Näytetään tekstit, joissa on tunniste Shakespeare. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Shakespeare. Näytä kaikki tekstit

20.5.21

Interludium

William Shakespeare: Sonnets
XVIII

Shall I compare thee to a summer’s day?
Thou art more lovely and more temperate:
Rough winds do shake the darling buds of May
And summer’s lease hath all too short a date:
Sometime too hot the eye of heaven shines,
And often is his golden complexion dimm’d;
And every fair from fair sometimes declines,
By chance or nature’s changing course untrimm’d;
But thy eternal summer shall not fade
Nor lose possession of that fair thou owest;
Nor shall Death brag thou wander’st in his shade,
When in eternal lines to time thou growest:
   So long as men can breath or eyes can see,
   So long lives this and this gives life to thee.

(Kuultu elokuvassa nimeltä Nomadland.)




20.1.21

Hallin haukku

Luin eilen loppuun Harry Salmenniemen ”Uraanilamppu ja muita kertomuksia”. Tätä ennen olen lukenut pari hänen runokirjaansa - ja tietenkin Teksas, sakset, joka houkutteli nimensä vuoksi. Eilinen on novellikokoelma. Kun luin hänen runojaan, niistä tuli tunne, että välistä on jäänyt paljon tavaraa pois.  Mutta oli niissä aika intensiivinen fiilis.

Salmenniemeä on näytetty myös istumassa ja kirjoittamassa, on mahtanut olla joku televisio-ohjelma.  Vai olenko kuvitellut koko jutun? Hänellä oli  pieni työpöytä, ja edessään lehtiö, kirjoitti käsin.

Uraanilampussa on käsinkirjoitettuja kohtia. Niiden kanssa minulla oli ensin ongelmia. Hän kirjoittaa tekstaustyylillä. Kirjaimet eivät liu’u toisiinsa. Salmenniemi on niin nuori, että hänelle ei ehkä ole opetettu kaunokirjoitusta.

Meillä oli mustekynä ja kirjoitusvihko, jossa oli vaakaviivat. Kun piirsi kirjainta, piti osua kahden viivan väliin. Kirjaimissa oli pyöreitä kaaria ja esimerkiksi G ei ollut noin mielikuvitukseton kirjain. Opettaja sanoi että  g-kirjain ei kuulu suomalaisiin kirjaimiin, paitsi joskus. Esimerkkilauseet olivat: ”aurinko paistaa” ja ”auringon kehrä”. Sitten luokka opetteli sanomaan äng-äännettä.

Opettaja kirjoitti esimerkit mustalle liitutaululle: ei ensimmäistäkään virhettä, mutta vihossani oli musteläikkiä ja ylipyyhittyjä sanoja, koska käsi jotenkin yritti kirjoittaa omalla tavallaan. Olin tyytyväinen sellaisiin tunteihin, kun sai käyttää lyijykynää ja kumia.

Meillä oli kaksoispulpetit ja opettaja määräsi istumajärjestyksen.  Vieressä istuvalla pojalla oli ritsa ja se ampui sillä toisia lapsia ja ammuksena oli pieni pala kumia joka teki kipeää. Se oli poika joka ei juuri sanonut mitään. En muista että se poika olisi kirjoittanut mitään. Ehkä se oli osannut jo kirjoittaa ja lukea. 



Toisiinsa sidotuista kirjaimista tulee käsiala kauan sen jälkeen vasta, kun on oppinut kirjoittamaan sujuvasti. Ihmisen pystyy tuntemaan käsialastaan. Kun kodin hajoamisen jälkeen asuin tätini kanssa, meillä oli yhtenä vuonna grafologia harrastuksena. Meillä oli tapana huvitella lehden grafologin diagnoosien kanssa ja matkia perheenjäsenten tai tuttujen käsialaa ja katsoa sitten mitä grafologi niistä sanoisi. Grafologi löysi kaikenlaisia luonteenpiirteitä ihmisten käsialasta. Tädin ja minun lempisukulaisen käsialasta se sanoi että tämmöiset alakaaret kirjaimissa tarkoittavat epäluotettavuutta. Innostuttiin grafologin älyttömyydestä vielä enemmän.

Opin lukemaan kaikenlaisten ihmisten käsialoja. Myöhemmin työssä jouduin lukemaan pöytäkirjoja, runoja ja kertomuksista, siitä oli apua. Pahinta ovat lääkärien lääkemääräykset, kun niistä ei saa selville reseptiä olematta apteekkari.

