Eteläisessä Suomessa asuvat ystävät ja kylänmiehet ja -naiset ovat tai ovat juuri lähdössä kuuntelemaan kirjailijoita. Katsoin Helsingin messukeskusta ja muistin miten hankalaa oli kepin tai keppien kanssa pääseminen noita suuria ja leveitä portaita alas. Silloin ei ollut vielä kulkutautia joka olisi pannut varomaan päin juoksevia ihmisiä. Oli heitä silti varottava: ei ollut erityisen mukava ajatus että olisin mennyt kumoon ja katkaissut toisenkin käteni.
Ajattelin eilen televisiota katsoessani että oikeastaan toimitan oikeata tehtävääni aivan vain täällä kotona. Toissapäivänä kävelin merenlahdella. Tarvitsin sitä sumua ja sateen alun vihmomista kasvoille, koska olin juuri kuunnellut Areenassa olevan Tiedeykkösen lähetyksen. Päässä humisi ja olo oli typertynyt: olin vain kuunnellut mitä tapahtui 65 miljoonaa vuotta sitten. Siinä kerrottiin silloisesta sukupuuttoaallosta joka alkoi sillä sekunnin murto-osalla kun se asteroidi iskeytyi Jukatanin niemimaalla.
Se tiedemies siinä ohjelmassa puhui aitoa Pirkanmaan alueen murretta. On semmoinen olo kuin istuisin kokon ääressä juhannusjuhlilla Kolhossa. Se oli yksi niistä lukemattomista seurannäyttämöiden pitäjistä joista luin kun tein gradua 1990-luvun alussa. Kolhon jonkun kylän nuorisoseurannäyttämön sihteeri kirjoitti aivan hirmuisen kaunista käsialaa kokousselostuksissaan. Oli kyse siitä, että kolholaiset lähtevät esiintymään koko illan ohjelmalla Etelä-Pohjanmaalle. Kolho on lähellä Mänttää jossa ovat ne Serlachiuksen museot.
Lisäksi Keurusselästä Ukonselkään ulottuvalla alueella on ehkä kaikkein suurin meteoriitti-/asteroidikraateri Suomessa. Paljon isompi kuin mitä Lappajärvi on. Ja se on aika vanha myös.
Iltamaporukat liikkuivat linja-autoilla, jonne saivat mahtumaan näytelmän lavasteet, orkesterin soittimet ja itsensä. On eletty sotien välistä aikaa, siis sisällissodan ja talvisodan välissä. Minulla on ollut sellainen käsitys että postiautoja lukuunottamatta ei niitä linja-autoja ole ollut. Mutta olipas. Niitä riitti jopa vuokrattavaksi. Kun lapsena matkustin Vaasa-Virrat- bussilla Alavudelta Nurmoon, niin siinä tulee pitkä metsä ja suoalue, joka oli pohjustettu kuusipuin, siis kaivettu tulevan tien alle monttu ja siihen sitten puista pitkospuut. Sitten päälle hiekka ja soraa. Maantie kulkee rinnan rautatien kanssa, joka rakennettiin 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa. Sydänmaan kohdalla oli pysäkki.
Maantien varressa on ensin maamiesseuran talo ja sitten Sydänmaan nuorisoseurantalo. Tiedän että äiti ja sen siskot kävivät käyneet nuorisoseurantalolla iltamissa siitä asti kun se talo on ollut olemassa. Useimmiten menivät polkupyörillä. Matkaa oli 20-30- kilometriä ja usein oli talvi, koska kesällä oli koko ajan oltava heinässä tai viljanpuinnissa. Lähempänä olisi ollut Kuivasmäen (lähellä Kuivasjärveä) lava, mutta sinne isoäiti ei halunnut tyttöjä päästää. Oli turvallisempaa mennä iltamiin, jossa sentään oli runonlausuntaa, laulua, soittoa ja puhe ennen tanssia. Talossa asui siis nuorisoseura-väkeä.
Kuivasjärven lavan tietämillä kuvattiin osin Arto Mellerin näytelmään perustunut elokuva, jonka ohjaaja Matti Ijäs kirjoitti yhdessä Mellerin kanssa. Tunnistin paikan koska olin kolunnut paikkoja lapsena. Silloin siellä oli vielä tansseja, en tiedä onko koko lavaa enää. Mutta tuskin siellä kovin paljon ihmisiäkään enää on. Minä olin siellä yhdessä kavereiden kanssa joskus 1950-luvulla. Leffan nimi oli muistaakseni Räpsy ja Dolly.
