Euripides I

Euripides (484/480 - 406) eaa.) I
Näytelmiä suomeksi antiikin kreikasta

Kirjoitan muistiinpanoja käsin, sitten koneella soveltuvin osin. Ongelmana on joskus lukukelvoton käsialani. Valaistusta ja asentoa on korjattava. Onneksi on nyt valon määrä lisääntymässä.  

Aluksi tässä eepoksessa on selvitys Euripideen asemasta muiden näytelmäkirjoittajien joukossa. Osin  samaa tietoa on Sofokles-opuksessa (Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes, Elektra, suomentajat: Tua Korhonen, Tommi Nuopponen ja Vesa Vahtikari. Teos 2018) ja  kirjoittajatkin ovat osin samoja. Mutta olen ylipäänsä ollut iloinen näiden klassisistien tavasta kirjoittaa mahdollisimman neutraalia suomea, suomen rytmikin toimii. Olen tässä lukiessani ajatellut, että iso työryhmä on mukana ja varmasti myös keskustelua siitä mikä on tärkeätä ja mikä ei.  

Euripidesta on suomennettu tähän uuteen opukseen Alkestis, Foinikian naiset, Turvananojat, Hekabe, Andromakhe ja Rhesos, suomennettavia on siis kaksi enemmän kuin mitä oli Sofokleelta. Suomentajat ovat Tua Korhonen, Liisa Kaski, Vesa Vahtikari, opus on ilmestynyt vuonna 2020 ja päätyi minulle vasta vuotta myöhemmin.  

Olen hurrannut näiden tuloa. Pitkin lukemismatkaa ihmettelen, ovatko nämä samoja eurooppalaisia nykyäänkin. Näytelmien esittämisestä vuosittaisilla teatterijuhlilla on noin 2500 vuotta.  Samankaltaisuus on taatusti vähentynyt.

Ensimmäinen perusteellinen Euripides-essee on opuksen toimittajan, Vesa Vahtikarin. Se käsittelee Euripideen tuotantoa ja tragedioita jotka ovat säilyneet. Sitten vuorossa on Timo Heinosen ja Heta Reitalan essee nimeltä Euripides, tragedia ja dramaturgia. Tällaiselle teatteria yliopistossa opiskelleelle essee on herkkua. Euripides oli tuottelias kirjailija ja hänen näytelmiään esitettiin hänen elinaikanaan paljon, silti näytelmiä, jotka voisi varmasti kirjata hänen nimeensä, ei ole hirveän paljon. Mutta kokonaan säilyneitä näytelmiä on jäänyt häneltä silti eniten. Näytelmiä kopioitiin, mutta Ateenassa oleva arkisto tuhoutui tulipalossa ja samoin meni Egyptin Aleksandrian mahtava kirjasto.

Sofokleessa oli näyttämölle panosta oikeastaan vain viitteissä enemmän juttua. Nyt on pitkä johdanto nimenomaan teatterista. Muistan Kari Salosaaren luennot syksyllä 1965 ja hänen pohdintansa avoimesta ja suljetusta draamasta. Tässä käydään läpi myös teatteritekniikkaa ja erityisesti eri asioiden nimityksiä kreikaksi. Pidän niistä kovasti, koska ne kuulostavat samalta kuin termit nytkin, vain ovat vähän muuntuneet tullessaan monen kielen kautta suomeen.

Sanoja on paljon. Esimerkiksi Dionysia-juhlat kokosivat monen päivän yleisön suuriin amfiteattereihin. Festareilla oli khorēgos eli tuottaja. He olivat rikkaan yläluokan miehiä jotka tuottajina saivat maksetuksi veronsa Ateenalle. Suomen teattereissa tuskin on yleisesti tuottajia, mutta he mahdollisesta yläluokkaisuudestaan (?) huolimatta eivät taida saada verojaan anteeksi.  

Ensiksi käydään läpi millaisia esitykset olivat. Ja todetaan ensimmäinen ongelma, josta jo Sofokles-opuksessa valitettiin: vain pieni murto-osa esitetyistä näytelmistä on säilynyt. Trilogioista vain Aiskhyloksen Oresteia on jäljellä. Tiedetään että Euripides esitti vuonna 415 eaa. kolmen näytelmän sarjan: Aleksandros, Palamedes ja Troijan naiset. Vain  Troijan naiset on säilynyt.