Tekstauskirjoitus on paljon hitaampaa kuin olisi kaunokirjoitukseen perustuva käsiala, omanlaiset kirjaimet. Meillä taisi olla vielä keskikoulussakin vuoden verran kaunokirjoitusta. Sitten siitä tuli piirustusta ja maalausta.

Salmenniemi rupesi käyttämään kirjassa tekstaustekstejä yhtäkkiä. Ei kovin pitkään, sitten tulee jo seuraava teksti ja sen merkiksi ilmestyi valokopio (?) Piranesin (1720-78) kaupunkisuunnittelukuvista, mahtipontisia monen rakennuksen kokoisia ihmismuurahaisen pesiä. Siitä tuli tietenkin mieleen Metropolis, Fritz Langin hieno leffa vuodelta 1926. Olen nähnyt siitä  restauroidun version ja suurella kankaalla. Rakennukset vaikuttavat kuvissakin kyllä rakentamiskelvottomilta.  

Mutta Piranesin piirroskäsiala oli enemmän oikeata ”käsialaa”, jonkinlaista kuvallista kaunokirjoitusta kuin  mitä olivat Langin leffan kulissit.  Kulisseista tulivat mieleen Bauhausin ajan asumiskoneet. Ehkä näen vain Piranesin kuvissa historian? Mutta en ole erityisesti nostalgiaan taipuvainen.

Nyt on  kunnioitettava ja palvottava rumuutta.  Sellainen aikakausi.

Olen kotona ja kirjoitan tai luen. On saatava selvää käsialastani, mikä on aina vähän hankalaa. Minulla on muistiinpanovihko vieressäni melkein aina. Sillä tavalla ajatus pysyy tunnistettavana, kirjainten kaarissa.
 
Johdun ajattelemaan asiaa vaihteeksi vähän uudelta kantilta. Käteen osui Helen Macdonaldin Haukka-kirja. Olin ajatellut miten minut opetettiin kirjoittamaan. Siinä oli selvästi koulimista: opettaja kävi aina välillä hylkäämässä musteläikkäni. Kirjassa kerrotaan haukan kesyttämisestä. Käsittääkseni coshawk on meidän kanahaukkamme. Niitä ovat metsästäjät käyttäneet apulaisinaan. En ole vielä niin pitkällä haukan kesyttämistarinassa, että ymmärtäisin mitenkään, että haukka ei söisi sitä löytämäänsä saalista. Lapsetkin pannaan kouluihin kesytettäviksi.

Yksi sukulainen kasvatti suomenpystykorvia. Se oli joskus ehkä 1950-60-luvuilla. Ne ovat niitä tavallisia joka pihan koiria, joita opetettiin haukkumaan saalista. Mutta miten pystykorvien kasvattajat saivat koiran olemaan syömättä haukkumaansa otusta? Toivottavasti ihmiset eivät lyöneet koiria.

Suomenpystykorva on se punaruskea koira. Meillä oli kesät kanssamme semmoinen koira, mutta se oli melkein valkoinen, muuten kuin mikä tahansa pystykorva. Grönlannissa on sennäköisiä vetokoiria.

Joka tapauksessa haukan kesyttämiseen menee aikaa. Tässä nuori opiskelijatyttö hankkii itselleen haukan ja päätti opettaa sen. Hän luki kirjoja haukanmetsästyksestä. Kun juttelin koirankasvattajan kanssa lapsena, niin tajusin, että kaikkia eläimiä ei voi kesyttää ollenkaan. Muistan silloin ajatelleeni, että ei eläimiä saa pitää sitten eläintarhoissakaan.  

Helen luki kirjaa, jossa White-niminen ihminen oli taistellut haukkaa kesyksi. Kesytyksen yksi vaihe oli ollut semmoinen, että hän piti haukkaa hereillä ja kävelytti sitä käsivarrellaan kuusi tuntia kerrallaan. Sitten oli kuusi tuntia lepoa. Kesyttäjä oli ollut uupunut. Yhdessä vaiheessa hän lausui haukalle ulkomuististaan otteita Hamletista, Macbethistä, Richard II:sta ja Othellosta.  Lukemisen oli oltava samanlaista koko ajan: ”tragedian tuntu ei saanut kuulua äänestä”.  Sen päälle se kesyttäjä (joka oli mies) lausui vielä Shakespearen sonetteja ja vihelsi virsiä. Taisi olla niin että haukat, myös kanahaukka, osaavat viheltää. Ehkä kanahaukat puhuvat keskenään viheltämällä?

