Euripides II

Euripides: Alkestis, suom. Tua Korhonen

 
Korhosen essee Alkestiksesta on näytelmän jälkeen. Euripideen käsittely tässä opuksessa aloitetaan kreikkalaisen draaman konkretiasta, näyttämöstä, musiikki-instrumenteista, naamioista (ks. Euripides I). Suomentajan viitteet kertovat sitten yksityiskohtia.

Paikan nimi on Ferai, itäisen Välimeren aluekartta löytyy kirjan kannen sisäsivuilta.  Osa paikoista on vielä paikoillaan, jonkun nimi on voinut muuttua. Voi olla hyödyllistä tietää paikan sijainti, jos tahtoo kulkea kirjailijan maisemassa. Voi myös miettiä, kuinka kauan meni kulkea paikasta toiseen ja mitkä olivat naapurimaat. 

 

Kuvassa on kreikkalainen rituaalitanssi tai maraton-juoksu. Itse esine on muovipussi Ateenasta tai Delfoista noin 40 vuotta sitten.

Alkestiksen aluksi Apollon ja Thanatos, kaksi jumalaa, väittelevät siitä pitääkö Alkestis luovuttaa Thanatokselle vai suostuisiko hän Apollonin vetoomukseen säästää nuoren naisen henki. Thanatos on Haadeksen jumala.

Admetos on Ferain kuningas. Kun Admetoksen isä, Feres, luovutti asemansa ja tiluksensa pojalleen, niin Apollon suuttui jostain niin kuin jumalilla on tapana, temperamenttisia kun ovat. Jumala vastusti voimallisesti: ellei Admetos suostu, niin hän kuolee ja Apollon ilmoitti milloin. Admetos rupesi miettimään kenet saisi kuolemaan puolestaan. Hänen isänsä kieltäytyi uhrauksesta samoin äitinsä. Mutta nuori vaimo lupasi itsensä Haadekseen Admetoksen puolesta. Vaimon nimi oli Alkestis.

Alkupuolella Ferain miesten kuoro laulaa (tai resitoi):

"Itkekää. Valittakaa. - Oi Ferain maa, sairauden uuvuttamana naisista parhain
viedään maan uumeniin
sysimustaan Haadekseen.”

Onko kysymys metaforasta? Ymmärtääkö yleisö, että Thanatos ei tällä kertaa tappanut Alkestista, vaan sairaus? Ehkä kysymys ei ole edes tarpeen.  Ehkä yleisö käsitti runoilijadramaatikon runoilevan? Nuoret naiset eivät kuole tapellessaan Thanatoksen kanssa, kyllä heihin iskee joku sairaus.

Sitten (Alkestis kuolevana):
” Minun pitää kuolla: ei huomenna eikä ylihuomenna,
vaan jo tänään minä  kuulun olemattomien suureen joukkoon.”

Homeroksen Iliaassa kerrotaan Alkestiin ja Admetoksen pojasta nimeltä Emmelos, joka osallistui vähän vanhempana Troijan sotaan.  Huom!:  lapsia esittivät yleensä nuket, mutta repliikit lauloi tai lausui joku kuorosta, Euripides kirjoittaa ”poikalapsen” laulamaan.  Näytelmässä ei kerrota pojan nimeä.  Lapsen repliikki saattoi tulla myös skēnēn takaosasta, samaten joko näyttelijän tai jonkun kuoron jäsenen esittämänä.

Kuoron lausuma on merkillinen: ”Kaikki me olemme jumalalle kuoleman velkaa, tiedä se.”
Jumalilla on ollut paljon valtaa. Mutta näytelmän alussa oleva keskustelu Apollonin ja Thanatoksen välillä on ehkä jäänyt katsojille mieleen.

Tässä kohtauksessa kuorolla on lauluja ja vastalauluja, joissa kuvaillaan matkaa kuoleman taloon:
                                            Ja se vanhus,
                                      kalmojen kuljettaja Kharon
                                   ohjastimen ja sauvansa ääressä,
                                    tietää, että sauvoo ruuhessaan
                parhainta kaikista, parhainta vaimoa, pitkin Akheron-järveä

Manalassa on siis talo, joka on valoton, mutta järvellä on nimi ja sitä pitkin kulkee ruuhi. Laulujen säestys tapahtui (esimerkiksi) vuorikilpikonna-kuorisen, seitsenkielisen lyyran avulla. 