Teatterisanasto on hauskaa, koska harvoin pääsee miettimään oikein kunnolla, käytännössä, miten sanat ovat tulleet. Eivät välttämättä samanlaisina kuin mitä ne nyt tarkoittavat, meillähän on olemassa teatterityöntekijäryhmä nimeltä koreografit. Mutta siis sanoja: skēnē  on näyttämö.  En ole koskaan käynyt Kreikassa, joten en tietenkään tiedä miltä kieli kuulostaa ja onko kielessä paljonkin eripituisia vokaaleja. Mutta olen käsittänyt, että kieltä ei voi verrata antiikin kreikkaan.

Sitten: päänäyttelijä on protagonisti, vastanäyttelijä on deuterogonisti ja kolmas tietenkin tritagonisti.  Kun näyttelijöitä on peräti kolme, niin katsojat 500-300-luvuilla eaa. ymmärsivät tottakai että oikeata totuutta voi olla vaikea tavoittaa ja käänteitä tulee paljon.

Lukiessani mietin mitä kreikkalaiset ovat tuumineet elämästään. Näytelmäkirjoittajat ovat ymmärtäneet millä tavalla katsomo samaistuu. Siihen tarvitaan kolme näyttelijää, jotka tarvitsevat lisäksi kasan naamioita. Sivuilla 18-19 on selvitetty draaman eri vaiheet ja myös runojalat. Kaikkea ei ole vain lausuttu ääneen, paljon keskustellaan myös resitoiden (vrt. ortodoksinen jumalanpalvelus!). Ja lisäksi lauletaan. Tutkijat ovat nyt suhteellisen varmoja siitä, millaista musiikki on ollut. Kyllä nuotteja on löytynyt koko ajan.  Niiden tulkinta vain on hankalaa. Yksi tapa löytää teatteri-informaatiota klassisesta näytelmästä on käydä läpi keramiikkamaalauksia. Niissä on näyttelijöillä on irvistäviä naamioita ja vieressä lurittaa joku kaksinokkaista huilua.

Ainut Euripideen säilynyt satyyrinäytelmä on Pentti Saarikosken suomentama Kyklooppi vuodelta 1966. Sen ehkä saattaa vielä löytää kirjastoista.  Kaikkiaan 500-300-luvuilta eaa. on tieto yhteensä  noin 5000 näytelmän esityksestä festivaaleilla (kirjoitin aiemmin että 5000 on säilynyt, se ei tietenkään pidä paikkaansa vaikka fragmenttejakin on paljon, tieto oli muistiinpanoissa merkitty tähdellä!). Niitä selvitetään myös Sofokles-opuksessa. Euripides on ollut suosittu, hänen näytelmiään on säilynyt eniten. Pahin takaisku oli tietenkin Aleksandrian kirjaston tuhoutuminen. Sinne oli tallennettu kaikki mitä siihen asti oli Välimeren alueella kirjoitettu.

Koska näytelmiä esitettiin kaikkialla antiikin maailmassa, niin niitä myös kopioitiin. Samasta syystä monissa kopioissa on mukana näyttämöohjeita. Tottakai näyttämötekniikan ja muusikoiden piti saada omat kappaleensa. Sillä tavalla on juuri musiikkiakin säilynyt. Jotain on musiikista säilynyt,  esimerkiksi voi olla ohje siitä, pitääkö repliikki lausua (huom. runomitat!) vai resitoida vai onko laulettava. Kreikkalaiskatolisessa messussa on paljon resitatiiveja.  Joka tapauksessa tässä kerrotaan että Euripideen näytelmien musiikki on kadonnut. Olin todennäköisesti radiosta kuullut että musiikki, siis nuotinnokset olisi selvitetty.

Euripides on ollut hyvin suosittu näytelmäkirjailija. Ilmeisesti sen takia näytelmiä on säilynyt eniten näistä kreikkalaisista mestareista. Joka tapauksessa niitä on esitetty ja uudelleen sovitettu. Yksi esimerkki on Goethen näytelmä Iphigénie auf Tauris ja tietenkin uusklassiset näytelmät, esim. Racine. On hyvä että myös esitystietokantoja mainitaan (esim. Archive of Performances of Greek and Roman Drama  eli http://www.apgrd.ox.ac.uk/ ja suomalainen vastaava http://ilona.tinfo.fi  joten tietoa on muuallakin kuin kirjastoissa).