Joka tapauksessa Kolhon nuorisoseuran iltamat on vieraillut ainakin Sydänmaan nuorisoseuralla. Tietysti sitten Sydänmaalta mentiin kuukauden kahden päästä Kolhoon.
Tämä liittyy oleellisesti näihin radio-ohjelmiin. Silloin 65 miljoonaa vuotta sitten oli hiuskarvan varassa että ei koko maa-planeetta hajonnut. Se oli sen verran iso avaruusjärkäle. Löydön merkittävyys avautui siitä, että kun Jukatania ruvettiin kaivamaan (lentokone oli nähnyt viidakossa merkittävän laajan painauman), niin sieltä löytyi hyvin harvinaista metallia nimeltä iridium, alkuaine nro 77. Lähteeni tässä on Primo Levin kirja nimeltä The Periodic Table, joka on kyllä suomennettu, mutta se on jostain syystä meillä englanniksi. Siitä johtuu se, että en löydä hetikohta sitä Levin kirjasta. Englanninnos on julkaistu 1986.
Lukekaa itse! Primo Levi oli ennen Auschwitz-Birkenaun leirille joutumistaan kemisti. Takaisin päästyään hän alkoi kirjoittaa ja julkaisi kokonaisen tuotannon. Jos hän päätyy puhumaan iridiumista, niin lukijan on otettava huomioon, että opus ei ole tieteellinen teos vaan kaunokirjallisuutta. Mutta: koska Levi oli kemisti ja yliopistossa opiskellut lisäksi, on tietenkin selvää, että faktat ovat kohdallaan.
Olin kertakaikkiaan pöllämystyneessä tilassa kun sain sen tiedeohjelman kuunnelluksi. Täysin kunnollista pohjoishämäläistä kieltä puhuva tiedemies, siis Mikko Haaramo, jota haastatteli Mari Heikkilä, oli ulosanniltaan niin pätevä, ettei minulle tuottanut vaikeuksia tajuta mistä hän puhui. Olen käynyt keskikoulun ja vuoden verran lukiota Kangasalla, joten sitä kieltä olen tottunut ymmärtämään. Murteet ovat siitä hyvä puhumisen ja kirjoittamisen tapa, että ne eivät niin paljon muutu kuin yleiskieli, josta ei kyllä kaikin ajoin saa selvää.
Sen lisäksi murteissa on omanlaisensa rytmi. Altistuin sille murteelle kansakoulun tokaluokkalaisena, joka oli hyvä ikä sekä muuttaa toiselle paikkakunnalle, että oppia ensimmäinen uusi kieli. Kävi kyllä sikäli ikävästi, että perheeni oli muuttanut siihen mennessä kahden tai kolmen murrealueen läpi ja kesäisin vielä oli yksi variantti eteläpohjalaista ympärillä, niin että enää ei hämäläismurre tarttunut. Tunnistan sen kyllä heti kun kuulen.
Meillä oli huono tuuri radion suhteen. Olimme onnistuneet säilyttämään kunnossa läpi useamman muuton stereo-järjestelmän, jossa tehtiin vielä korjaus muutama vuosi sitten, kun yllättäen vuokranantaja ilmoitti toimeenpanijan suulla, että radiopistoke lakkaa olemasta. Tiesin heti mitä se merkitsee. Vuokranantaja on halunnut rakentaa kestävän talon ja on rakentanut sen teräksestä ja betonista. Sen takia tavallinen antenniradio ei täällä kuulu. Sen takia seinässä oli myös radiopistoke. Joku oli rakentajissa tai vuokrantajissa ymmärtänyt että asukkaat tulevat asumaan Faradayn häkissä.
Vasta muutama vuosi sitten meidät pantiin kaikki Suomessa asuvat verolle niin, että Yleisradio, valtiollinen yhtiömme, ottaa yhden prosentin veroa siitä, että saamme kuunnella radiota ja katsella televisiota. Nyt sitten jonkun palveluntuottajan neronleimauksen vuoksi menetimme radion. Yle ei ole mikä tahansa eikä varsinkaan mainosrahoitteinen yhtiö. Se perustettiin kulttuurin ja tieteen ja kaikenlaisten uutisten kertomiseksi. Meidät pudotettiin siitä sitten pois.
