Euripides II

Euripides: Alkestis, suom. Tua Korhonen

 
Korhosen essee Alkestiksesta on näytelmän jälkeen. Euripideen käsittely tässä opuksessa aloitetaan kreikkalaisen draaman konkretiasta, näyttämöstä, musiikki-instrumenteista, naamioista (ks. Euripides I). Suomentajan viitteet kertovat sitten yksityiskohtia.

Paikan nimi on Ferai, itäisen Välimeren aluekartta löytyy kirjan kannen sisäsivuilta.  Osa paikoista on vielä paikoillaan, jonkun nimi on voinut muuttua. Voi olla hyödyllistä tietää paikan sijainti, jos tahtoo kulkea kirjailijan maisemassa. Voi myös miettiä, kuinka kauan meni kulkea paikasta toiseen ja mitkä olivat naapurimaat. 

 

Kuvassa on kreikkalainen rituaalitanssi tai maraton-juoksu. Itse esine on muovipussi Ateenasta tai Delfoista noin 40 vuotta sitten.

Alkestiksen aluksi Apollon ja Thanatos, kaksi jumalaa, väittelevät siitä pitääkö Alkestis luovuttaa Thanatokselle vai suostuisiko hän Apollonin vetoomukseen säästää nuoren naisen henki. Thanatos on Haadeksen jumala.

Admetos on Ferain kuningas. Kun Admetoksen isä, Feres, luovutti asemansa ja tiluksensa pojalleen, niin Apollon suuttui jostain niin kuin jumalilla on tapana, temperamenttisia kun ovat. Jumala vastusti voimallisesti: ellei Admetos suostu, niin hän kuolee ja Apollon ilmoitti milloin. Admetos rupesi miettimään kenet saisi kuolemaan puolestaan. Hänen isänsä kieltäytyi uhrauksesta samoin äitinsä. Mutta nuori vaimo lupasi itsensä Haadekseen Admetoksen puolesta. Vaimon nimi oli Alkestis.

Alkupuolella Ferain miesten kuoro laulaa (tai resitoi):

"Itkekää. Valittakaa. - Oi Ferain maa, sairauden uuvuttamana naisista parhain
viedään maan uumeniin
sysimustaan Haadekseen.”

Onko kysymys metaforasta? Ymmärtääkö yleisö, että Thanatos ei tällä kertaa tappanut Alkestista, vaan sairaus? Ehkä kysymys ei ole edes tarpeen.  Ehkä yleisö käsitti runoilijadramaatikon runoilevan? Nuoret naiset eivät kuole tapellessaan Thanatoksen kanssa, kyllä heihin iskee joku sairaus.

Sitten (Alkestis kuolevana):
” Minun pitää kuolla: ei huomenna eikä ylihuomenna,
vaan jo tänään minä  kuulun olemattomien suureen joukkoon.”

Homeroksen Iliaassa kerrotaan Alkestiin ja Admetoksen pojasta nimeltä Emmelos, joka osallistui vähän vanhempana Troijan sotaan.  Huom!:  lapsia esittivät yleensä nuket, mutta repliikit lauloi tai lausui joku kuorosta, Euripides kirjoittaa ”poikalapsen” laulamaan.  Näytelmässä ei kerrota pojan nimeä.  Lapsen repliikki saattoi tulla myös skēnēn takaosasta, samaten joko näyttelijän tai jonkun kuoron jäsenen esittämänä.

Kuoron lausuma on merkillinen: ”Kaikki me olemme jumalalle kuoleman velkaa, tiedä se.”
Jumalilla on ollut paljon valtaa. Mutta näytelmän alussa oleva keskustelu Apollonin ja Thanatoksen välillä on ehkä jäänyt katsojille mieleen.

Tässä kohtauksessa kuorolla on lauluja ja vastalauluja, joissa kuvaillaan matkaa kuoleman taloon:
                                            Ja se vanhus,
                                      kalmojen kuljettaja Kharon
                                   ohjastimen ja sauvansa ääressä,
                                    tietää, että sauvoo ruuhessaan
                parhainta kaikista, parhainta vaimoa, pitkin Akheron-järveä

Manalassa on siis talo, joka on valoton, mutta järvellä on nimi ja sitä pitkin kulkee ruuhi. Laulujen säestys tapahtui (esimerkiksi) vuorikilpikonna-kuorisen, seitsenkielisen lyyran avulla. 

