Euripides V

Turvananojat, suom. Liisa Kaski.
”Ensiesitys Ateenassa vuosien 424 ja 420 välillä, luultavimmin 423 eaa. Suomennos perustuu Christopher Collardin toimittamaan kreikankieliseen editioon. Sulkeissa olevat näyttämöohjeet ovat suomentajan tulkintoja, jotka pohjaavat alkutekstin antamiin vihjeisiin ja klassisen tragedian esityskonventioihin.”

Foinikian naisten ja Turvananojien tarina liittyy Theeban sotaan, jossa Theeban kuningas Oidipuksen pojat Polyneikes ja Eteokles taistelivat vallasta (ks.edellinen blogitekstini). Kumpikin kuoli ja myös heidän äitinsä Iokaste syöksyi miekkaan taistelun lopuksi. Sotajoukko tuli Polyneikeen ja Argoksen kuninkaan Adrastoksen kanssa valtaamaan Theebaa.

Nyt on jälkiselvittelyjen aika. Theeba ei suostu luovuttamaan kuolleita sotilaita Argokseen haudattavaksi.

Kuolleita kohtaan kaikki tunnistavat häpeällisen käytöksen. Kuolleita pitää kunnioittaa niin että haudataan oikein ja kotikaupungissa. Nyt ruumiit on jätetty taistelukentällä eläinten raadeltaviksi.  Ja ne ovat siellä Theebassa.

Kuningatar-äiti  Aithra on ateenalaiseen tapaan tullut Eleusiksen uhrilehtoon (Eleusiin lehdot ja niityt, joista puhuttiin historiankirjoissa!) uhraamaan Demeterille, jolta pyydetään hyvää vuodentuloa. Eleusis sijaitsee lähellä Ateenaa ja löytyy kartalta.

Näytelmässä on paljon henkilöitä. Näytelmän eräänlaisina näyttämöohjaajina toimivat airuet, mutta myös sanansaattaja (luulin että ne ovat yksi ja sama toimi tai tehtävä). Argoksessa kaatuneiden äidit ovat tulleet pyytämään apua, että saisivat kuolleet kotimaahan, kuoron muodostavat argoslaiset naiset ja sitten myös argoslaiset isänsä menettäneet pojat.

Mukana on Aithran poika Theseus, Ateenan kuningas.  Yhtenä henkilönä on myös Ateenan suojelusjumalatar Pallas Athene.

Paikka on Demeterin pyhäkköalueen edusta. Esitykset olivat Ateenan Dionysia-festivaaleilla, joka on Dionysos-jumalalle omistettu, mutta sitten kerrotaan Demeterin temppelin tapahtumista, näyttämöllä on näkyvissä Demeterille uhrauspaikka. Varmasti yleisö on miettinyt, miten Dionysos, Demeter ja Ateenan jumalatar Athene ovat sopineet yhteen ja samaan näytelmään. He kuitenkin merkitsevät eri asioita.

Temperamentista on tietysti kyse aina, sanotaan että se on syntymässä saatu, mutta on mietittävä miten ja millaisiin perheisiin he ovat syntyneet. Olympolaiset ovat jumalolentojen ylhäisöä ja silti tuntuvat oikeilta ihmisiltä. Ei heidän ominaisuuksistaan puutu raivoa tai yltiöpäisyyttä tai tyhmänylpeyttäkään, väitetään että Pallas Athene on viisas ja oikeamielinen. Mahtoiko olla?

Theebassa kaatui rohkea sotilas nimeltä Kapaneus, johon Zeus iski salamalla, kun hän oli kiipeämässä tikkailla Theeban muurin yli. Turvananojien yhtenä henkilönä on hänen leskensä Euadne. Näytelmässä on paljon henkilöitä ja se on hyvin tiiviisti rakennettu näytelmä. Riippuu tietenkin ohjaajista, näyttelijöistä, musiikista ja tanssista millainen olisi lopputulos.  Mutta: kyllä minä mietin ankarasti miten koko väkimäärä on onnistuttu käsittelemään, kun roolinäyttelijöitä on vain kolme. Ynnä airuet ja kuorot.

Jostain syystä näitä kumpaakaan Euripideen Theeban sotaan liittyvää näytelmää ei ole esitetty Suomessa.  Eivät antiikin näytelmät ole muutenkaan kovin paljon olleet esillä.