Hamartia tarkoittaa virheellistä  ajattelua:
”Hamartian olemukseen liittyy eksistentiaalinen ulottuvuus, joka määrittää tragediaa keskeisesti: tunne ihmiselämän ja onnen hauraudesta ja ennakoimattomuudesta.” (Heinonen ja Reitala)

Teatterintutkijat käyvät läpi oleellisia käsitteitä, jotka liittyvät draaman rakenteeseen ja sisällykseen. Pathos ja hamartia liittyvät yhteen, esimerkiksi syyllisyys-kysymyksessä. Nietzschen ”Tragedian synty” on yksi opus joka kelpaa tämän suomennosvalikoiman oheislukemistoksi.  Myös Aristoteles on kommentoinut tragediankirjoittajia. Monesti tulee mainituksi, että Euripides kirjoittaa henkilöidensä ongelmista sofistiseen tapaan. Sota on hyvä tragedian aihe, ne lisäävät tarinaan uusia ulottuvuuksia, jumalatkin saavat mellastaa.

Näytelmien yleisteemoja: kyse on toiminnasta, pyrkimyksistä, vastakohdista, ylipäänsä liikkeestä − ja tottakai retoriikan keinoista. Tapahtumisen keskellä on filia, kharis tai eros ja Aristoteles kuulostaa sofistilta. Miten sitä sitten pitäisi määritellä? Runousopissa lukee näin: ”tragediassa ei toimita, jotta jäljiteltäisiin luonteita, luonteet syntyvät toiminnasta” ja sillä tavalla Aristoteles tulee määritelleeksi teatterin perusolemuksen. Niin se on perustaltaan myös Stanislavskin ”Luonteen kehittämisessäkin”.

Euripideen suhteen on ihmetelty miten miten hän ei osaa olla tyylipuhdas tragediankirjoittaja. Esimerkiksi Nietzsche ei pidä Euripideen realistisista kohtauksista. Traagikon ei pitäisi kirjoittaa arjen asioista? Läheneekö Euripides sillä tavalla komediankirjoittajia?

Mutta itsekunkin on luettava näytelmät, että saa miettiä mitä ne edustavat. Ei taida kukaan sanoa etteikö niitä voisi edelleen esittää näyttämöillä.  Tapahtumien autenttisuudesta ei voi tietää. Se tulee mieleen, että Euroopan keski-aikana ja myöhemminkin oli teatteriseurueita, jotka toimivat myös uutislähteinä.

Tuskin katsomoon istahtaa ketään 2500 vuoden takaa. Käsittääkseni hän ei pystyy ymmärtämään edes tekstiä, siis puhetta. Ja koska näyttelijän eleet olisivat ”retorisia” ja niitä puhutaan naamion takaa, niin  tuskin hän käsittäisi sitäkään vähää. Ellei esitykseen olisi lisätty oikein paljon liikettä ja taisteluja ja muuta sellaista.  Nyt voi olla todella pitkä kohtaus jossa kuoro kertoo taistelun kulusta.

Kuoro voi olla nimetty, se voi olla vaikka sanansaattaja. Mistä yleisö on tiennyt kuka se tai tämä tyyppi on ja miksi se huutaa ja deklamoi? Teatteria on ollut varmaan aina, aina siitä asti, kun ihmiset ovat puhjenneet puhumaan viedessään uhrilehtoon kukkia ja ruokia. Aivan varmasti ne ihmiset ovat itkeneet ja laulaneet. Suomalaisillakin on itkuvirsiä.

Jatkan siis lukemista.

Murakami ja muita aikalaisia

Luin äsken Manchesterissä ilmestyvän osuuskunnallisen Guardian-lehden kirjallisuus-osastosta tarinan Haruki Murakamista. Olen lukenut Murakamia sen verran että tiedän hänen olevan kotonaan vähän kaikkialla (Norwegian Woods!), häntä on käännetty kaikille mahdollisille kielille. Japani on jotain toista maata.

Tiedemiehet ovat viime aikoina saaneet selville asioita Japanin pohjoissaarella sijainneesta ainu-kansasta. Sillä tuntuu olevan (olleen, heitä on omakielisiä enää muutama kymmenen) rikas kansanperinne, kieli jolle ei ole löytynyt sukulaisia ja kohtalona jäädä unohduksiin, koska pohjoisessa vallitsevat venäläiset ja etelässä japanilaiset.

Suuremmat maat ja kulttuurit nielaisevat pienemmät. Se sinänsä on kummallinen asiain tila. Syyksi väitetään, että jos jossakin ei ole valtaa, niin se täytyy perustaa. Hirveitä onnettomuuksia on sen vuoksi tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Politiikan kommentaattorit puhuvat jostain sellaisesta kuin valtatyhjiö. 

