Iridiumista ja linnuista

Eteläisessä Suomessa asuvat ystävät ja kylänmiehet ja -naiset ovat tai ovat juuri lähdössä kuuntelemaan kirjailijoita. Katsoin Helsingin messukeskusta ja muistin miten hankalaa oli kepin tai keppien kanssa pääseminen noita suuria ja leveitä portaita alas. Silloin ei ollut vielä kulkutautia joka olisi pannut varomaan päin juoksevia ihmisiä. Oli heitä silti varottava: ei ollut erityisen mukava ajatus että olisin mennyt kumoon ja katkaissut toisenkin käteni.

Ajattelin eilen televisiota katsoessani että oikeastaan toimitan oikeata tehtävääni aivan vain täällä kotona. Toissapäivänä kävelin merenlahdella. Tarvitsin sitä sumua ja sateen alun vihmomista kasvoille, koska olin juuri kuunnellut Areenassa olevan Tiedeykkösen lähetyksen. Päässä humisi ja olo oli typertynyt: olin vain kuunnellut mitä tapahtui 65 miljoonaa vuotta sitten. Siinä kerrottiin silloisesta sukupuuttoaallosta joka alkoi sillä sekunnin murto-osalla kun se asteroidi iskeytyi Jukatanin niemimaalla. 

Se tiedemies siinä ohjelmassa puhui aitoa Pirkanmaan alueen murretta. On semmoinen olo kuin istuisin kokon ääressä juhannusjuhlilla Kolhossa. Se oli yksi niistä lukemattomista seurannäyttämöiden pitäjistä joista luin kun tein gradua 1990-luvun alussa. Kolhon jonkun kylän nuorisoseurannäyttämön sihteeri kirjoitti aivan hirmuisen kaunista käsialaa kokousselostuksissaan. Oli kyse siitä, että kolholaiset lähtevät esiintymään koko illan ohjelmalla Etelä-Pohjanmaalle.  Kolho on lähellä Mänttää jossa ovat ne Serlachiuksen museot.

Lisäksi Keurusselästä Ukonselkään ulottuvalla alueella on ehkä kaikkein suurin meteoriitti-/asteroidikraateri Suomessa. Paljon isompi kuin mitä Lappajärvi on. Ja se on aika vanha myös.

Iltamaporukat liikkuivat linja-autoilla, jonne saivat mahtumaan näytelmän lavasteet, orkesterin soittimet ja itsensä. On eletty sotien välistä aikaa, siis sisällissodan ja talvisodan välissä. Minulla on ollut sellainen käsitys että postiautoja lukuunottamatta ei niitä linja-autoja ole ollut. Mutta olipas. Niitä riitti jopa vuokrattavaksi.  Kun lapsena matkustin Vaasa-Virrat- bussilla Alavudelta Nurmoon, niin siinä tulee pitkä metsä ja suoalue, joka oli pohjustettu kuusipuin, siis kaivettu tulevan tien alle monttu ja siihen sitten puista pitkospuut. Sitten päälle hiekka ja soraa. Maantie kulkee rinnan rautatien kanssa, joka rakennettiin 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa.  Sydänmaan kohdalla oli pysäkki.

Maantien varressa on ensin maamiesseuran talo ja sitten Sydänmaan nuorisoseurantalo. Tiedän että äiti ja sen siskot kävivät käyneet nuorisoseurantalolla iltamissa siitä asti kun se talo on ollut olemassa. Useimmiten menivät polkupyörillä. Matkaa oli 20-30- kilometriä ja usein oli talvi, koska kesällä oli koko ajan oltava heinässä tai viljanpuinnissa. Lähempänä olisi ollut Kuivasmäen (lähellä Kuivasjärveä) lava, mutta sinne isoäiti ei halunnut tyttöjä päästää.  Oli turvallisempaa mennä iltamiin, jossa sentään oli runonlausuntaa, laulua, soittoa ja puhe ennen tanssia. Talossa asui siis nuorisoseura-väkeä.

Kuivasjärven lavan tietämillä kuvattiin osin Arto Mellerin näytelmään perustunut elokuva, jonka ohjaaja Matti Ijäs  kirjoitti yhdessä Mellerin kanssa. Tunnistin paikan koska olin kolunnut paikkoja lapsena. Silloin siellä oli vielä tansseja, en tiedä onko koko lavaa enää. Mutta tuskin siellä kovin paljon ihmisiäkään enää on. Minä olin siellä yhdessä kavereiden kanssa joskus 1950-luvulla. Leffan nimi oli muistaakseni Räpsy ja Dolly.