Todennäköisesti Dionysia -festivaaleja ei voi verrata siihen miten Euroopan teattereissa kreikkalaisia klassikoita on sittemmin esitetty. Ehkä Foinikian naiset ja Turvananojat onkin esitetty joskus noissa alkuperäisissä paikoissa peräkkäin?

Aithra kertoo ajatuksistaan yleisölle:

"Nuo lehvät sitovat sitomatta, tässä odotan
Demeterin ja Tytön tahrattoman lieden äärellä,
jumalkaksikon edessä, säälien harmaapäisiä äitejä
jotka nyt ovat poikiaan vailla − ja kunnioituksesta
pyhiä lehviä kohtaan. Airueni on mennyt Ateenaan
kutsumaan Theseuksen tänne, niin että hän joko
vapauttaisi Eleusiin maan tästä tuskasta
tai tekemällä jotakin jumalille otollista
lunastaisi anojien langettaman pakon.
Järkevän naisen sopii näet hoitaa kaikki miesten kautta.

Kuoro (laulaen):
Minä pyydän ja anon, vanha rouva
heittäydyn jalkoihin, vanhoilla huulilla rukous
vapauta lapsemme
            lakia vailla lakastuneet ruumiit jätettiin
jäsenet irrottavaan surmaan, vuorten petojen kitaan."

Tuossa kuorona ovat kaatuneiden sotilaiden äidit. Se ilmaistaan sitten, mikä sai Aithran pyytämään poikaansa puuttumaan asiaan ja auttamaan argoslaisia. Alkukohtauksessa on myös Argoksen kuningas Adrastos, mukanaan Argoksessa kaatuneiden sotilaiden poikia, jotka myös toimivat kuorona. Adrastos on vähän kauempana naisista mutta läsnä. Sotilaiden asiaankuuluva hautaus on myös kuninkaan asia, vaikka hän hävisi sodan eikä voi siis käyttää voimaa ruumiiden hakemiseen. Mutta hän seisoo sivussa.

Tässä asetelmassa voi huomata sen, miten käynnissä oleva (siis oikeasti, juuri silloin tai juuri äskettäin) Peloponnesolais-sota oli luonut rintamalinjoja kreikkalaisten keskuuteen. Näytelmässä kysymys on Theebaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä, joka päättyi surkeasti. Ehkä kyse on päivänpolttavasta poliittisesta esityksestä, tarvitaan kenties enemmän tukea Ateenalle? Oliko Sparta voitolla?

Kreikan kaupunkivaltiot olivat tietenkin yhteydessä muihin kaupunkeihin, koska kauppaa käytiin ja tietoja maailman menosta vaihdettiin. Mieleen tulee, että jos tämä onkin uutiskatsaus, jossa kerrotaan ulkopolitiikasta.

Aithran repliikissä puhutaan Demeteristä ja Tytöstä. Tytön nimi on Persefone, mutta hänestä käytetään monia nimityksiä, yksi on Korē joka tarkoittaa tyttöä tai neitoa. Tyttö oli joutunut kadoksiin ja äiti löysi kadonneen Manalasta. Demeteriin liittyy kaksi nimeä: pyroforos (vehnänkantaja) ja pyrforos (tulenkantaja), (koska hän tarvitsi soihdun etsiessään tytärtään Manalasta). Tulin ajatelleeksi maan jumalatarta myös peltojen kulottajana. Ja sitten: tiesiväthän kreikkalaiset että manner järisee ja liikkuu ja tulivuoret syöksevät laavaa ja tuhkaa.  Tulivuoren purkaukset tekivät maan hedelmälliseksi.  

Kaupunkivaltioissa oli sääntöjä siitä, kuka saa asettua turvananojana, siis pakolaisena, kaupunkiin ja kuka taas on käännytettävä pois.  Siihen liittyy tietenkin politiikka ja anojilla puolestaan on hätä. Theseus  torjuu aluksi turvananojien pyynnön, sitten Argoksen äitien kuoro vetoaa vielä Theseukseen:

Kuoro (siirtyy Aithran ympäriltä Theseuksen puoleen):

"Theseus, äitisi Aithran isä oli Pittheus,
Pelopsin poika. Ja Pelopsin maasta isiltämme
me olemme perineet saman veren. Mitä oikein aiot?
Petät kaiken tämän, heität ulos vanhat naiset
antamatta heille mitään siitä mitä piti? Älä tee sitä!
Villipedollakin on turvansa kivenkolossa, orjalla
jumalten alttarit, ja kaupunki kyyristyy toisen puoleen
kun talvimyrsky riehuu. Sillä kuolevaisten kesken
ei ole onnea, joka kestäisi loppuun saakka."