Mutta seuraavaksi tulee näyttämölle Herakles  matkalla urotöihin. Tällä kertaa hänen pitäisi tappaa pois päiviltä Diomedeen ihmisiä syövät hevoset. Kuoron tervehdykseen Herakles vastaa: ”Ihminen on vuoripetojen ruokaa, ei hevoisten.” En tiedä onko ”hevoisten” painovirhe vai runoa tavoitteleva ilmaisu. Pidän lauseesta kovasti. 

Admetos toivoo itsensä Orfeukseksi, joka voi hakea Eurydikensä takaisin Manalasta. Repliikissä sitten miettii, kannattaako avioitua lainkaan. Admetoksella on onnea, koska vaimo suostuu kuolemaan miehen sijasta.

”Kun kuolo lähestyy, ei kuolla halua kukaan.” Ja viite selventää: ” Säe on prosodisesti outo: jambinen puhemitta rikkoo ns. Porsonin lakia (jos kolmannen metronin ensitavu päättyy sanaväliin, on sen oltava kestoltaan lyhyt; tässä säkeessä se kuitenkin on kaksitavuisen oudeis-sanan jälkitavu, joka on kestoltaan pitkä). Lause on siis kohosteinen ja itsestään selvyydestään huolimatta ikään kuin koko tragedian motto. Lauseen kuolla-verbi (thnēskein) kuuluu tosin seuraavaan (672) säkeeseen.”

Viitteet kannattaa lukea heti samantien. On olemassa klassisisteja jotka eivät viitteitä tarvitse, mutta heitä on Suomessa aina vain vähemmän. Euripides-opuksen alkuteksteissä selitetään runomitat ja runojalat ja muut, mitä Euripides näytelmissään käyttää. Käsittääkseni viime vuosisadan klassillisissa lyseoissa oli runomittojen oppiminen pakollista. Kyllä ne käytiin läpi myös sivistysyhteiskouluissa vielä 1950-60-luvuilla, vaihtelevasti niitä vaadittiin myös oppimaan. Ei niitä ole vaikea oppia.

Admetoksen isän nimi oli Feres (siitä kuningaskunnan nimi Ferai) ja hän keksii vastauksen pojan syytökseen siitä, että ei suostunut kuolemaan poikansa puolesta, vaikka Admetoksen mielestä hän olisi hyvin joutanut kuolla:  
”Olet nokkelasti keksinyt keinon olla koskaan kuolematta,
jos saat kulloisenkin vaimosi aina kuolemaan puolestasi!”

Feres puhuu siitä, kummalle on eläminen tärkeämpää. Ja sitten:
”Vanhaa miestä hautaan kantaessasi et halveksivasti naura.”

Tässä kohden on viite. Feresin repliikki voisi tarkoittaa jotenkin että: et voi enää nauraa minulle halveksivasti hautaan viedessäsi, koska olen jo kuollut.

Isän ja pojan välinen riita siitä, kumpi heistä kuolemaa välttelee, on yhtä tyhjän kanssa, koska Alkestis oli se joka jo kuoli. Kuinkahan paljon helleenit rienasivat kuolemaa ja yrittivät jujuttaa sitä? Ainakin heillä oli tarpeeksi paljon sotia niin, että kuolema oli läsnä kaiken aikaa.

”Feres:
Minä menen, mutta sinä joka häntä siunaat, sinä hänet murhasit,
ja saat kerran maksaa siitä hänen sukulaisilleen.
Akastos ei ole mies eikä mikään, jollei kosta sisarensa kuolemaa.”

Ehkä kosto uhkaa, sillä Akastos on osallistunut argonauttien retkeen. Seuraavassa kohtauksessa näyttämölle tulee Herakles ja palvelija puhuu suunsa puhtaaksi. Herakles on humalassa. Oli sisällä talossa sillä aikaa kun Admetos on kantanut Alkestiksen hautaan. Herakles horisee:
” Laske kukin eletty päivä omaksi, loput Kohtalon huomaan.
Afrodite Kyproslaista palvo, jumalista ihaninta
meille kuolevaisille: hänellä on hyvä tahto.”