Protesti ei tuottanut tulosta. Palveluntarjoaja, siis kaupallinen yhtiö, tajusi että irroittamalla radioantennin seinästä se pystyy myymään yhä enemmän voittoa tuottavia kanavia, joissa mainostetaan tietenkin sitä samaa palveluntuottajaa. Tässä ei välttämättä olisi käynyt yhtään paremmin vaikka olisimme asuneet omistusasunnossa. Olisi pitänyt tietää mikä määrä metallia seinissä on. Vaikka minä olisin istunut yötä päivää vahtimassa hienon omistustusasunnon valmistumista, en olisi osannut laskea mikä määrä metallia seinissä estää radiosignaalin tulon stereoihin. Rakentajat kun ovat niitä jotka osaavat rakentaa.
Silloin kun tämä vuokrakasarmi (joka on viihtyisä ja kaunis!) rakennettiin, jossakin oli vielä olemassa rakennusmestareita, jotka tiesivät mikä on Faradayn häkki. Ei siitä ole kuin vähän yli 20 vuotta. Ilmeisesti koulutus on lipsunut fysiikassa tai kemiassa. Tähän eräässä keskustelussa joku sanoi että rakennusmestareiden koulutus on lopetettu.
Ehkä olisi syytä ottaa se linja uudelleen tämän maan ammattikouluihin ja ammattikorkeakouluihin. Kysymys ei ole pelkästään tittelistä vaan rakentamisen tasosta.
Silloin kun ei ollut vielä pandemiaa, hyppäsin Helsingissä vähän väliä. Oli minulla asiaakin: joskus olin teatterissa, joskus taas kirjamessuilla. Pandemia on edistänyt nivelten rikkoutumista; se etenee säteittäin. Kulkutauti esti vesijumpan yli vuodeksi ja nyt kun yritän mennä taaksepäin ja saada selän pysymään paikoillaan ja estää polvia lukkiutumasta ja jalkapöytää niksahtelemasta, vaikuttaa siltä, että edessä on pitkä korjausjakso. Onneksi meillä on uimahalli ja siellä hyviä jumppareita.
Keskellä pandemiaa joku kaupallinen yritys vie minulta radion. Tietysti ihmiset ihmettelevät miksi en sitten tyydy tietokoneen kuuntelemiseen. Tyytyisin jos se olisi analoginen, niin kuin Ylen radio 1 on. Kuulen kyllä. Minulla on kuulokojeisiin sopiva induktiosilmukka. Mutta se ei ole sama asia kuin kulkea keskellä äänipatsasta, jossa kaiuttimien kautta kuuluvat äänet jatkuvasti vähän eri suunnista. Ja tietenkin joskus epämääräisestä suunnasta. Sehän on aika normaalia kuulemista, eikö?
Se Mikko Haaramo Tiedeykkösessä ei ruvennut huutamaan niin kuin monet ihmiset radiostudioissa erehtyvät tekemään. Ei. Siitä ihmisestä kuului perehtyminen sukupuuttoihin, tieto iridiumista, ja mannerlaattojen liikkeestä. Melleri oli runoilija joka messusi että ”mantereet liikkuvat yössä”, mutta Haaramo innostui iridiumista ja nestemäisistä kivipisaroista. Se kuului. Hänen kuvauksensa siitä asteroidin törmäämisestä maapalloon oli kertakaikkisen kaikenkattava.
Ohjelma sai minut sinä aamuna ohjelman loputtua horjahtelemaan ylös ja ulos meren rantaan. Siellä oli semmoinen ilma joka ei osannut päättää olisiko sumuinen vai sateinen. Tulin kotiin perusteellisesti kastuneena.
Sorsat ja yksi nokikana olivat ainoat olennot liikkeellä. Mutta minä menin varta vasten tapaamaan noita tuttaviani jotka säästyivät sukupuutolta, viimeisiä dinosauruksia. Niin? Niiden jäljelle jääneet sukulaiset ovat täällä: linnut! Niitä olivat nokikanapari ja sorsia, jotka kerjäsivät ruokaa. Ei nokikanapari kyllä. Se ui äkkiä piiloon.
