Langin leffan kulissit.  Kulisseista tulivat mieleen Bauhausin ajan asumiskoneet. Ehkä näen vain Piranesin kuvissa historian? Mutta en ole erityisesti nostalgiaan taipuvainen.

Nyt on  kunnioitettava ja palvottava rumuutta.  Sellainen aikakausi.

Olen kotona ja kirjoitan tai luen. On saatava selvää käsialastani, mikä on aina vähän hankalaa. Minulla on muistiinpanovihko vieressäni melkein aina. Sillä tavalla ajatus pysyy tunnistettavana, kirjainten kaarissa.
 
Johdun ajattelemaan asiaa vaihteeksi vähän uudelta kantilta. Käteen osui Helen Macdonaldin Haukka-kirja. Olin ajatellut miten minut opetettiin kirjoittamaan. Siinä oli selvästi koulimista: opettaja kävi aina välillä hylkäämässä musteläikkäni. Kirjassa kerrotaan haukan kesyttämisestä. Käsittääkseni coshawk on meidän kanahaukkamme. Niitä ovat metsästäjät käyttäneet apulaisinaan. En ole vielä niin pitkällä haukan kesyttämistarinassa, että ymmärtäisin mitenkään, että haukka ei söisi sitä löytämäänsä saalista. Lapsetkin pannaan kouluihin kesytettäviksi.

Yksi sukulainen kasvatti suomenpystykorvia. Se oli joskus ehkä 1950-60-luvuilla. Ne ovat niitä tavallisia joka pihan koiria, joita opetettiin haukkumaan saalista. Mutta miten pystykorvien kasvattajat saivat koiran olemaan syömättä haukkumaansa otusta? Toivottavasti ihmiset eivät lyöneet koiria.

Suomenpystykorva on se punaruskea koira. Meillä oli kesät kanssamme semmoinen koira, mutta se oli melkein valkoinen, muuten kuin mikä tahansa pystykorva. Grönlannissa on sennäköisiä vetokoiria.

Joka tapauksessa haukan kesyttämiseen menee aikaa. Tässä nuori opiskelijatyttö hankkii itselleen haukan ja päätti opettaa sen. Hän luki kirjoja haukanmetsästyksestä. Kun juttelin koirankasvattajan kanssa lapsena, niin tajusin, että kaikkia eläimiä ei voi kesyttää ollenkaan. Muistan silloin ajatelleeni, että ei eläimiä saa pitää sitten eläintarhoissakaan.  

Helen luki kirjaa, jossa White-niminen ihminen oli taistellut haukkaa kesyksi. Kesytyksen yksi vaihe oli ollut semmoinen, että hän piti haukkaa hereillä ja kävelytti sitä käsivarrellaan kuusi tuntia kerrallaan. Sitten oli kuusi tuntia lepoa. Kesyttäjä oli ollut uupunut. Yhdessä vaiheessa hän lausui haukalle ulkomuististaan otteita Hamletista, Macbethistä, Richard II:sta ja Othellosta.  Lukemisen oli oltava samanlaista koko ajan: ”tragedian tuntu ei saanut kuulua äänestä”.  Sen päälle se kesyttäjä (joka oli mies) lausui vielä Shakespearen sonetteja ja vihelsi virsiä. Taisi olla niin että haukat, myös kanahaukka, osaavat viheltää. Ehkä kanahaukat puhuvat keskenään viheltämällä?

Tottakai juuri kun olen ottanut tehtäväkseni sukeltaa Shakespearen teksteihin,  löydän juttuja Shakespearesta. Jostain syystä Shakespearea on  kaikkialla. Kai se alkoi sieltä teatteriopiskelijoiden ongelmista vanhan Williamin parissa. Siis tämänkertainen Shakespeare-buumi. Mutta saisi niitä olla useamminkin.

Tottakai haukankesyttäjä, siis britti, osaa pitkiä pätkiä ulkoa Shakespearen näytelmistä ja runoista! Ajatteliko hän että tottakai brittimetsän haukka ymmärtää kansalliskirjailijaa, mikäli häntä Englannissa siksi kutsutaan?


Mutta tuskin suomalainen pystykorvankasvattaja olisi osannut lausua ääneensä Aleksis Kiven tekstejä niin että koirat olisivat ymmärtäneet. Vaikka siinä laulussakin on siitä oravaisesta:
 

Makeasti oravainen
Makaa sammalhuoneessansa;
Sinnepä ei Hallin hammas
Eikä metsämiehen ansa
Ehtineet milloinkaan.