Tässä on viitteen mukaan paljon rytmisiä muutoksia, jo ennen kuin Admetos palaa. Hän palaa ja resitoi palatessaan. Runojalat vaihtelevat henkilöiden välillä, seuraavat henkilöitä ja myös muutosta tapahtumissa. Näyttelijältä vaaditaan hyvää rytmintajua.

Admetoksen osasta kärsimyksen selitys: anankē tarkoittaa välttämättömyyttä tai väistämättömyyttä, tässä kuoron henkilöimä: ”Itse kullekin ilmaantuvat/omat onnettomuudet kiristämään kuolevaista!”  Ja Admetos valittaa.

Admetos on kateellinen Orfeukselle. Viitteessä kerrotaan että orfilaisuus oli varhainen mysteeriuskonto, joka lupasi vihityille kuolemattomuuden. Orfeus ei siis ollut mitätön kitaransoittaja, paikallinen pelimanni.

Seuraava käänne tuntuu parkkiintuneesta näytelmien lukijasta odottamattomalta. Herakles sai torut kun oli juopotellut surutalossa. Hän tapaa pihalla Ademetoksen, joka myöntää että oli haudannut vaimon. Herakles ottaa ja lähtee saman tien. Hän tulee takaisin pian ja alkaa loppukohtaus, jossa Herakles tulee takaisin mukanaan hunnutettu nainen. Herakles vaatii Admetosta ottamaan naisen taloon, johdattaa kädestä sisälle. Herakles kehottaa Admetosta nostamaan huntua. Hänen mielestään nainen näyttää hänen vaimoltaan.  Kyseessä ei ollut ihme. Herakles tappeli Thanatoksen kanssa haudalla.

Viitteessä kerrotaan mihin kaikkeen käänne voi viitata. Yksi on selitys nekrofiliasta:  eidōlon ( ks. idoli) tarkoittaa esimerkiksi kuvapatsasta kuolleesta vaimosta. Voi olla kyse suhteesta Admetoksen ja Apollonin välillä. Poikarakas on kreikaksi eromenōs. 

 

Plutarkhoksen mukaan rakastaja oli Herakles. Admetos esitettiin heikkona ja horjuvana kun taas Alkestis oli päättäväinen ja rationaalinen ihminen. Ja nainen. Jo 400-luvulla Praksilla- niminen naisrunoilija kirjoitti pilkkarunon Admetoksesta: välttäkää pelkureita!

Klassisen kirjallisuuden sanakirja (The Concise Oxford Companion to Classical Literature, 1993) kutsuu tätä Euripideen näytelmää satyyrinäytelmäksi. Alkestis on Euripideen hypotesiksen eli juoniselostuksen mukaan sijoitettu näytelmäfestivaaleilla neljänneksi näytelmäksi trilogian lopuksi, ja sellaiseksi valitaan yleensä satyyrinäytelmä samalta  kirjailijalta. Euripides lasketaan kuitenkin lähinnä tragediarunoilijaksi.

Aristoteles pitää pahana Euripideen pyrkimystä tuoda traagisen keskelle ihmisten arkea. Ei tuossa hirveästi aivan arkea ole, mutta ehkä se on määritelmäkysymys. Ehkä satyyrinäytelmään viittaa Herakleen juomiskohtaus?

Suomentaja Tua Korhonen kirjoittaa esseessään kiinnostavan historiallisen katsauksen siitä, missä kaikkialla Alkestista on esitetty. Siitä on tehty oopperoita ja teatteriesityksiä kautta historian. Viimeaikaisesta Alkestiksen uudelleen tulemisesta kerrotaan Barnardin ja Columbian yliopistojen Ancient Drama Clubin esityksestä. Euripideen näytelmä esitettiin alkuperäisenä ja ennenkaikkea alkukielisenä esityksenä vuonna 2012. Korhonen kehuu esityksen musiikkia.