Joka tapauksessa Kolhon nuorisoseuran iltamat on vieraillut ainakin Sydänmaan nuorisoseuralla. Tietysti sitten Sydänmaalta mentiin kuukauden kahden päästä Kolhoon.

Tämä liittyy oleellisesti näihin radio-ohjelmiin. Silloin 65 miljoonaa vuotta sitten oli hiuskarvan varassa että ei koko maa-planeetta hajonnut. Se oli sen verran iso avaruusjärkäle. Löydön merkittävyys avautui siitä, että kun Jukatania ruvettiin kaivamaan (lentokone oli nähnyt viidakossa merkittävän laajan painauman), niin sieltä löytyi hyvin harvinaista metallia nimeltä iridium, alkuaine nro 77. Lähteeni tässä on Primo Levin kirja nimeltä The Periodic Table, joka on kyllä suomennettu, mutta se on jostain syystä meillä englanniksi. Siitä johtuu se, että en löydä hetikohta sitä Levin kirjasta. Englanninnos on julkaistu 1986.

Lukekaa itse! Primo Levi oli ennen Auschwitz-Birkenaun leirille joutumistaan kemisti. Takaisin päästyään hän alkoi kirjoittaa ja julkaisi kokonaisen tuotannon. Jos hän päätyy puhumaan iridiumista, niin lukijan on otettava huomioon, että opus ei ole tieteellinen teos vaan kaunokirjallisuutta. Mutta: koska Levi oli kemisti ja yliopistossa opiskellut lisäksi, on tietenkin selvää, että faktat ovat kohdallaan.

Olin kertakaikkiaan pöllämystyneessä tilassa kun sain sen tiedeohjelman kuunnelluksi. Täysin kunnollista pohjoishämäläistä kieltä puhuva tiedemies, siis Mikko Haaramo, jota haastatteli Mari Heikkilä, oli ulosanniltaan niin pätevä, ettei minulle tuottanut vaikeuksia tajuta mistä hän puhui. Olen käynyt keskikoulun ja vuoden verran lukiota Kangasalla, joten sitä kieltä olen tottunut ymmärtämään. Murteet ovat siitä hyvä puhumisen ja kirjoittamisen tapa, että ne eivät niin paljon muutu kuin yleiskieli, josta ei  kyllä kaikin ajoin saa selvää.

Sen lisäksi murteissa on omanlaisensa rytmi. Altistuin sille murteelle kansakoulun tokaluokkalaisena, joka oli hyvä ikä sekä muuttaa toiselle paikkakunnalle, että oppia ensimmäinen uusi kieli. Kävi kyllä sikäli ikävästi, että perheeni oli muuttanut siihen mennessä kahden tai kolmen murrealueen läpi ja kesäisin vielä oli yksi variantti eteläpohjalaista ympärillä, niin että enää ei hämäläismurre tarttunut. Tunnistan sen kyllä heti kun kuulen.

Meillä oli huono tuuri radion suhteen. Olimme onnistuneet säilyttämään kunnossa läpi useamman muuton stereo-järjestelmän, jossa tehtiin vielä korjaus muutama vuosi sitten, kun yllättäen vuokranantaja ilmoitti toimeenpanijan suulla, että radiopistoke lakkaa olemasta. Tiesin heti mitä se merkitsee. Vuokranantaja on halunnut rakentaa kestävän talon ja on rakentanut sen teräksestä ja betonista. Sen takia tavallinen antenniradio ei täällä kuulu. Sen takia seinässä oli myös radiopistoke. Joku oli rakentajissa tai vuokrantajissa ymmärtänyt että asukkaat tulevat asumaan Faradayn häkissä.

Vasta muutama vuosi sitten meidät pantiin kaikki Suomessa asuvat verolle niin, että Yleisradio, valtiollinen yhtiömme, ottaa yhden prosentin veroa siitä, että saamme kuunnella radiota ja katsella televisiota. Nyt sitten jonkun palveluntuottajan neronleimauksen vuoksi menetimme radion. Yle ei ole mikä tahansa eikä varsinkaan mainosrahoitteinen yhtiö. Se perustettiin kulttuurin ja tieteen ja kaikenlaisten uutisten kertomiseksi. Meidät pudotettiin siitä sitten pois.