Tottakai juuri kun olen ottanut tehtäväkseni sukeltaa Shakespearen teksteihin,  löydän juttuja Shakespearesta. Jostain syystä Shakespearea on  kaikkialla. Kai se alkoi sieltä teatteriopiskelijoiden ongelmista vanhan Williamin parissa. Siis tämänkertainen Shakespeare-buumi. Mutta saisi niitä olla useamminkin.

Tottakai haukankesyttäjä, siis britti, osaa pitkiä pätkiä ulkoa Shakespearen näytelmistä ja runoista! Ajatteliko hän että tottakai brittimetsän haukka ymmärtää kansalliskirjailijaa, mikäli häntä Englannissa siksi kutsutaan?


Mutta tuskin suomalainen pystykorvankasvattaja olisi osannut lausua ääneensä Aleksis Kiven tekstejä niin että koirat olisivat ymmärtäneet. Vaikka siinä laulussakin on siitä oravaisesta:
 

Makeasti oravainen
Makaa sammalhuoneessansa;
Sinnepä ei Hallin hammas
Eikä metsämiehen ansa
Ehtineet milloinkaan.


Aleksis Kivi on ehkä Suomen kansalliskirjailija. Minulla on suuria vaikeuksia lopettaa oman Kivi-kirjani lukemista. Istun se sylissäni vähintään kerran vuodessa, löydän sieltä aina jotain uutta. Kirja on ehkä noin 700-sivuinen järkäle. Suomen paras kirjailija? Aivan turha kysymys. Mutta on tuo hyvä runo.



6.1.21

Kahdestoista yö

Keskiviikko, Loppiainen 2021. Luen tietenkin Shakespearen näytelmää Loppiaisaatto, mutta olen aloittanut jo pari päivää aiemmin.  Shakespeare on tavattoman monisanainen niin kuin aina. Mutta tarina tietysti on kerrottava tarkoin. Näytelmän nimi on englanniksi Twelfth-Night; or what you will. Loppiaisaatto eli kuten haluatte.

Kohtauksessa ovat läsnä Sir Toby ja Sir Andrew sekä Clown, eli klovni:


Clown: Would you have a love-song,  or a song of good life?
Sir Toby: A love-song, a love-song.
Sir Andrew: Ay, ay: I care not for good life.
Clown (sings): O mistress mine, where are you roaming?
O, stay and hear; your true love’s coming.
That can sing both high and low:
Trip no further, pretty sweeting;
Journeys end in lovers meeting,
Every wise man’s son doth know.
Sir Andrew:  Excellent good, i’ faith.
Sir Toby: Good, good.
Clown (sings): What is love? ’tis not hereafter;  
Present mirth hath present laughter;
What’s to come is still unsure:
In delay there lies no plenty;
Then come kiss me, sweet and twenty,
Youth’s a stuff will not endure.

Kuvassa näkyy ufo-aluksen jälki
 



Ehkä ensi vuonna jossain tämä esitetäänkin. Nyt on vuosi 2021 eivätkä teatterit taida juuri olla auki. On toivottava että saadaan tänä vuonna rokotukset tätä kamalaa virusta vastaan. Nuoruus muutenkaan ei kestä.

Sen voi tietenkin muistaa että ei missään ole  kovin kauan juhlittu uutta vuotta. Loppiaisena sen sijaan on käynyt Nuutti-pukkikin, joka  on voinut olla hankala vieras. Tosin en tiedä oliko Nuutti-pukki vieraana elisabetiaanien Loppiaisena. Meillä se kyllä on ollut. Mutta alunperin kyse on jostain sattumasta Tanskassa ja alkuperäinen nimi oli Knut.

Suomen kansan kalenteri sanoo näin:
Loppiaista vietetään joka vuosi 6. tammikuuta. Kirkoissa muistellaan silloin itämaan tietäjiä,jotka vierailivat Jeesus-lapsen luona. 7.1. on vanha nuutti, jota on pidetty joulunajan loppumispäivänä. Vuodesta 1708 lähtien Nuutin nimipäivä on ollut 13.1.

Ettäs tiedätte!