Olisi hienoa jos alkuperäistä musiikkia 2500 vuoden takaa saataisiin uudelleen esityksiin. Tuossa yhdysvaltalaisessa esityksessä oli tietenkin katsojille apuvälineenä käännösteksti.  Onko esimerkiksi Ateenan tai Delfoin teatterifestivaaleilla antiikin kreikka käytössä? Ja minkälaista musiikkia siellä esitetään?

Euripides I

Euripides (484/480 - 406) eaa.) I
Näytelmiä suomeksi antiikin kreikasta

Kirjoitan muistiinpanoja käsin, sitten koneella soveltuvin osin. Ongelmana on joskus lukukelvoton käsialani. Valaistusta ja asentoa on korjattava. Onneksi on nyt valon määrä lisääntymässä.  

Aluksi tässä eepoksessa on selvitys Euripideen asemasta muiden näytelmäkirjoittajien joukossa. Osin  samaa tietoa on Sofokles-opuksessa (Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes, Elektra, suomentajat: Tua Korhonen, Tommi Nuopponen ja Vesa Vahtikari. Teos 2018) ja  kirjoittajatkin ovat osin samoja. Mutta olen ylipäänsä ollut iloinen näiden klassisistien tavasta kirjoittaa mahdollisimman neutraalia suomea, suomen rytmikin toimii. Olen tässä lukiessani ajatellut, että iso työryhmä on mukana ja varmasti myös keskustelua siitä mikä on tärkeätä ja mikä ei.  

Euripidesta on suomennettu tähän uuteen opukseen Alkestis, Foinikian naiset, Turvananojat, Hekabe, Andromakhe ja Rhesos, suomennettavia on siis kaksi enemmän kuin mitä oli Sofokleelta. Suomentajat ovat Tua Korhonen, Liisa Kaski, Vesa Vahtikari, opus on ilmestynyt vuonna 2020 ja päätyi minulle vasta vuotta myöhemmin.  

Olen hurrannut näiden tuloa. Pitkin lukemismatkaa ihmettelen, ovatko nämä samoja eurooppalaisia nykyäänkin. Näytelmien esittämisestä vuosittaisilla teatterijuhlilla on noin 2500 vuotta.  Samankaltaisuus on taatusti vähentynyt.

Ensimmäinen perusteellinen Euripides-essee on opuksen toimittajan, Vesa Vahtikarin. Se käsittelee Euripideen tuotantoa ja tragedioita jotka ovat säilyneet. Sitten vuorossa on Timo Heinosen ja Heta Reitalan essee nimeltä Euripides, tragedia ja dramaturgia. Tällaiselle teatteria yliopistossa opiskelleelle essee on herkkua. Euripides oli tuottelias kirjailija ja hänen näytelmiään esitettiin hänen elinaikanaan paljon, silti näytelmiä, jotka voisi varmasti kirjata hänen nimeensä, ei ole hirveän paljon. Mutta kokonaan säilyneitä näytelmiä on jäänyt häneltä silti eniten. Näytelmiä kopioitiin, mutta Ateenassa oleva arkisto tuhoutui tulipalossa ja samoin meni Egyptin Aleksandrian mahtava kirjasto.

Sofokleessa oli näyttämölle panosta oikeastaan vain viitteissä enemmän juttua. Nyt on pitkä johdanto nimenomaan teatterista. Muistan Kari Salosaaren luennot syksyllä 1965 ja hänen pohdintansa avoimesta ja suljetusta draamasta. Tässä käydään läpi myös teatteritekniikkaa ja erityisesti eri asioiden nimityksiä kreikaksi. Pidän niistä kovasti, koska ne kuulostavat samalta kuin termit nytkin, vain ovat vähän muuntuneet tullessaan monen kielen kautta suomeen.

Sanoja on paljon. Esimerkiksi Dionysia-juhlat kokosivat monen päivän yleisön suuriin amfiteattereihin. Festareilla oli khorēgos eli tuottaja. He olivat rikkaan yläluokan miehiä jotka tuottajina saivat maksetuksi veronsa Ateenalle. Suomen teattereissa tuskin on yleisesti tuottajia, mutta he mahdollisesta yläluokkaisuudestaan (?) huolimatta eivät taida saada verojaan anteeksi.  