Protesti ei tuottanut tulosta. Palveluntarjoaja, siis kaupallinen yhtiö, tajusi että irroittamalla radioantennin seinästä se pystyy myymään yhä enemmän voittoa tuottavia kanavia, joissa mainostetaan tietenkin sitä samaa palveluntuottajaa. Tässä ei välttämättä olisi käynyt yhtään paremmin vaikka olisimme asuneet omistusasunnossa. Olisi pitänyt tietää mikä määrä metallia seinissä on. Vaikka minä olisin istunut yötä päivää vahtimassa hienon omistustusasunnon valmistumista, en olisi osannut laskea mikä määrä metallia seinissä estää radiosignaalin tulon stereoihin. Rakentajat kun ovat niitä jotka osaavat rakentaa.

Silloin kun tämä vuokrakasarmi (joka on viihtyisä ja kaunis!) rakennettiin, jossakin oli vielä olemassa rakennusmestareita, jotka tiesivät mikä on Faradayn häkki. Ei siitä ole kuin vähän yli 20 vuotta. Ilmeisesti koulutus on lipsunut fysiikassa tai kemiassa. Tähän eräässä keskustelussa joku sanoi että rakennusmestareiden koulutus on lopetettu.

Ehkä olisi syytä ottaa se linja uudelleen tämän maan ammattikouluihin ja ammattikorkeakouluihin. Kysymys ei ole pelkästään tittelistä vaan rakentamisen tasosta.

Silloin kun ei ollut vielä pandemiaa, hyppäsin Helsingissä vähän väliä. Oli minulla asiaakin: joskus olin teatterissa, joskus taas kirjamessuilla. Pandemia on edistänyt nivelten rikkoutumista; se etenee säteittäin. Kulkutauti esti vesijumpan yli vuodeksi ja nyt kun yritän mennä taaksepäin ja saada selän pysymään paikoillaan ja estää polvia lukkiutumasta ja jalkapöytää niksahtelemasta, vaikuttaa siltä, että edessä on pitkä korjausjakso. Onneksi meillä on uimahalli ja siellä hyviä jumppareita.

Keskellä pandemiaa joku kaupallinen yritys vie minulta radion. Tietysti ihmiset ihmettelevät miksi en sitten tyydy tietokoneen kuuntelemiseen. Tyytyisin jos se olisi analoginen, niin kuin Ylen radio 1 on. Kuulen kyllä. Minulla on kuulokojeisiin sopiva induktiosilmukka. Mutta se ei ole sama asia kuin kulkea keskellä äänipatsasta, jossa kaiuttimien kautta kuuluvat äänet jatkuvasti vähän eri suunnista. Ja tietenkin joskus epämääräisestä suunnasta. Sehän on aika normaalia kuulemista, eikö?

Se Mikko Haaramo Tiedeykkösessä ei ruvennut huutamaan niin kuin monet ihmiset radiostudioissa erehtyvät tekemään. Ei. Siitä ihmisestä kuului perehtyminen sukupuuttoihin, tieto iridiumista, ja mannerlaattojen liikkeestä. Melleri oli runoilija joka messusi että ”mantereet liikkuvat yössä”, mutta Haaramo innostui iridiumista ja nestemäisistä kivipisaroista. Se kuului. Hänen kuvauksensa siitä asteroidin törmäämisestä maapalloon oli kertakaikkisen kaikenkattava.


Ohjelma sai minut sinä aamuna ohjelman loputtua horjahtelemaan ylös ja ulos meren rantaan. Siellä oli semmoinen ilma joka ei osannut päättää olisiko sumuinen vai sateinen. Tulin kotiin perusteellisesti kastuneena.

Sorsat ja yksi nokikana olivat ainoat olennot liikkeellä. Mutta minä menin varta vasten tapaamaan noita tuttaviani jotka säästyivät sukupuutolta, viimeisiä dinosauruksia.  Niin? Niiden jäljelle jääneet sukulaiset ovat täällä: linnut! Niitä olivat nokikanapari ja sorsia, jotka kerjäsivät ruokaa. Ei nokikanapari kyllä. Se ui äkkiä piiloon.