Aleksis Kivi on ehkä Suomen kansalliskirjailija. Minulla on suuria vaikeuksia lopettaa oman Kivi-kirjani lukemista. Istun se sylissäni vähintään kerran vuodessa, löydän sieltä aina jotain uutta. Kirja on ehkä noin 700-sivuinen järkäle. Suomen paras kirjailija? Aivan turha kysymys. Mutta on tuo hyvä runo.

Kahdestoista yö

Keskiviikko, Loppiainen 2021. Luen tietenkin Shakespearen näytelmää Loppiaisaatto, mutta olen aloittanut jo pari päivää aiemmin.  Shakespeare on tavattoman monisanainen niin kuin aina. Mutta tarina tietysti on kerrottava tarkoin. Näytelmän nimi on englanniksi Twelfth-Night; or what you will. Loppiaisaatto eli kuten haluatte.

Kohtauksessa ovat läsnä Sir Toby ja Sir Andrew sekä Clown, eli klovni:

Clown: Would you have a love-song,  or a song of good life?
Sir Toby: A love-song, a love-song.
Sir Andrew: Ay, ay: I care not for good life.
Clown (sings): O mistress mine, where are you roaming?
O, stay and hear; your true love’s coming.
That can sing both high and low:
Trip no further, pretty sweeting;
Journeys end in lovers meeting,
Every wise man’s son doth know.
Sir Andrew:  Excellent good, i’ faith.
Sir Toby: Good, good.
Clown (sings): What is love? ’tis not hereafter;  
Present mirth hath present laughter;
What’s to come is still unsure:
In delay there lies no plenty;
Then come kiss me, sweet and twenty,
Youth’s a stuff will not endure.

 

Kuvassa näkyy ufo-aluksen jälki

 

Ehkä ensi vuonna jossain tämä esitetäänkin. Nyt on vuosi 2021 eivätkä teatterit taida juuri olla auki. On toivottava että saadaan tänä vuonna rokotukset tätä kamalaa virusta vastaan. Nuoruus muutenkaan ei kestä.

Sen voi tietenkin muistaa että ei missään ole  kovin kauan juhlittu uutta vuotta. Loppiaisena sen sijaan on käynyt Nuutti-pukkikin, joka  on voinut olla hankala vieras. Tosin en tiedä oliko Nuutti-pukki vieraana elisabetiaanien Loppiaisena. Meillä se kyllä on ollut. Mutta alunperin kyse on jostain sattumasta Tanskassa ja alkuperäinen nimi oli Knut.

Suomen kansan kalenteri sanoo näin:
Loppiaista vietetään joka vuosi 6. tammikuuta. Kirkoissa muistellaan silloin itämaan tietäjiä,jotka vierailivat Jeesus-lapsen luona. 7.1. on vanha nuutti, jota on pidetty joulunajan loppumispäivänä. Vuodesta 1708 lähtien Nuutin nimipäivä on ollut 13.1.

Ettäs tiedätte!

Ruben Stiller ja muun muassa Shakespeare

Kuuntelin omaksi aamunavauksekseni Ruben Stillerin kolmen kohdan ohjelman, jonka hän oli tarjoillut Ylen Puheeseen ennen joulua. Siinä olivat kaikki ne pääpuheenaiheet joita viime aikoina on ollut uutisissa ja joista on myös keskusteltu netissä.

Ensimmäisessä keskusteltiin draamaopiskelijoiden ongelmista. Olen ollut nuorena teatteriopiskelija, joten kiinnostuin. Voin rauhassa miettiä, minkälaisia asioita uudet sukupolvet nostavat esille.  Meidän ikuisuuskysymyksiämme oli, mistä saada rahaa viikonlopun reissuihin. Muutenkin rahapula oli aika yleinen juttu, vaikka elämiseen tuli rahaa kesätöistä, minulla Tukholmasta. Meillä ei ollut minkäänlaisia opintososiaalisia avustuksia.

Opiskelin Tampereen yliopiston Draamastudiossa. Olin kulkenut äidin kanssa teattereissa Tampereella 8-vuotiaasta lähtien, mutta myös taidenäyttelyissä ja konserteissa. Shakespearen kootut (Cajanderin suomennoksina) luin 12-vuotiaana. Esityksen katsomista auttoi tekstin lukeminen etukäteen. Kuulin silloin huomattavasti paremmin kuin nyt ja mitallisen käännöksen lukeminen etukäteen auttoi hahmottamista. Kykenin eläytymään nuoren itseni voimalla esimerkiksi Ofelian kohtaloon. Tuli selväksi, että Shakespearen kirjoittamat miehet olivat pähkähulluja ja murhanhimoisia tyyppejä. Hamlet varsinkin oli aivan sekaisin. Tosin: jos olisin tullut joululomalle kotiin ja setä olisi tappanut isän ja mennyt äidin kanssa naimisiin, niin tuskin se olisi ollut ihan OK.