Ensiksi käydään läpi millaisia esitykset olivat. Ja todetaan ensimmäinen ongelma, josta jo Sofokles-opuksessa valitettiin: vain pieni murto-osa esitetyistä näytelmistä on säilynyt. Trilogioista vain Aiskhyloksen Oresteia on jäljellä. Tiedetään että Euripides esitti vuonna 415 eaa. kolmen näytelmän sarjan: Aleksandros, Palamedes ja Troijan naiset. Vain  Troijan naiset on säilynyt.

Teatterisanasto on hauskaa, koska harvoin pääsee miettimään oikein kunnolla, käytännössä, miten sanat ovat tulleet. Eivät välttämättä samanlaisina kuin mitä ne nyt tarkoittavat, meillähän on olemassa teatterityöntekijäryhmä nimeltä koreografit. Mutta siis sanoja: skēnē  on näyttämö.  En ole koskaan käynyt Kreikassa, joten en tietenkään tiedä miltä kieli kuulostaa ja onko kielessä paljonkin eripituisia vokaaleja. Mutta olen käsittänyt, että kieltä ei voi verrata antiikin kreikkaan.

Sitten: päänäyttelijä on protagonisti, vastanäyttelijä on deuterogonisti ja kolmas tietenkin tritagonisti.  Kun näyttelijöitä on peräti kolme, niin katsojat 500-300-luvuilla eaa. ymmärsivät tottakai että oikeata totuutta voi olla vaikea tavoittaa ja käänteitä tulee paljon.

Lukiessani mietin mitä kreikkalaiset ovat tuumineet elämästään. Näytelmäkirjoittajat ovat ymmärtäneet millä tavalla katsomo samaistuu. Siihen tarvitaan kolme näyttelijää, jotka tarvitsevat lisäksi kasan naamioita. Sivuilla 18-19 on selvitetty draaman eri vaiheet ja myös runojalat. Kaikkea ei ole vain lausuttu ääneen, paljon keskustellaan myös resitoiden (vrt. ortodoksinen jumalanpalvelus!). Ja lisäksi lauletaan. Tutkijat ovat nyt suhteellisen varmoja siitä, millaista musiikki on ollut. Kyllä nuotteja on löytynyt koko ajan.  Niiden tulkinta vain on hankalaa. Yksi tapa löytää teatteri-informaatiota klassisesta näytelmästä on käydä läpi keramiikkamaalauksia. Niissä on näyttelijöillä on irvistäviä naamioita ja vieressä lurittaa joku kaksinokkaista huilua.

Ainut Euripideen säilynyt satyyrinäytelmä on Pentti Saarikosken suomentama Kyklooppi vuodelta 1966. Sen ehkä saattaa vielä löytää kirjastoista.  Kaikkiaan 500-300-luvuilta eaa. on tieto yhteensä  noin 5000 näytelmän esityksestä festivaaleilla (kirjoitin aiemmin että 5000 on säilynyt, se ei tietenkään pidä paikkaansa vaikka fragmenttejakin on paljon, tieto oli muistiinpanoissa merkitty tähdellä!). Niitä selvitetään myös Sofokles-opuksessa. Euripides on ollut suosittu, hänen näytelmiään on säilynyt eniten. Pahin takaisku oli tietenkin Aleksandrian kirjaston tuhoutuminen. Sinne oli tallennettu kaikki mitä siihen asti oli Välimeren alueella kirjoitettu.

Koska näytelmiä esitettiin kaikkialla antiikin maailmassa, niin niitä myös kopioitiin. Samasta syystä monissa kopioissa on mukana näyttämöohjeita. Tottakai näyttämötekniikan ja muusikoiden piti saada omat kappaleensa. Sillä tavalla on juuri musiikkiakin säilynyt. Jotain on musiikista säilynyt,  esimerkiksi voi olla ohje siitä, pitääkö repliikki lausua (huom. runomitat!) vai resitoida vai onko laulettava. Kreikkalaiskatolisessa messussa on paljon resitatiiveja.  Joka tapauksessa tässä kerrotaan että Euripideen näytelmien musiikki on kadonnut. Olin todennäköisesti radiosta kuullut että musiikki, siis nuotinnokset olisi selvitetty.