Ehkä tulevaisuudessa löydetään jostain merkkejä siitä, että joskus tulijat ovat olleet ystävällisiä. Nyt siitä ei ole paljon merkkejä. Toinen kansa, Intian kupeessa olevien saarten adamaanit, on onnistunut säilymään itsenäisenä. Kun heitä yritettiin tulla auttamaan tsunamin kynsistä, he heittivät keihäitä helikopteriin, joka putosi mereen. Intia ei miehittänyt ainakaan sitä saarta.  Käsittääkseni saarille ei ole lupaa rantautua, ne ovat jonkinlainen itsehallintoalue. Lisäksi: kukaan saarelaisista ei kuollut tsunamissa, koska he pystyvät lukemaan meren liikkeitä. Ehkä he ovat olleet siellä aina?

Mahdollisesti  adamaanit ovat ainujen geeni-sukulaisia. Kielet muuttuvat nopeammin kuin geenit. Tai ainakin kansojen DNA:sta voidaan lukea merkkejä siitä, että siellä tai täällä on sukukansoja. Vähiin sukulaiset voivat mennä ennen kuin heistä löydetään jäänteitä.  Ainuja asuu käsittääkseni Japanissa ja jollain Kuriilien saarilla vielä.

Ihmiset  eivät ole kuolemattomia ja sen takia heillä varmaan on ollut tarve rakentaa itselleen jumaluuksia, jotka sitten voivat olla niitä kuolemattomia. Kreikkalaiset olivat siitä hauskoja, että heillä oli myös ihmisten ja jumalten lapsia keskuudessaan. Mutta kyllä muinaiset kreikkalaiset silti kävivät sotia ja hamusivat valtaa ja omaisuuksia.  Sitten kun joku tragedian kuoro kysyi että millä selitätte nämä kammottavuudet, ihmiset olivat viattomia: emmehän me mitään mutta kun nuo jumalten lapset.

Ainuilla on suuri määrä suullista runoutta. En tiedä missä semmoinen arkisto on, mutta kyllä kai se on tallessa. Sitä on kai käännetty japaniksi, muuten tuota säilynyttä runoutta (tarinoita, myyttisiä kertomuksia?) ei varmaan olisi tallessa. Ehkä japanilaiset säilyttävät sitä jossain arkistokellarissa, en tiedä. En ole nähnyt uutisia siitä, että siitä olisi ilmestynyt painettuja kirjoja missään. Ehkä kielen puhujia ei ole enää tarpeeksi? Ajatus tuntuu ahdistavalta. 

 

Ainuja on elossa, mutta ei oikeastaan kuitenkaan elossa. Olemassaoloksi ei riitä pelkkä fyysinen otus, sen- ja tämäntapainen ja -näköinen homo sapiens.

Ainut tulivat mieleen kun luin Murakamista sen pienen jutun. Siinä ei puhuttu kirjallisuudesta. Siinä haastateltiin  Murakamia vaatteista. Taisi siinä olla tekstimainontaakin välillä. Joka tapauksessa kirjailija ei pidä solmioista. Ne eivät tunnu mukavilta. Olin iloinen siitä, että hän kertoi sen, koska aivan syyttäsuotta miehet on pakotettu pitämään virallisissa tilaisuuksissa sitä kammottavaa kuristavaa vaatekappaletta.  Ainujen ei ehkä tarvitse pitää solmioita.

Ajattelin japanilaisia elokuvia. Vaikka Akira Kurosawan leffoissa on paljon julmistelevia samuraita (jotka ovat samantapaisia sotureita kuin entisajan eurooppalaiset ritarit haarniskoissa),  niin oli heidän sotisovissaan helpompi liikkua kuin kanniskellen sitä rautamäärää mukanaan niin kuin ritarit ja sotilaat Euroopassa.

Ehkä japanilaisilla ei ollut tarpeeksi metalleja?  Vaikka olihan heillä keihäitä ja miekkoja. Olen nähnyt kuvia heidän rintahaarniskoistaan, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi kudottu paksuista kaisloista ja ruo’oista.  Ehkä Kurosawan samuraiden aika on ollut aiemmin. Heillä näytti olevan vain tavallisen judokan varusteet. Ehkä he kävivät kotona vaihtamassa asua kun lähtivät taisteluun.