3.1.21

Ruben Stiller ja muun muassa Shakespeare

Kuuntelin omaksi aamunavauksekseni Ruben Stillerin kolmen kohdan ohjelman, jonka hän oli tarjoillut Ylen Puheeseen ennen joulua. Siinä olivat kaikki ne pääpuheenaiheet joita viime aikoina on ollut uutisissa ja joista on myös keskusteltu netissä.

Ensimmäisessä keskusteltiin draamaopiskelijoiden ongelmista. Olen ollut nuorena teatteriopiskelija, joten kiinnostuin. Voin rauhassa miettiä, minkälaisia asioita uudet sukupolvet nostavat esille.  Meidän ikuisuuskysymyksiämme oli, mistä saada rahaa viikonlopun reissuihin. Muutenkin rahapula oli aika yleinen juttu, vaikka elämiseen tuli rahaa kesätöistä, minulla Tukholmasta. Meillä ei ollut minkäänlaisia opintososiaalisia avustuksia.

Opiskelin Tampereen yliopiston Draamastudiossa. Olin kulkenut äidin kanssa teattereissa Tampereella 8-vuotiaasta lähtien, mutta myös taidenäyttelyissä ja konserteissa. Shakespearen kootut (Cajanderin suomennoksina) luin 12-vuotiaana. Esityksen katsomista auttoi tekstin lukeminen etukäteen. Kuulin silloin huomattavasti paremmin kuin nyt ja mitallisen käännöksen lukeminen etukäteen auttoi hahmottamista. Kykenin eläytymään nuoren itseni voimalla esimerkiksi Ofelian kohtaloon. Tuli selväksi, että Shakespearen kirjoittamat miehet olivat pähkähulluja ja murhanhimoisia tyyppejä. Hamlet varsinkin oli aivan sekaisin. Tosin: jos olisin tullut joululomalle kotiin ja setä olisi tappanut isän ja mennyt äidin kanssa naimisiin, niin tuskin se olisi ollut ihan OK.

En muista kohdanneeni yhtä sekaisin olevaa nuortamiestä itse silloin vielä, vaikka useammalta oli isä kuollut. Siis kuollut sodassa, ei jossain hämäräperäisessä aviollisessa ongelmassa, jollaisesta en aivan ollut tietoinen vielä. Tiesin kyllä että avioeroja oli. Amerikkalaiset aviovaimot hakivat eroa ”henkisen julmuuden” vuoksi. Sitä ihmeteltiin, että eivätkö jenkit osaa tapella perheissään. Opin myöhemmin että suurin osa lapsista ei koskaan paljastaisi mitä kotona tapahtuu, vaikka isä olisi kuinka ollut Turmiolan Tommi, joka ajoi perheensä talvipakkaseen. 



En koskaan kuullut lapsena kavereiden valittavan perheestään. En muista 1950-luvulla nähneeni raivopäisiä humalaisia. En muista heitä juuri seuraaviltakaan vuosikymmeniltä. Ehkä suomalaisuus on muuntunut vuoskymmenistä toisiin tai olen ollut sokea? Elämä vaikutti aika tavalliselta.  Mutta ilmeisesti kodit olivat suojapaikkoja väkivallalle niin kuin ovat nykyäänkin.

Ruben Stiller on hyvä toimittaja. Hän tiesi teatterikoululaisten protestien ytimen. Minä en ole ikinä noita ymmärtänyt: miesoletettu, rodullistettu  ja jotain vielä jossa on kysymys feminismistä. Jos minun olisi pitänyt haastatella teatterikoulun opettajaa, niin kuin Stiller teki, en olisi noin hyvin selviytynyt. Seuraavaksi hän meni sitten huuhaa-tietoa kyselemään ja rokotuskriittisyyden perään,toisilta asiantuntijoilta.

Mutta teatterikoulun opettaja ei vastannut Stillerin arveluun, että miesoletetut ja rodullistetut olisivat uusmuotisia käsitteitä ja Amerikasta tai ylipäänsä englanninkielisestä uudesta tiede-puheesta peräisin. En usko että tuommoisia termejä tunnetaan kovin laajalti. Olen aika skeptinen sen suhteen että ne toisivat juuri lisää tietoa. Asioista ja niiden suhteista, ylipäänsä ihmisten omituisuuksista on puhe. Olen opiskellut yliopistossa sosiaalipsykologiaakin, niin että tiedän että jotkut termit vain kuuluvat asiaan, koska tiede on kansainvälistä.