Kun Theseus uskoo äitiään viimein. Sitten näyttämölle tulee theebalaisten airut joka pyytää saada tavata Ateenan tyrannia. Onkohan Euleusiin temppelin lähellä on kulkenut vakoojia, jotka ovat tietoisia turvananojista? Ehkä kreikkalaisten, helleenien, keskuudessa pakolaisuuteen on suhtauduttu samalla tavalla. Airuen viesti kohdistuu lopulta siihen, että Adrastos, Argoksen kuningas ei ole tervetullut lähellekään Theebaa. Ehkä Demeterin temppelin alue on ollut kaikkien valtioiden kansalaisten käytössä tasa-arvoisesti? Oletan että maan jumalattarelle uhraaminen on ollut valtioiden kalentereissa.

Theseus vetoaa perinnäistapoihin. Helleenien säännöt eivät anna lupaa jättää taisteluissakaan kuolleita ihmisiä kentälle ilman hautausrituaaleja. Sen vuoksi näitä turvananojia ei pidä lähettää tiehensä.

Näytelmässä on paljon itkua. Argoslaiset turvananojat itkevät. Heillä on oliivinlehtiä, joihin on sidottu valkoisia nauhoja. Myös Aithra, Theseuksen äiti itkee.  Itku on naisten työtä, se on heidän ponoksensa. Miehillä on taas omanlaisensa ponos, orjilla omanlaisensa. Tunne-elämän rekisterit seuraavat kunkin ihmisen yhteiskunnallista statusta?  

Ponoksesta puhutaan viitteessä. Ne kannattaa lukea heti kun tekstissä ovat, koska usein on repliikit tai laulut sisältävät asioita, joiden merkitys ei ole enää sama nykyään.  Seuraavaksi tulee hautajaisrituaaleja. Ne ovat tärkeitä, koska teatteri on kansojen rituaaleista syntynyt.

Kun ruumiita kannetaan lehtoon, alkavat roolihenkilöt ja kuorot laulaa:
”Adrastos (laulaen)
    Tässä on −
Kuoro (laulaen)
                               − liikaa, liikaa murheiden taakkaa!
Adrastos (laulaen)
             Ai ai, ai ai.
Kuoro (laulaen)
                              Etkö meitä äitejä itke?
Adrastos (laulaen)
             Kuulettehan te −
Kuoro (laulaen)
                             − sinä huokaat molempien tuskaa.”

Tässä esitetään näyttämöllä vanhaa hautajaisrituaalia. Ruumiit on poltettava ensin, sitten äidit saavat poikiensa luut hautaamista varten. Kapaneuksen ruumis, siis hänen, jonka Zeus löi salamalla, pannaan erilliseen rovioon. Hänen vaimonsa Euadne syöksyy samaan rovioon, vaikka hänen isänsä Ifis yrittää pysäyttää nuoren naisen. Dramaattinen kohtaus. Ehkä juuri tämän Theebassa kaatuneen miehen leski koki erityisen velvoittavana kuolla myös. Vai oliko hän surusta järjiltään? Zeus on ylijumala, jotain hänen puuttumisensa sodan kulkuun merkitsi kuitenkin. Zeus vielä katsoi asiakseen tappaa Kapaneuksen erityisen näyttävästi, salamalla.

Sitten kaatuneiden sotilaiden pojat jo tulevat kantaen isiensä tuhkauurnia. Theseus jää näyttämölle ja Pallas Athene ilmestyy. Athene vaatii Theseusta suorittamaan vielä uhrin. Sitten hän kääntyy poikien puoleen ja käskee heitä muistamaan mitä tapahtui ja kostamaan isiensä kuoleman kun aikuistuvat. Ja mitä sitten kostosta seuraa?


Liisa Kaski: Eleusiin naiset ja tehtävänä demokratia.
Tietenkin näytelmä kannattaa lukea ensin (ja tätä edeltävä Foinikian naiset) ja heti perään tämä essee, joka laajentaa huomattavasti meidän 2500 vuotta myöhemmin ilmestyneiden ihmisten käsitystä ihmiskunnan kulttuurista. Ihmiskulttuurilla on pitkät juuret.