Lauantaina on vapaata

Viime viikolla jaettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. Onko noita nobelisteja liikaa englanninkielisiä? Nytkin palkinnon sai Sansibarista kotoisin oleva kirjailija Abdulrazak Gurnah. Hänen ensimmäinen kielensä oli kyllä ollut suahili. Mutta hän joutui pakenemaan saareltaan Englantiin 18-vuotiaana, kun siellä syntyi taisteluita, jotka liittyivät Tansanian syntyyn. Ilmeisesti silloin Sansibar tuli osaksi Tansaniaa, jota siihen asti oli kutsuttu nimellä Tanganjika.

Wikipediasta löytyy tietoa Tansanian kehityksestä: vuonna 1964 maa oli liittovaltio, johon kuului entinen Tanganjika ja Sansibar, nimeksi tuli Tansania. Sansibarin väestö on suurelta osin arabeja, kauppiaita, jotka tulivat luoneeksi kaupan kielen, suahilin. Gurnah’n kirjoja varmasti ruvetaan suomentamaan pian. Sen verran hänen kirjoistaan tiedän, että niissä käydään läpi maan kolonialistista historiaa. Mahtaako Afrikan itärannikolla olla suahilinkielistä kirjallisuutta?

Englanniksi kirjoittavalla on edelleen ehkä parhaimmat julkaisukanavat. Afrikasta suomennettu on todennäköisesti suurin osa englanninkielistä.  New York Rewiev of Books kertoi Gurnah’n tuotannosta: kirjailija käyttää paljon Sansibarin historiaa ja puhuu kolonialismin taakasta.  

Kaksikielisiä kirjoittajia ei välttämättä ole kaikkialla. Pitäisi olla niin, maissa olisi myös kääntäjäkoulutusta esimerkiksi kielten opiskelun yhteydessä. En tiedä onko näin esimerkiksi Suomessa. Hyvää käännöskirjallisuutta tulee parhaiten niin, että kääntäjä kääntää äidinkielelleen.

Sitten on tämä britti, Ian McEwan, en tiedä onko olemassa skottikeltiksi kirjoittavia ihmisiä, nimi on skottilainen. Walesin kelttiä kyllä opiskellaan koulussakin. Nämä kaksi silmiinosunutta kirjaa, Torakka ja Saturday, eivät tunnu olevan erityisesti skottilaisia aiheiltaan. En ole siitä saarivaltiosta kotoisin, enkä tiedä mitä siellä ajatellaan kielen ja identiteetin yhteydestä. Britanniassa on osavaltioina Englanti, Skotlanti ja Wales, lisäksi on pieni osa pohjois-Irlantia. Mutta jos ihminen alkaa kirjoittaa kirjoja niin kannattaa varmasti valita englanti. Sille avautuvat hetikohta maailmanmarkkinat, jos ovat ylipäänsä avautuakseen.

Kun kirjan nimi on Saturday, kertomus alkaa lauantaita vasten yötä ja päättyy hyvin aikaisin sunnuntaiaamuna. McEwan on rakentanut romaanin perinteisesti: on tapahtuma ja sitten joku menee pieleen eli teesi ja antiteesi. Sellaisen romaanin veto on yksinkertaisesti siinä, onnistuuko päähenkilön yritys päivän viemiseksi loppuun. Päähenkilö on neurokirurgi, mikä tarkoittaa eräänlaista riippumattomuutta. Mutta talo ja tavarat eivät ole pääosassa.

En tiedä sairaaloista muuten yhtään mitään paitsi sen, että niissä on hierarkia. Se taas on välttämätön sen takia, että neurokirurgia on hyvin vaikea alue ja vaatii suht. häiriöttömän tilan. Sen takia työtä tekee tiimi, joka on hitsautunut yhteen tietämään mitä on odotettavissa ja milloin. Kysymys on millisekunneista ja millimetrien pienen pienistä paloista. Olen nähnyt kuvia kirugiasta, jossa kirurgi katsoo leikkausaluetta mikroskoopin läpi. En tiedä kuinka kauan työn oppiminen kestää, mutta eiköhän siihen kymmenen vuotta mene, että ihminen uskaltaa päästää itsensä pitelemään sitä veistä, itsenäisesti. Juuri sen takia siinä on oltava tiimi, sen takia osasto ja koko sairaala on hierarkinen.