Mutta teatteriopiskelijoiden ongelmat koskivat rodullistamista ja sukupuoli-olettamuksia Shakespearen tekstissä. Olisiko siinä ollut kyse juuri Hamletista, en muista, vaikka luin kyllä sen alkuperäisen tekstin Suomen Kuvalehdestä. Jossain Shakespearen tekstissä on sitten puhuttu raiskauksesta. Radiotoimittaja Stiller  ja näyttelijäntyötä opettavatkin ovat olleet semmoisen kanssa pulassa, että kun raiskauksia kuitenkin on ja kun tummia ihmisiä sorretaan, niin millä tavalla opiskelijat pääsevät miettimään tällaisten kohtausten esittämistä, sortoa ja väkivaltaa. Selvää oli haastatellullekin, että koska hän on näyttelijäntyön opettaja, niin oppilaiden on opittava asettumaan aivan erilaisen ihmisen mielenmaisemiin ja asenteisiin. Opettaja on edelleen auktoriteetti ja hän ohjaa oppilaita kertomalla minkälaisia tekniikoita semmoiseen roolin muuttamiseen on.

Voi olla kyse on väärinkäsityksestä. Esittäminen on eri asia kuin oleminen. Muistan ajatelleeni sitä silloin kun piti tehdä naamio-improvisaatioita. Meillä taidettiin mennä aika yksinkertaisesti stanislavskilaisin metodein. En minä opiskellut näyttelijäksi, mutta kirjallisuuden opiskelijalle draamakirjallisuus on hyvä ja tärkeä asia. Tarinaa vievät eteenpäin sen ihmisten vastakohtaisuus. Sellaista on kyllä oikeassakin elämässä. No: Stanislavski sattui olemaan venäläinen ja asui kesiään Suomessa. Jonkinlaisesta psykologisesta realismista hänen näkökulmansa tulivat ja tuntuivat luettuinakin tutuilta.

Stiller keskusteli sen lisäksi kahden asiantuntijan kanssa huuhaa-tieteestä ja rokotuksista aivan yhtä paljon asioihin perehtyneenä kuin tässä näyttelijäntyön koulutus-tapauksessakin. Stiller olisi voinut antaa otsikon ohjelmalleen: tämä ei ole OK, niin kuin oli laita näyttelijänkoulutuksenkin kanssa. Mutta todennäköisesti koulut käyvät aina läpi uusien sukupolvien tulon kipuiluine päivineen.

Toivottavasti uudet sukupolvet ovat aina parempia kuin entiset. Sitä jäin miettimään, että pitääkö teatterin olla ja toimia peilinä yleisölle. Entä jos yleisö olikin lukenut sen Shakespearensa?

Jos teatterin lavalta ilmoitetaan totuuksia, joihin kaikkien ihmisten pitäisi uskoa, niin ei semmoinen onnistu. Yleisö nousee takajaloilleen. Draamassa esitetään otteita mahdollisesta elämästä ja sillä tavalla kysytään että miten on. Näyttelijäntyön opettaja otti esimerkkinä opetuksen ongelmasta Tampereella vähän aikaa sitten uudelleen esitetyn Hair-musikaalin. Siinä nousi  näyttelijöiden vastustus: jotakin tummaihoista roolihenkilöä kutsutaan mutakuonoksi.

Se ei ollut OK.  Mutta kun sellaisia ihmisiä on vieläkin, jotka näkevät eteentulevan ihmisen pelkästään ihonvärinsä edustajana! En tiedä miten tuo suomennos-ongelma ratkesi.

Näytteleminen on vaikeaa. Kaduilla kävelevistä ihmisistä ei voi tietää ulkoapäin että minkälaisia ihmisiä he ovat. Eikä ketään voi ihonvärinsä mukaan tulkita.

Kuuntelen  pimeän keskellä paljon radiota. Äänellä ihminen kertoo maailmasta vaikka mitä. Keskusteluissa kulkee tarina ja tarinan takana on ihmisiä, tapahtumia. Voin kuvitella vaikka Helsingin pimeitä katuja ja miettiä mitä Stiller mahtaa tuumia uudesta vuodesta. Siellä on paljon pimeämpää kuin täällä. Ei kai siellä lunta vielä ole?