Ehkä uuden suomennoksen myötä tulee uusia tulkintoja teattereihin. Minulla on ollut pari vuotta työpöydällä tädiltä saamani Euripideen Medeia. Sen suomentaja on Otto Manninen, ja se on ilmestynyt WSOYn Klassillisessa sarjassa No 2 vuonna 1949. Mitallista runoutta, mutta onneksi ei ole ainut mitallinen opus jota olen tavaillut. Lapsuudessani ja nuoruudessani ei muuta ollutkaan.  

Mutta tässä suomentajan valitsemia mottoja, Miller ja Aiskhylos:
Eleusiissa huomaa, ellei sitä ole aikaisemmin huomannut, ettei pelastus ole siinä että sopeutuu maailmaan joka on mieletön. Eleusiissa sopeutuu kosmokseen. Ulospäin näyttää siltä kuin se olisi särkynyt, hajonnut murentuneen menneisyyden mukana; itse asiassa Eleusis on jatkuvasti koskematon ja me olemme särkyneet, hajonneet, me murennumme tomuksi. Eleusis elää, elää ikuisesti kuolevan maailman keskellä.
Henry Miller: Marussin kolossi, suom. Pentti Saarikoski 1962
 

Kiire on, kalmo jo mätänee.
Aiskhylos: Eleusiin miehet,  fragmentti 53a. Teoksessa Radt  1985, suomennos Liisa Kaski

Euripides I

Euripides (484/480 - 406) eaa.) I
Näytelmiä suomeksi antiikin kreikasta

Kirjoitan muistiinpanoja käsin, sitten koneella soveltuvin osin. Ongelmana on joskus lukukelvoton käsialani. Valaistusta ja asentoa on korjattava. Onneksi on nyt valon määrä lisääntymässä.  

Aluksi tässä eepoksessa on selvitys Euripideen asemasta muiden näytelmäkirjoittajien joukossa. Osin  samaa tietoa on Sofokles-opuksessa (Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes, Elektra, suomentajat: Tua Korhonen, Tommi Nuopponen ja Vesa Vahtikari. Teos 2018) ja  kirjoittajatkin ovat osin samoja. Mutta olen ylipäänsä ollut iloinen näiden klassisistien tavasta kirjoittaa mahdollisimman neutraalia suomea, suomen rytmikin toimii. Olen tässä lukiessani ajatellut, että iso työryhmä on mukana ja varmasti myös keskustelua siitä mikä on tärkeätä ja mikä ei.  

Euripidesta on suomennettu tähän uuteen opukseen Alkestis, Foinikian naiset, Turvananojat, Hekabe, Andromakhe ja Rhesos, suomennettavia on siis kaksi enemmän kuin mitä oli Sofokleelta. Suomentajat ovat Tua Korhonen, Liisa Kaski, Vesa Vahtikari, opus on ilmestynyt vuonna 2020 ja päätyi minulle vasta vuotta myöhemmin.  

Olen hurrannut näiden tuloa. Pitkin lukemismatkaa ihmettelen, ovatko nämä samoja eurooppalaisia nykyäänkin. Näytelmien esittämisestä vuosittaisilla teatterijuhlilla on noin 2500 vuotta.  Samankaltaisuus on taatusti vähentynyt.

Ensimmäinen perusteellinen Euripides-essee on opuksen toimittajan, Vesa Vahtikarin. Se käsittelee Euripideen tuotantoa ja tragedioita jotka ovat säilyneet. Sitten vuorossa on Timo Heinosen ja Heta Reitalan essee nimeltä Euripides, tragedia ja dramaturgia. Tällaiselle teatteria yliopistossa opiskelleelle essee on herkkua. Euripides oli tuottelias kirjailija ja hänen näytelmiään esitettiin hänen elinaikanaan paljon, silti näytelmiä, jotka voisi varmasti kirjata hänen nimeensä, ei ole hirveän paljon. Mutta kokonaan säilyneitä näytelmiä on jäänyt häneltä silti eniten. Näytelmiä kopioitiin, mutta Ateenassa oleva arkisto tuhoutui tulipalossa ja samoin meni Egyptin Aleksandrian mahtava kirjasto.

Sofokleessa oli näyttämölle panosta oikeastaan vain viitteissä enemmän juttua. Nyt on pitkä johdanto nimenomaan teatterista. Muistan Kari Salosaaren luennot syksyllä 1965 ja hänen pohdintansa avoimesta ja suljetusta draamasta. Tässä käydään läpi myös teatteritekniikkaa ja erityisesti eri asioiden nimityksiä kreikaksi. Pidän niistä kovasti, koska ne kuulostavat samalta kuin termit nytkin, vain ovat vähän muuntuneet tullessaan monen kielen kautta suomeen.