Kirjan lopulla kirjailija kiittää asiantuntijoita, jotka ovat kertoneet leikkauksista. Kirja on tietenkin fiktiota. Perjantaina kirurgiselle oli lähetetty kiireellisenä tapauksena nuori nainen, jonka näkökyky yllättäen meni. Kun Perowne oli leikkaajana, hän vielä vapaapäivänään lauantaina tarkistaa miten potilas voi. Vielä lauantaiyönä hän käy katsomassa miten potilas jaksaa.

Myös kirurgin vaimo on ollut hänen potilaansa. Kun luin tuon selityksen suhteen alusta ja että pariskunnalla on kaksi aikuista lasta, jotka ovat alussa elämänsä rakentamisessa, tulin ynnänneeksi kirurgin iän: kyllä hän on selvästi yli 50-vuotias. Ellei hän ole ollut huippuhyvä ja nopea opiskelija. Kaikki  ovat nähneet pandemian aikaan kuvituskuvia sairaaloiden teho-osastoilta. Vuodet vierivät nopeasti jos on semmoisella osastolla töissä: on tiedettävä kaikki uusin mitä on tiedettävissä. Sen lisäksi käsien on oltava vakaat, koska virheitä ei saa sattua. Sitten ovat vielä kaikki koneet jotka ovat siinä ympärillä tekemässä tilasta vaikeaa. Silti koneilla on funktionsa.

Kun luen mitä tahansa  brittiläistä kirjallisuutta, melkein ensimmäiseksi mieleeni tulee, että se kuvaa luokkayhteiskunta. Sillä ei enää ole siirtomaita, mutta varmasti on vanhenevia sotilaita, joilla niilläkin on hierarkiansa. Siirtomaat saivat vapautensa vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen.

Kirjan neurokirurgi tuntuu olevan rationaalinen. Mutta hän kärsii unettomuudesta. Kirjan kannessa on postirakennuksen torni ja sen takana kulkee tulipallo. Tulipallo päätyy olemaan jotain selvempää päivän mittaan: lentokone ja sitten vielä tarkemmin venäläinen lentokone, jossa on ilmeisesti tsetseenejä. Uutiset Heathrown lentokentältä ovat asiaankuuluvan epämääräisiä. Päivään mahtuu myös toinen ulkomaita koskeva uutinen: britit ovat lupautuneet tulemaan armeijoineen päivineen mukaan jenkkien yritykseen syöstä Saddam Hussein vallasta. Sitten on valtava rauhanmielenosoitus, joka sekoittaa Lontoon sen päivän liikenteen.

Mielenosoitus ja liikenteen ruuhkautuminen saavat aikaan myös selvän käänteen rauhallisessa päivässä, johon on siihen asti kuulunut vain kirurgin selvä suunnitelma vapaapäivästä. Hän oli matkalla pelaamaan ystäviensä kanssa squashia.

Päähenkilö on hermostunut, vaikka pääsi irti uhkailijoista, jotka olivat suuttuneet autonsa peilin rikkoutumisesta. Koko lopun päivän nyrkinisku rintakehään tuntuu kirurgin olossa, mahtava mustelma ja kipu. Kolari oli ensimmäinen kohtaus jolloin putosin pahemmin kärryiltä. En ymmärtänyt miten kirurgin ohjaama auto oli onnistunut vahingoittamaan ohitettavaa autoa. Ja miksi en käsittänyt: Lontoossahan on vasemmanpuoleinen liikenne.

Itse en ole äkkiä kysyttynä koskaan ymmärtänyt  missä on vasen ja missä oikea. En hahmota myöskään karttoja. Aivoissani on sillä kohtaa tyhjää tai aivosolut ovat vaihtaneet paikkaa. Siksi en tiedä mitä siinä kohtauksessa tapahtuu.

Peilin rikkoutumisesta suuttuneet kolme tyyppiä olivat jonkinlaisia rikollisia, eivät kuitenkaan halunneet poliisia paikalle. Edessä kulkeva tie on mielenosoittajia täynnä. Yksi kilpi jota marssijat kantavat sanoo ykskantaan: ”Not in my name!”. Brittien ei olisi tarvinnut liittyä liittoumaan vai mikä se olikin, kansan nimissä. Peilinsä rikkoneiden mielenlaatu ilmeni niin, että kun johtaja tulee kirurgin eteen, niin se ottaa tupakka-askin taskustaan ja kysyy ”Palaako?”.