En muista kohdanneeni yhtä sekaisin olevaa nuortamiestä itse silloin vielä, vaikka useammalta oli isä kuollut. Siis kuollut sodassa, ei jossain hämäräperäisessä aviollisessa ongelmassa, jollaisesta en aivan ollut tietoinen vielä. Tiesin kyllä että avioeroja oli. Amerikkalaiset aviovaimot hakivat eroa ”henkisen julmuuden” vuoksi. Sitä ihmeteltiin, että eivätkö jenkit osaa tapella perheissään. Opin myöhemmin että suurin osa lapsista ei koskaan paljastaisi mitä kotona tapahtuu, vaikka isä olisi kuinka ollut Turmiolan Tommi, joka ajoi perheensä talvipakkaseen. 

En koskaan kuullut lapsena kavereiden valittavan perheestään. En muista 1950-luvulla nähneeni raivopäisiä humalaisia. En muista heitä juuri seuraaviltakaan vuosikymmeniltä. Ehkä suomalaisuus on muuntunut vuoskymmenistä toisiin tai olen ollut sokea? Elämä vaikutti aika tavalliselta.  Mutta ilmeisesti kodit olivat suojapaikkoja väkivallalle niin kuin ovat nykyäänkin.

Ruben Stiller on hyvä toimittaja. Hän tiesi teatterikoululaisten protestien ytimen. Minä en ole ikinä noita ymmärtänyt: miesoletettu, rodullistettu  ja jotain vielä jossa on kysymys feminismistä. Jos minun olisi pitänyt haastatella teatterikoulun opettajaa, niin kuin Stiller teki, en olisi noin hyvin selviytynyt. Seuraavaksi hän meni sitten huuhaa-tietoa kyselemään ja rokotuskriittisyyden perään,toisilta asiantuntijoilta.

Mutta teatterikoulun opettaja ei vastannut Stillerin arveluun, että miesoletetut ja rodullistetut olisivat uusmuotisia käsitteitä ja Amerikasta tai ylipäänsä englanninkielisestä uudesta tiede-puheesta peräisin. En usko että tuommoisia termejä tunnetaan kovin laajalti. Olen aika skeptinen sen suhteen että ne toisivat juuri lisää tietoa. Asioista ja niiden suhteista, ylipäänsä ihmisten omituisuuksista on puhe. Olen opiskellut yliopistossa sosiaalipsykologiaakin, niin että tiedän että jotkut termit vain kuuluvat asiaan, koska tiede on kansainvälistä.

Mutta teatteriopiskelijoiden ongelmat koskivat rodullistamista ja sukupuoli-olettamuksia Shakespearen tekstissä. Olisiko siinä ollut kyse juuri Hamletista, en muista, vaikka luin kyllä sen alkuperäisen tekstin Suomen Kuvalehdestä. Jossain Shakespearen tekstissä on sitten puhuttu raiskauksesta. Radiotoimittaja Stiller  ja näyttelijäntyötä opettavatkin ovat olleet semmoisen kanssa pulassa, että kun raiskauksia kuitenkin on ja kun tummia ihmisiä sorretaan, niin millä tavalla opiskelijat pääsevät miettimään tällaisten kohtausten esittämistä, sortoa ja väkivaltaa. Selvää oli haastatellullekin, että koska hän on näyttelijäntyön opettaja, niin oppilaiden on opittava asettumaan aivan erilaisen ihmisen mielenmaisemiin ja asenteisiin. Opettaja on edelleen auktoriteetti ja hän ohjaa oppilaita kertomalla minkälaisia tekniikoita semmoiseen roolin muuttamiseen on.

Voi olla kyse on väärinkäsityksestä. Esittäminen on eri asia kuin oleminen. Muistan ajatelleeni sitä silloin kun piti tehdä naamio-improvisaatioita. Meillä taidettiin mennä aika yksinkertaisesti stanislavskilaisin metodein. En minä opiskellut näyttelijäksi, mutta kirjallisuuden opiskelijalle draamakirjallisuus on hyvä ja tärkeä asia. Tarinaa vievät eteenpäin sen ihmisten vastakohtaisuus. Sellaista on kyllä oikeassakin elämässä. No: Stanislavski sattui olemaan venäläinen ja asui kesiään Suomessa. Jonkinlaisesta psykologisesta realismista hänen näkökulmansa tulivat ja tuntuivat luettuinakin tutuilta.