Mutta seuraavaksi tulee näyttämölle Herakles  matkalla urotöihin. Tällä kertaa hänen pitäisi tappaa pois päiviltä Diomedeen ihmisiä syövät hevoset. Kuoron tervehdykseen Herakles vastaa: ”Ihminen on vuoripetojen ruokaa, ei hevoisten.” En tiedä onko ”hevoisten” painovirhe vai runoa tavoitteleva ilmaisu. Pidän lauseesta kovasti. 

Admetos toivoo itsensä Orfeukseksi, joka voi hakea Eurydikensä takaisin Manalasta. Repliikissä sitten miettii, kannattaako avioitua lainkaan. Admetoksella on onnea, koska vaimo suostuu kuolemaan miehen sijasta.

”Kun kuolo lähestyy, ei kuolla halua kukaan.” Ja viite selventää: ” Säe on prosodisesti outo: jambinen puhemitta rikkoo ns. Porsonin lakia (jos kolmannen metronin ensitavu päättyy sanaväliin, on sen oltava kestoltaan lyhyt; tässä säkeessä se kuitenkin on kaksitavuisen oudeis-sanan jälkitavu, joka on kestoltaan pitkä). Lause on siis kohosteinen ja itsestään selvyydestään huolimatta ikään kuin koko tragedian motto. Lauseen kuolla-verbi (thnēskein) kuuluu tosin seuraavaan (672) säkeeseen.”

Viitteet kannattaa lukea heti samantien. On olemassa klassisisteja jotka eivät viitteitä tarvitse, mutta heitä on Suomessa aina vain vähemmän. Euripides-opuksen alkuteksteissä selitetään runomitat ja runojalat ja muut, mitä Euripides näytelmissään käyttää. Käsittääkseni viime vuosisadan klassillisissa lyseoissa oli runomittojen oppiminen pakollista. Kyllä ne käytiin läpi myös sivistysyhteiskouluissa vielä 1950-60-luvuilla, vaihtelevasti niitä vaadittiin myös oppimaan. Ei niitä ole vaikea oppia.

Admetoksen isän nimi oli Feres (siitä kuningaskunnan nimi Ferai) ja hän keksii vastauksen pojan syytökseen siitä, että ei suostunut kuolemaan poikansa puolesta, vaikka Admetoksen mielestä hän olisi hyvin joutanut kuolla:  
”Olet nokkelasti keksinyt keinon olla koskaan kuolematta,
jos saat kulloisenkin vaimosi aina kuolemaan puolestasi!”

Feres puhuu siitä, kummalle on eläminen tärkeämpää. Ja sitten:
”Vanhaa miestä hautaan kantaessasi et halveksivasti naura.”

Tässä kohden on viite. Feresin repliikki voisi tarkoittaa jotenkin että: et voi enää nauraa minulle halveksivasti hautaan viedessäsi, koska olen jo kuollut.

Isän ja pojan välinen riita siitä, kumpi heistä kuolemaa välttelee, on yhtä tyhjän kanssa, koska Alkestis oli se joka jo kuoli. Kuinkahan paljon helleenit rienasivat kuolemaa ja yrittivät jujuttaa sitä? Ainakin heillä oli tarpeeksi paljon sotia niin, että kuolema oli läsnä kaiken aikaa.

”Feres:
Minä menen, mutta sinä joka häntä siunaat, sinä hänet murhasit,
ja saat kerran maksaa siitä hänen sukulaisilleen.
Akastos ei ole mies eikä mikään, jollei kosta sisarensa kuolemaa.”

Ehkä kosto uhkaa, sillä Akastos on osallistunut argonauttien retkeen. Seuraavassa kohtauksessa näyttämölle tulee Herakles ja palvelija puhuu suunsa puhtaaksi. Herakles on humalassa. Oli sisällä talossa sillä aikaa kun Admetos on kantanut Alkestiksen hautaan. Herakles horisee:
” Laske kukin eletty päivä omaksi, loput Kohtalon huomaan.
Afrodite Kyproslaista palvo, jumalista ihaninta
meille kuolevaisille: hänellä on hyvä tahto.”