Sanoja on paljon. Esimerkiksi Dionysia-juhlat kokosivat monen päivän yleisön suuriin amfiteattereihin. Festareilla oli khorēgos eli tuottaja. He olivat rikkaan yläluokan miehiä jotka tuottajina saivat maksetuksi veronsa Ateenalle. Suomen teattereissa tuskin on yleisesti tuottajia, mutta he mahdollisesta yläluokkaisuudestaan (?) huolimatta eivät taida saada verojaan anteeksi.  

Ensiksi käydään läpi millaisia esitykset olivat. Ja todetaan ensimmäinen ongelma, josta jo Sofokles-opuksessa valitettiin: vain pieni murto-osa esitetyistä näytelmistä on säilynyt. Trilogioista vain Aiskhyloksen Oresteia on jäljellä. Tiedetään että Euripides esitti vuonna 415 eaa. kolmen näytelmän sarjan: Aleksandros, Palamedes ja Troijan naiset. Vain  Troijan naiset on säilynyt.

Teatterisanasto on hauskaa, koska harvoin pääsee miettimään oikein kunnolla, käytännössä, miten sanat ovat tulleet. Eivät välttämättä samanlaisina kuin mitä ne nyt tarkoittavat, meillähän on olemassa teatterityöntekijäryhmä nimeltä koreografit. Mutta siis sanoja: skēnē  on näyttämö.  En ole koskaan käynyt Kreikassa, joten en tietenkään tiedä miltä kieli kuulostaa ja onko kielessä paljonkin eripituisia vokaaleja. Mutta olen käsittänyt, että kieltä ei voi verrata antiikin kreikkaan.

Sitten: päänäyttelijä on protagonisti, vastanäyttelijä on deuterogonisti ja kolmas tietenkin tritagonisti.  Kun näyttelijöitä on peräti kolme, niin katsojat 500-300-luvuilla eaa. ymmärsivät tottakai että oikeata totuutta voi olla vaikea tavoittaa ja käänteitä tulee paljon.

Lukiessani mietin mitä kreikkalaiset ovat tuumineet elämästään. Näytelmäkirjoittajat ovat ymmärtäneet millä tavalla katsomo samaistuu. Siihen tarvitaan kolme näyttelijää, jotka tarvitsevat lisäksi kasan naamioita. Sivuilla 18-19 on selvitetty draaman eri vaiheet ja myös runojalat. Kaikkea ei ole vain lausuttu ääneen, paljon keskustellaan myös resitoiden (vrt. ortodoksinen jumalanpalvelus!). Ja lisäksi lauletaan. Tutkijat ovat nyt suhteellisen varmoja siitä, millaista musiikki on ollut. Kyllä nuotteja on löytynyt koko ajan.  Niiden tulkinta vain on hankalaa. Yksi tapa löytää teatteri-informaatiota klassisesta näytelmästä on käydä läpi keramiikkamaalauksia. Niissä on näyttelijöillä on irvistäviä naamioita ja vieressä lurittaa joku kaksinokkaista huilua.

Ainut Euripideen säilynyt satyyrinäytelmä on Pentti Saarikosken suomentama Kyklooppi vuodelta 1966. Sen ehkä saattaa vielä löytää kirjastoista.  Kaikkiaan 500-300-luvuilta eaa. on tieto yhteensä  noin 5000 näytelmän esityksestä festivaaleilla (kirjoitin aiemmin että 5000 on säilynyt, se ei tietenkään pidä paikkaansa vaikka fragmenttejakin on paljon, tieto oli muistiinpanoissa merkitty tähdellä!). Niitä selvitetään myös Sofokles-opuksessa. Euripides on ollut suosittu, hänen näytelmiään on säilynyt eniten. Pahin takaisku oli tietenkin Aleksandrian kirjaston tuhoutuminen. Sinne oli tallennettu kaikki mitä siihen asti oli Välimeren alueella kirjoitettu.

Koska näytelmiä esitettiin kaikkialla antiikin maailmassa, niin niitä myös kopioitiin. Samasta syystä monissa kopioissa on mukana näyttämöohjeita. Tottakai näyttämötekniikan ja muusikoiden piti saada omat kappaleensa. Sillä tavalla on juuri musiikkiakin säilynyt. Jotain on musiikista säilynyt,  esimerkiksi voi olla ohje siitä, pitääkö repliikki lausua (huom. runomitat!) vai resitoida vai onko laulettava. Kreikkalaiskatolisessa messussa on paljon resitatiiveja.  Joka tapauksessa tässä kerrotaan että Euripideen näytelmien musiikki on kadonnut. Olin todennäköisesti radiosta kuullut että musiikki, siis nuotinnokset olisi selvitetty.