Euripides on ollut hyvin suosittu näytelmäkirjailija. Ilmeisesti sen takia näytelmiä on säilynyt eniten näistä kreikkalaisista mestareista. Joka tapauksessa niitä on esitetty ja uudelleen sovitettu. Yksi esimerkki on Goethen näytelmä Iphigénie auf Tauris ja tietenkin uusklassiset näytelmät, esim. Racine. On hyvä että myös esitystietokantoja mainitaan (esim. Archive of Performances of Greek and Roman Drama  eli http://www.apgrd.ox.ac.uk/ ja suomalainen vastaava http://ilona.tinfo.fi  joten tietoa on muuallakin kuin kirjastoissa).

Hamartia tarkoittaa virheellistä  ajattelua:
”Hamartian olemukseen liittyy eksistentiaalinen ulottuvuus, joka määrittää tragediaa keskeisesti: tunne ihmiselämän ja onnen hauraudesta ja ennakoimattomuudesta.” (Heinonen ja Reitala)

Teatterintutkijat käyvät läpi oleellisia käsitteitä, jotka liittyvät draaman rakenteeseen ja sisällykseen. Pathos ja hamartia liittyvät yhteen, esimerkiksi syyllisyys-kysymyksessä. Nietzschen ”Tragedian synty” on yksi opus joka kelpaa tämän suomennosvalikoiman oheislukemistoksi.  Myös Aristoteles on kommentoinut tragediankirjoittajia. Monesti tulee mainituksi, että Euripides kirjoittaa henkilöidensä ongelmista sofistiseen tapaan. Sota on hyvä tragedian aihe, ne lisäävät tarinaan uusia ulottuvuuksia, jumalatkin saavat mellastaa.

Näytelmien yleisteemoja: kyse on toiminnasta, pyrkimyksistä, vastakohdista, ylipäänsä liikkeestä − ja tottakai retoriikan keinoista. Tapahtumisen keskellä on filia, kharis tai eros ja Aristoteles kuulostaa sofistilta. Miten sitä sitten pitäisi määritellä? Runousopissa lukee näin: ”tragediassa ei toimita, jotta jäljiteltäisiin luonteita, luonteet syntyvät toiminnasta” ja sillä tavalla Aristoteles tulee määritelleeksi teatterin perusolemuksen. Niin se on perustaltaan myös Stanislavskin ”Luonteen kehittämisessäkin”.

Euripideen suhteen on ihmetelty miten miten hän ei osaa olla tyylipuhdas tragediankirjoittaja. Esimerkiksi Nietzsche ei pidä Euripideen realistisista kohtauksista. Traagikon ei pitäisi kirjoittaa arjen asioista? Läheneekö Euripides sillä tavalla komediankirjoittajia?

Mutta itsekunkin on luettava näytelmät, että saa miettiä mitä ne edustavat. Ei taida kukaan sanoa etteikö niitä voisi edelleen esittää näyttämöillä.  Tapahtumien autenttisuudesta ei voi tietää. Se tulee mieleen, että Euroopan keski-aikana ja myöhemminkin oli teatteriseurueita, jotka toimivat myös uutislähteinä.

Tuskin katsomoon istahtaa ketään 2500 vuoden takaa. Käsittääkseni hän ei pystyy ymmärtämään edes tekstiä, siis puhetta. Ja koska näyttelijän eleet olisivat ”retorisia” ja niitä puhutaan naamion takaa, niin  tuskin hän käsittäisi sitäkään vähää. Ellei esitykseen olisi lisätty oikein paljon liikettä ja taisteluja ja muuta sellaista.  Nyt voi olla todella pitkä kohtaus jossa kuoro kertoo taistelun kulusta.

Kuoro voi olla nimetty, se voi olla vaikka sanansaattaja. Mistä yleisö on tiennyt kuka se tai tämä tyyppi on ja miksi se huutaa ja deklamoi? Teatteria on ollut varmaan aina, aina siitä asti, kun ihmiset ovat puhjenneet puhumaan viedessään uhrilehtoon kukkia ja ruokia. Aivan varmasti ne ihmiset ovat itkeneet ja laulaneet. Suomalaisillakin on itkuvirsiä.

Jatkan siis lukemista.