Kirurgille se tarkoittaa tunnistettavuutta: noiden kanssa ei pärjää normaaleilla tavoilla. Kirurgi pääsee livahtamaan pois ja hänen squash-kaverinsa ovat vielä paikalla. Kirurgi päätyy suuttumaan syyttömille kavereilleen. Ja taisi hävitä myös. Mutta en ymmärrä squashistakaan yhtään mitään.

Lauantai etenee. Lapset ovat tulossa kylään ja vaimo on vielä töissä. Pitkin matkaa autolla mielenosoitusta väistellen kirurgi on näkevinään sen punaisen uhkaajien auton kannoillaan. Se ei ole tärkeää, koska hän tietää miten olla ja mennä. Luvassa on hyvä päivällinen lasten kanssa. Sitä ennen on tavattava dementikko-äiti ja haettava parempaa ruokaa kaupasta ja muistettava mitä viiniä voi juoda sen tai tämän ruokalajin kanssa.

Draama on rakennettu ja kertomuksen henkilöt on esitelty. Kirja on useista kohtauksista nivottu kokonaisuus, joka on johdonmukaisesti rakennettu. Rauhanmarsseissa marssineena ihmisenä muistan oikein hyvin Irakin invaasion. Joku oli ilmoittanut George W.  Bushille että Saddam piilottelee jossain joukkotuhoaseita. Meillä Suomessa muisteltiin Irakin kanssa kauppasopimuksia, rahantuloa. Se kauppa taisi loppua. Irak ei ole varmaan lähellekään selvinnyt senkertaisesta sodasta, vieläkään.

McEwan kertoo parissa kohtauksessa neurokirurgin työstä. Kirurgi miettii miltä aivot näyttävät, hän kuvittelee että ne näyttävät amerikkalaiselta esikaupunkialueelta ylhäältä nähtynä. Olen niitäkin nähnyt enkä käsitä vertauskuvaa. Ehkä hän ajattelee kortteleita aivolohkoina? Mutta kun hän on päästänyt tuon vertauskuvan sivuilleen, McEwan, kirurgia juuri noin kuvattuna ole olemassa, tuosta vertauskuvasta on vaikea päästä eroon.

Siis millä lailla esikaupunki? Tarkoittaako hän, että esikaupunkeihin ja niiden kortteleihin ohjaavat tiet ovat esimerkiksi verisuonia? Aivoissahan on paljon verta, koska aivot tarvitsevat ruokaa ja koska aivot kuljettavat veren mukana hermosoluille energiaa. Hermosolut kuljettavat toisia reittejä sitten tietoa siitä, mitä pitää pystyä tekemään ja milloin. Sitten siellä on myös aivonestettä ja lohkot ovat jonkinlaista hyytynyttä aivonestettä ja aivosoluja.

Ehkä. En ole tuosta nyt aivan varma, mutta ajatuskin amerikkalaisesta esikaupungista saa väristyksiä kulkemaan selkäpiissä.

Tuntuisi kamalalta kantaa pääkuorensa sisällä esikaupunkia. Niin että koska olen suomalainen niin minulla on Hervanta tai Huutoniemi tai Espoo ollut mallina aivoilleni? Esikaupungit ovat autoille suunniteltuja epäpaikkoja. Ne eivät liity toisiinsa. Kaikkien kaupunkien lähellä on ennen ollut kyliä ja pitäjiä, mutta ei niissä ole tarvinnut koko aikaa käydä kylässä.

On riittänyt kun on ollut kerran kuussa vaikka  markkinat jossain lähikaupungissa, että kaupunkien väki on saanut ruokaa. Ehkä se ei oikein ole hyvä vertauskuva. Elämä olisi aneemista, jos yhteys ei olisi edes vähän vilkkaampaa.  Elämä on tosin ennen ollut selvästi hitaampaa ja mietteliäämpää.

Romaanin käännekohdassa ennen loppua McEwan käyttää runoilija Matthew Arnoldin (1867) kirjoittamaa runoa nimeltä Dover Beach. Siinä on tämmöinen ajatus keskellä runoa:

”Sophocles long ago
Heard it on the Aegean, and brought
Into his mind the turbid ebb and flow
Of human misery; we
Find also in the sound a thought,
Hearing it by this distant northern sea.”