Se Guardianin lyhyt juttu oli naisen kirjoittama. Kuvituksena oli Murakami istumassa nojatuolissa pukeutuneena t-paitaan ja farkkuihin harteillaan ehkä villapaita.  Kirjoittaja ei  muistuttanut että nuorena Murakami opiskeli Yhdysvalloissa. Siellä on ollut tapana pitää vahvasta kankaasta tehtyjä denim-puuvillaisia haalareita ja pitkiä housuja ainakin siitä asti kun sen maan länsirannikon valtasi kultakuume.  Suunnilleen siihen malliin farkkujen historia menee. Farmari-housut? Suomessa ainakin näyttää siltä, että maanviljelijät pitävät suojahaalareita, ei farkkuja.

Tarinaan liittyy myös Ranska. Taisi olla niin, että denim-kangas kehiteltiin nimenomaan ranskalaisissa tehtaissa. Sitten kauppamiehet myivät sen ranskalaisen kankaan suurella voitolla takaisin kultakuumeen sokaisemille amerikkalaisille, jotka tarvitsivat kaivamiseen työhaalareita. Ainakin sellaista tarinaa kerrottiin kirjassa Niin kauas kuin yötä riittää.  Sen kirjoittaja loi unohtumattoman teoksen jonka kertomus pätee vielä tänäänkin. Louis-Ferdinand Celinen (1894-1961) paksu romaani on klassikko. Jotain outoa liittyi hänen tekemisiinsä II maailmansodan aikana, mutta en muista mitä.  Olisiko hän voinut olla kollaboraattori? Ihmisistä ei aina tiedä mihin ne ryhtyvät.

Olen lukenut Murakamia sen verran, että tunnistan hänet Kurosawan maanmieheksi. Japanissa asuu enimmäkseen japanilaisia ja maa eristäytyi muusta maailmasta erittäin hyvin ja tehokkaasti  vuosisatojen ajaksi. Kirjahyllyssäni näyttää olevan vain yksi Murakamin teos, Kafka rannalla (Tammen Keltainen kirjasto 2009, alkuperäinen 2002, suom. Juhani Lindholm), olen lukenut muita sitä mukaa kun niitä on kirjastoon ilmestynyt.  Suon Murakamille mukavan pukeutumisen. En ole ikinä ymmärtänyt miksi miesten on jo nuorina ja lupaavina ammattilaisina kuristauduttava sellaiseen kauluriin. Tunnen kyllä solmion historian, mutta en käsitä miksi kaulaliinasta piti vääntää sellainen kamaluus, jonka kanssa ei ihminen saa kunnolla päätä kääntymään.

Mutta aivan yhtä hirveä kidutusväline on naisilla: korkokengät. Yksi vesijumppakaveri kertoi ortopedinsä esittäneen, että nyt se sitten nähtiin. Mikä siis? No se mitä siitä seuraa kun naiset hylkäävät korkokenkänsä ja kuvittelevat vapautuvansa! Että kun painetaan menemään lättänöissä  tennareissa tai muissa juoksukengissä tasaista asfalttia pitkin, niin kuka tahansa ortopedi tietäisi että polvet siinä menevät. Tulee nivelrikko ja sitten tarvitaan kirurgeja!

Minusta kertomus kyllä tuntui omituiselta. Korkokengissähän koko selkäruoto vääntyy väärään asentoon. Niiden kanssa ei voi juosta bussiin tai junaan. Nainen joutuu nuoresta lähtien vääntämään selkänsä mutkalle ja jo mahdollisesti alkanut S-mallinen skolioosi, jonka jo vääränlainen koululaukku aiheuttaa, muuttuu nivelrikoksi ja syyttäsuotta naisparat sitten tukkivat leikkausjonoja.

Nyt kun eletään poikkeusaikoja, niin leikkausjonot on unohdettu. Ehkä tulevaisuuden kirurgit osaavat suoristaa vinoutuneen selkärangan? Onhan meillä jo tehty tekohampaitakin vuoskymmeniä. Ehkä kirurgit oppivat tekemään kokonaisia keinoselkärankoja. En oikein pysty kuvittelemaan niitä, mutta olen kuullut että nikamia osataan jo vaihtaa. Mahtavatko ne kestää?

Lumisade taukosi. Nyt on syytä lähteä kävelylle. Pihassa keikuttavat pyrstöjään harakat. Ne ovat olleet tässä koko talven, kestäneet myrskyt ja pakkaset. Siltä ne näyttävät että olisi jo aika kevään tulla.