Stiller keskusteli sen lisäksi kahden asiantuntijan kanssa huuhaa-tieteestä ja rokotuksista aivan yhtä paljon asioihin perehtyneenä kuin tässä näyttelijäntyön koulutus-tapauksessakin. Stiller olisi voinut antaa otsikon ohjelmalleen: tämä ei ole OK, niin kuin oli laita näyttelijänkoulutuksenkin kanssa. Mutta todennäköisesti koulut käyvät aina läpi uusien sukupolvien tulon kipuiluine päivineen.

Toivottavasti uudet sukupolvet ovat aina parempia kuin entiset. Sitä jäin miettimään, että pitääkö teatterin olla ja toimia peilinä yleisölle. Entä jos yleisö olikin lukenut sen Shakespearensa?

Jos teatterin lavalta ilmoitetaan totuuksia, joihin kaikkien ihmisten pitäisi uskoa, niin ei semmoinen onnistu. Yleisö nousee takajaloilleen. Draamassa esitetään otteita mahdollisesta elämästä ja sillä tavalla kysytään että miten on. Näyttelijäntyön opettaja otti esimerkkinä opetuksen ongelmasta Tampereella vähän aikaa sitten uudelleen esitetyn Hair-musikaalin. Siinä nousi  näyttelijöiden vastustus: jotakin tummaihoista roolihenkilöä kutsutaan mutakuonoksi.

Se ei ollut OK.  Mutta kun sellaisia ihmisiä on vieläkin, jotka näkevät eteentulevan ihmisen pelkästään ihonvärinsä edustajana! En tiedä miten tuo suomennos-ongelma ratkesi.

Näytteleminen on vaikeaa. Kaduilla kävelevistä ihmisistä ei voi tietää ulkoapäin että minkälaisia ihmisiä he ovat. Eikä ketään voi ihonvärinsä mukaan tulkita.

Kuuntelen  pimeän keskellä paljon radiota. Äänellä ihminen kertoo maailmasta vaikka mitä. Keskusteluissa kulkee tarina ja tarinan takana on ihmisiä, tapahtumia. Voin kuvitella vaikka Helsingin pimeitä katuja ja miettiä mitä Stiller mahtaa tuumia uudesta vuodesta. Siellä on paljon pimeämpää kuin täällä. Ei kai siellä lunta vielä ole?


Minä kävin eilen katsomassa merenlahteani. Harvoin olen ollut niin yllättynyt: joutsenia lensi aurassa ylitseni ja rupesi laskeutumaan avoveteen. Oli niitä reilusti kaikkiaan yli 30 siinä. Ensin luulin että vanhemmalla kävelijällä oli jotain ongelmia koiransa kanssa. Sitten kuulin ne siivet. Olin mennä tervehtimään köhivää koiraa…

Sitten se ensimmäinen aura joikasi tulevansa levähtämään, ne aina kertovat tulostaan. Juoksin toiselle puolen lahtea, jossa jo oli valmiiksi kymmenkunta joutsenta odottamassa. Laskin että kolme joutsenta oli tämän vuoden poikasia.

Voi että! En ole koskaan nähnyt joutsenia täällä tähän aikaan vuodesta. Eilen oli kuitenkin toinen tammikuuta, eli uusi vuosikin jo. Pitäisi olla keskitalvi. Lunta on vasta ihan vähän, lämpötila nollan tuntumassa.

Nyt on kaivettava esiin niin kuin joka vuosi tähän aikaan Shakespearen näytelmät. Sieltä sitten Loppiaisaatto eli Twelth night. Meillä sattuu olemaan Shakespearet englanniksi, niiden kieli on helppoa ja soljuvaa. Kirjahyllyssä näyttää olevan myös Kuningas Lear, Matti Rossin suomentama. Esipuheessaan Kalle Holmberg toivoo että näytelmiä painettaisiin enemmän:
”Ja ennen muuta: uusia tulkintoja kaivataan jatkuvasti. Shakespearen, maailman jäsentämistä näyttämöllä, tässä ajassa, tämän päivän ehdoilla. On rakennettava eri puolilla siltoja Elisabetin ajan näyttämöstä meidän aikamme teattereihin, uusiin ja vanhoihin, latoihin, halleihin, kouluihin, kerhohuoneisiin, kaikkialle missä Shakespearen tekstiä pöllytetään sen omilla ehdoilla: näyttämön keinoin, huutaen, kuiskaten, tapellen, raivoten, herkistyen, yhä uudelleen kokeillen ja etsien.”
(Shakespeare: Kuningas Lear, suomennos Matti Rossi, Esipuhe Kalle Holmberg. Tammen Kurki-sarja 1975)