Euripides on ollut hyvin suosittu näytelmäkirjailija. Ilmeisesti sen takia näytelmiä on säilynyt eniten näistä kreikkalaisista mestareista. Joka tapauksessa niitä on esitetty ja uudelleen sovitettu. Yksi esimerkki on Goethen näytelmä Iphigénie auf Tauris ja tietenkin uusklassiset näytelmät, esim. Racine. On hyvä että myös esitystietokantoja mainitaan (esim. Archive of Performances of Greek and Roman Drama  eli http://www.apgrd.ox.ac.uk/ ja suomalainen vastaava http://ilona.tinfo.fi  joten tietoa on muuallakin kuin kirjastoissa).

Hamartia tarkoittaa virheellistä  ajattelua:
”Hamartian olemukseen liittyy eksistentiaalinen ulottuvuus, joka määrittää tragediaa keskeisesti: tunne ihmiselämän ja onnen hauraudesta ja ennakoimattomuudesta.” (Heinonen ja Reitala)

Teatterintutkijat käyvät läpi oleellisia käsitteitä, jotka liittyvät draaman rakenteeseen ja sisällykseen. Pathos ja hamartia liittyvät yhteen, esimerkiksi syyllisyys-kysymyksessä. Nietzschen ”Tragedian synty” on yksi opus joka kelpaa tämän suomennosvalikoiman oheislukemistoksi.  Myös Aristoteles on kommentoinut tragediankirjoittajia. Monesti tulee mainituksi, että Euripides kirjoittaa henkilöidensä ongelmista sofistiseen tapaan. Sota on hyvä tragedian aihe, ne lisäävät tarinaan uusia ulottuvuuksia, jumalatkin saavat mellastaa.

Näytelmien yleisteemoja: kyse on toiminnasta, pyrkimyksistä, vastakohdista, ylipäänsä liikkeestä − ja tottakai retoriikan keinoista. Tapahtumisen keskellä on filia, kharis tai eros ja Aristoteles kuulostaa sofistilta. Miten sitä sitten pitäisi määritellä? Runousopissa lukee näin: ”tragediassa ei toimita, jotta jäljiteltäisiin luonteita, luonteet syntyvät toiminnasta” ja sillä tavalla Aristoteles tulee määritelleeksi teatterin perusolemuksen. Niin se on perustaltaan myös Stanislavskin ”Luonteen kehittämisessäkin”.

Euripideen suhteen on ihmetelty miten miten hän ei osaa olla tyylipuhdas tragediankirjoittaja. Esimerkiksi Nietzsche ei pidä Euripideen realistisista kohtauksista. Traagikon ei pitäisi kirjoittaa arjen asioista? Läheneekö Euripides sillä tavalla komediankirjoittajia?

Mutta itsekunkin on luettava näytelmät, että saa miettiä mitä ne edustavat. Ei taida kukaan sanoa etteikö niitä voisi edelleen esittää näyttämöillä.  Tapahtumien autenttisuudesta ei voi tietää. Se tulee mieleen, että Euroopan keski-aikana ja myöhemminkin oli teatteriseurueita, jotka toimivat myös uutislähteinä.

Tuskin katsomoon istahtaa ketään 2500 vuoden takaa. Käsittääkseni hän ei pystyy ymmärtämään edes tekstiä, siis puhetta. Ja koska näyttelijän eleet olisivat ”retorisia” ja niitä puhutaan naamion takaa, niin  tuskin hän käsittäisi sitäkään vähää. Ellei esitykseen olisi lisätty oikein paljon liikettä ja taisteluja ja muuta sellaista.  Nyt voi olla todella pitkä kohtaus jossa kuoro kertoo taistelun kulusta.

Kuoro voi olla nimetty, se voi olla vaikka sanansaattaja. Mistä yleisö on tiennyt kuka se tai tämä tyyppi on ja miksi se huutaa ja deklamoi? Teatteria on ollut varmaan aina, aina siitä asti, kun ihmiset ovat puhjenneet puhumaan viedessään uhrilehtoon kukkia ja ruokia. Aivan varmasti ne ihmiset ovat itkeneet ja laulaneet. Suomalaisillakin on itkuvirsiä.

Jatkan siis lukemista.