Minä kävin eilen katsomassa merenlahteani. Harvoin olen ollut niin yllättynyt: joutsenia lensi aurassa ylitseni ja rupesi laskeutumaan avoveteen. Oli niitä reilusti kaikkiaan yli 30 siinä. Ensin luulin että vanhemmalla kävelijällä oli jotain ongelmia koiransa kanssa. Sitten kuulin ne siivet. Olin mennä tervehtimään köhivää koiraa…

Sitten se ensimmäinen aura joikasi tulevansa levähtämään, ne aina kertovat tulostaan. Juoksin toiselle puolen lahtea, jossa jo oli valmiiksi kymmenkunta joutsenta odottamassa. Laskin että kolme joutsenta oli tämän vuoden poikasia.

Voi että! En ole koskaan nähnyt joutsenia täällä tähän aikaan vuodesta. Eilen oli kuitenkin toinen tammikuuta, eli uusi vuosikin jo. Pitäisi olla keskitalvi. Lunta on vasta ihan vähän, lämpötila nollan tuntumassa.

Nyt on kaivettava esiin niin kuin joka vuosi tähän aikaan Shakespearen näytelmät. Sieltä sitten Loppiaisaatto eli Twelth night. Meillä sattuu olemaan Shakespearet englanniksi, niiden kieli on helppoa ja soljuvaa. Kirjahyllyssä näyttää olevan myös Kuningas Lear, Matti Rossin suomentama. Esipuheessaan Kalle Holmberg toivoo että näytelmiä painettaisiin enemmän:
”Ja ennen muuta: uusia tulkintoja kaivataan jatkuvasti. Shakespearen, maailman jäsentämistä näyttämöllä, tässä ajassa, tämän päivän ehdoilla. On rakennettava eri puolilla siltoja Elisabetin ajan näyttämöstä meidän aikamme teattereihin, uusiin ja vanhoihin, latoihin, halleihin, kouluihin, kerhohuoneisiin, kaikkialle missä Shakespearen tekstiä pöllytetään sen omilla ehdoilla: näyttämön keinoin, huutaen, kuiskaten, tapellen, raivoten, herkistyen, yhä uudelleen kokeillen ja etsien.”
(Shakespeare: Kuningas Lear, suomennos Matti Rossi, Esipuhe Kalle Holmberg. Tammen Kurki-sarja 1975)

5.1.19

Loppiaisaatto kuten haluatte

Olin influenssassa sen ajan jonka jonka se kestää, sisällä, nukuin, luin välillä jotain, söin huushollin toisen ihmisen tekemää keittoa. Siinä oli yksinkertainen resepti: tavallista kananlientä, jota myydään kuutioittain kaupoissa, ja siihen pilkottua inkivääriä. Aika yksinkertainen mutta tehokas lääke. Vähitellen on mahdollista ruveta nukkumaan niin että väsymys vähän hellitti. 

Nivelet kyllä naukuvat edelleen. Siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Täällä oli monen päivän myrsky, matalapaine, joka saa asiaankuuluvat ja asiattomat nivelten nesteet loiskumaan vasten hermoja joita on siellä täällä. Mutta ennen myrskyä kävin etelässä. Sekin on tehokasta, maiseman vaihtaminen. Kävin puhumassa muutaman päivän ajan tutun kissan kanssa. Rupesin tervehtymään kun kissa nukkui jalkojen päällä. Sitten kissan liesussa ollut ihminen tuli takaisin ja minä tulin kotiin.

Nyt yritän suoristaa selkäruotoa Pendolinon penkkien mutkalta. Kerran jo pääsin uimahalliin. Ihmiset toivottelivat toisilleen hyvää loppuvuotta. En oikeastaan huomannut vuoden vaihtumista. Kuuntelin myrskyn vinkumista katolla. Ei se onneksi lähtenyt rullautumaan pois, katto. Kun ruoto alkoi suoristua, rupesin kuuntelemaan radiota. Ylen Areena on ollut hyvä kumppani jo vuosia. Muutenkin radion Yle 1, koska se on ollut hyvä kulttuuriradio. Nyt siellä on kyllä jotain ruvennut muuttumaan.