Tässä on viitteen mukaan paljon rytmisiä muutoksia, jo ennen kuin Admetos palaa. Hän palaa ja resitoi palatessaan. Runojalat vaihtelevat henkilöiden välillä, seuraavat henkilöitä ja myös muutosta tapahtumissa. Näyttelijältä vaaditaan hyvää rytmintajua.

Admetoksen osasta kärsimyksen selitys: anankē tarkoittaa välttämättömyyttä tai väistämättömyyttä, tässä kuoron henkilöimä: ”Itse kullekin ilmaantuvat/omat onnettomuudet kiristämään kuolevaista!”  Ja Admetos valittaa.

Admetos on kateellinen Orfeukselle. Viitteessä kerrotaan että orfilaisuus oli varhainen mysteeriuskonto, joka lupasi vihityille kuolemattomuuden. Orfeus ei siis ollut mitätön kitaransoittaja, paikallinen pelimanni.

Seuraava käänne tuntuu parkkiintuneesta näytelmien lukijasta odottamattomalta. Herakles sai torut kun oli juopotellut surutalossa. Hän tapaa pihalla Ademetoksen, joka myöntää että oli haudannut vaimon. Herakles ottaa ja lähtee saman tien. Hän tulee takaisin pian ja alkaa loppukohtaus, jossa Herakles tulee takaisin mukanaan hunnutettu nainen. Herakles vaatii Admetosta ottamaan naisen taloon, johdattaa kädestä sisälle. Herakles kehottaa Admetosta nostamaan huntua. Hänen mielestään nainen näyttää hänen vaimoltaan.  Kyseessä ei ollut ihme. Herakles tappeli Thanatoksen kanssa haudalla.

Viitteessä kerrotaan mihin kaikkeen käänne voi viitata. Yksi on selitys nekrofiliasta:  eidōlon ( ks. idoli) tarkoittaa esimerkiksi kuvapatsasta kuolleesta vaimosta. Voi olla kyse suhteesta Admetoksen ja Apollonin välillä. Poikarakas on kreikaksi eromenōs. 

 

Plutarkhoksen mukaan rakastaja oli Herakles. Admetos esitettiin heikkona ja horjuvana kun taas Alkestis oli päättäväinen ja rationaalinen ihminen. Ja nainen. Jo 400-luvulla Praksilla- niminen naisrunoilija kirjoitti pilkkarunon Admetoksesta: välttäkää pelkureita!

Klassisen kirjallisuuden sanakirja (The Concise Oxford Companion to Classical Literature, 1993) kutsuu tätä Euripideen näytelmää satyyrinäytelmäksi. Alkestis on Euripideen hypotesiksen eli juoniselostuksen mukaan sijoitettu näytelmäfestivaaleilla neljänneksi näytelmäksi trilogian lopuksi, ja sellaiseksi valitaan yleensä satyyrinäytelmä samalta  kirjailijalta. Euripides lasketaan kuitenkin lähinnä tragediarunoilijaksi.

Aristoteles pitää pahana Euripideen pyrkimystä tuoda traagisen keskelle ihmisten arkea. Ei tuossa hirveästi aivan arkea ole, mutta ehkä se on määritelmäkysymys. Ehkä satyyrinäytelmään viittaa Herakleen juomiskohtaus?

Suomentaja Tua Korhonen kirjoittaa esseessään kiinnostavan historiallisen katsauksen siitä, missä kaikkialla Alkestista on esitetty. Siitä on tehty oopperoita ja teatteriesityksiä kautta historian. Viimeaikaisesta Alkestiksen uudelleen tulemisesta kerrotaan Barnardin ja Columbian yliopistojen Ancient Drama Clubin esityksestä. Euripideen näytelmä esitettiin alkuperäisenä ja ennenkaikkea alkukielisenä esityksenä vuonna 2012. Korhonen kehuu esityksen musiikkia.

Olisi hienoa jos alkuperäistä musiikkia 2500 vuoden takaa saataisiin uudelleen esityksiin. Tuossa yhdysvaltalaisessa esityksessä oli tietenkin katsojille apuvälineenä käännösteksti.  Onko esimerkiksi Ateenan tai Delfoin teatterifestivaaleilla antiikin kreikka käytössä? Ja minkälaista musiikkia siellä esitetään?