Siellä tuli joku omituinen juttu aiheesta Leväluhta (joka on isokyröläinen suohauta noin 500-luvulta jaa), jonka vainajien muinainen DNA tuli luetuksi joulukuussa. Radio Variaation lukijoiden (näyttelijöiden?) lausunta oli vähän niin kuin lausuntaa. Selvää oli. Mutta se oli tehty tavattoman monotoniseksi. Siinä ei ollut sisältöä nimeksikään, pelkkää haikailua muinaiseen hauta-tapaan, siis vesihautoihin. Oikea kukkanen oli käsikirjoituksessa: vainajat ovat olleet kunnioitettuja naisia. Juuri päästiin sanomasta että naisia ja lapsia ja joitakin miehiä! Eivät tiedä. Sanovat että kunnioitettuja naisia, mutta sitten on lapsiakin ja muutama mies. Eivät ole ottaneet selvää. Eivätkä saa selvää, koska hautaa ei ole kokonaisuudessaan vielä edes tutkittu. Tyhjää tunnelmointia.

Saa tietysti tarinoita kertoa mistä tahansa. Mutta tarinoiden kertominen on taitolaji ja se on osattava. Tässä ei tuntunut olevan keskusta eikä sydäntä. Tarina lihavoituu silloin aivan itsestään, jos siinä on kunnollinen ydin.

Mutta sitten päästettiin asialle tehosteihmiset. Lausujan ääni asennettiin tulevaksi jostain kaukaa, himmattiin samalla. Siitä ei juuri saanut enää selvää. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun huomasin että verrattuna Radioateljeen äänisuunnittelija Pekka Lappiin, nämä tekijät eivät ymmärrä tekstin ja näyttelijöiden ja äänen yhteissointia. Sitten otetaan ja annetaan korville mössöä, jota kutsutaan ehkä radiofoniseksi (Radio Variaatio!) siksi, että otetaan tietty määrä ohjelmaa ja esitetään se sillä tai tällä volyymilla, mutta sitten vaihdetaan se monotoniseen seuraavaan moodiin, ilman että sisällössä mikään käskisi tehdä sellaista. 

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun ihmettelen sitä, onko Ylen Opisto todella lopetettu. Mistä tulisivat enää radiota välineenä ymmärtävät ihmiset, elleivät Ylen työpajoista? Mistä noita tehosteihmisiä napataan? 

Käsittämättömintä tässä on se, ettei Yle tajunnut lukuisia Prix Italia -palkintoja voittaneen Radioateljeen loppumisen aikoihin (sitä ajettiin alas tosi hitaasti), että sen porukan pitäisi  antaa kouluttaa seuraajia. Radioateljeessa osattiin käyttää stereota, niitä ääniä joilla on suunta, tapaa millä saa tuotetuksi kuuntelijalle kokemuksen tilasta. Tässä Leväluhta-esimerkissä nuoriso tunnelmoi ”pohjanmaalaisessa” (suomeksi sanotaan että pohjalaisessa!) maisemassa hauta-ajatuksilla. 

Siinä ei ollut  paikan henkeä. Olen itse käynyt siellä jo pikkulikkana. Isonkyrön kirkkoherra vei. Mutta hän kuului sukuun, joten kyse ei ollut minkäänlaisesta ”kirkottamisesta”, vaan historianopetuksesta. 

Isä ajeli mopolla, mutta kirkkoherralla oli jo silloin auto. Isä oli opiskellut historiaa ja latinaa ja arkeologiaa, kirkkoherra sen sijaan teologiaa, mutta ilmeisesti miehet kuuntelivat toisiaan. Olin joskus kuuntelemassa ilman että ne tiesivät.



Minun oli pakko jälleen vaihtaa ohjelmaa. Radioateljeesta löytyi Markku Innon (äskettäin kuollut Markku Into), turkulaisen runoilijan tekstiin tehty kertomus jostakin käsittääkseni Raunistulan baarista, jossa tapahtui kamalia. Mutta tärkein juttu oli Kierkegaard. Aamu päättyi hyvin koska sain korvilleni höristämisen arvoista kuunneltavaa. Ei tarvinnut pinnistellä. Kierkegaardista puhuttiin Innon tapaisen tyypin ja tanskalaisen kesken. Tanskan yliopiston filosofian laitokselta sitten löytyi se Sören, joka siis ei ollut Viettelijän päiväkirjan kirjoittaja Kierkegaard, vaan joku muu. Se Sören istui alas siksi, kun runoilija istui baarissa mukanaan Kierkegaardin aforismi-kirja tai vastaava. Tanskalaisvierasta houkutteli turkulaisessa baarissa Kierkegaard suomalaisen runoilijan pöydällä vai oliko se vieressä siinä tuolilla. 

Olen kuullut Innon lukevan runojaan ja hän oli todella hyvä. Nyt ei ollut runoilijaa vaan näyttelijä joka oli todella hyvä. Se oli eleetöntä puhetta, mutta eläytyvää. Siinä oli asiaa koko ajan. Siinä oli tarina ja aivan tarinan lopussa vasta selitys siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Tavallinen tarina. Mutta kun kyse on Kierkegaardista, niin tottakai ihmisten oleminen ja ajatukset olivat se tärkein. Toivoisin että kulttuuriradiossa ymmärrettäisiin, mitä on runous ja miksi se on niin tärkeä asia ja aivan kulttuurielämän ydintä!

Ei tietenkään ole mitenkään yllätys että Kierkegaard tuli nyt aamuna näkyville. Olen toipumassa matkasta ja myrskystä heti sen päälle. Vuoden vaihtuminen ei ollut muuten ongelma. Joskus se nähtävästi tarvitsee tämmöisen draaman että pitää myrskytä. Ja tulomatkalla pääsin ison harppauksen eteenpäin. Jotain kautta olin tajunnut mistä Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja lähti liikkeelle ja pystyin lukemaan kirjaa. 

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että joskus jotkut kirjat vastustavat. Kummallista olisi jos erilaisten ajatusten risteyksessä kaikki vaihtoehdot avautuisivat yhtä hyvin ja nopeasti. Sellainen kaikkien ilmansuuntien samanaikainen avautuminen olisi tuottanut vain hirveän ajatuspuuron päähän.

Minun on ilmeisesti selitettävä tätä vähän tarkemmin vielä. Menetin kuuloni toisesta korvasta ja osin myös toisesta sikotaudin jälkitautina 11-vuotiaana. Nykyään lapsilla ei ole sellaista vaaraa, koska heillä on kolmosrokote, joka suojaa tuhkarokkoa, sikotautia ja vihurirokkoa vastaan. Se on ollut jo muutamille sukukupolville helpotus. Nyt on sitten ilmestynyt kansanliike Pohjanmaalla (kannattaa lukea Heikki Ylikankaan Kansanliikkeiden Pohjanmaa!) ja sen kannattajat eivät usko rokotuksiin. Täällä on paljon ihmisiä jotka sen sijaan tahtovat kuuroja tai puolikuuroja lapsia. Minulta hävisi lapsena moni ammatti kuulon myötä.  Silloin ei vielä ollut niitä rokotuksia, 1950-luvulla. 


Nyt olen varttikuuloinen ja tahdon kuulla kaiken mahdollisen jonka vielä voin, koska on keksitty kuulokojeet. Yritän jopa kuunnella musiikkia, vaikka siitä suuri osa on peruuttamattomasti menetetty. Kuulokojeet eivät pysty täysin toistamaan esimerkiksi klassista tai muuta konserttimusiikkia, intervallit ovat mitä sattuu.



Nyt on Loppiaisaatto. Muistan nähneeni sen äitini kanssa ehkä Tampereen Työväen Teatterissa joskus 1950-luvulla. Silloin oli tapana pitää ohjelmistossa muutama Shakespeare. Yksi niistä oli tietenkin Loppiaisaatto, toiselta nimeltään Kuten haluatte. Sitä lueskelen joka vuosi tähän aikaan. Shakespearen englanti on kaunista, pieni ote:

Twelfth-night; or, What you will
Scene V. Olivia’s house
—-
Clown: Wit, an ’t be thy will, put me into good fooling! Those wits, that think they have thee, do  very oft prove fools; and I, that am sure I lack thee, may pass for a wise man: for what says Quinapalus? ’Better a witty fool than a foolish wit’.

Enter Lady Olivia with Malvolio

God bless thee, lady!

Olivia: Take the fool away.
Clown: Do you not hear, fellows? Take away the lady.
Olivia: Go to, you’re a dry fool; I’ll no more of you: besides, you grow dishonest.
Clown: Two faults, madonna, that drink and good counsel will amend: for give the dry fool  drink, then is the fool not dry; bid the dishonest man mend himself, he is no longer dishonest; if he cannot let the blotcher mend him. Any thing that’s mended is but patched: virtue that transgresses  is but patched with sin; and sin that amends is but patched virtue. If that this simple syllogism will serve, so; if it will not, what remedy? as there is no true cuckold but calamity, so beauty’s a flower. The lady bade take away the fool; therefore, I say again, take her away.