Hämärää

Olen hyppinyt viime aikoina kirjojen väliä. On niin hämärää että ei näy mitään selvää linjaa niissä jutuissa. Tietysti saan ne mahtumaan omaan päähäni ja joku kirjoitti tottakai joulunaikaisista nostalgisesti. Asteita noissa muisteluissa on, aina  kova pakkanen. Silloin oli lapsuus. Nyt uhkasivat pakkasilla sääennusteessa.

Yritin ottaa valokuvan Lenni-kissasta, mutta useimmiten se käänsi päätään juuri kun kamerasta kuului klik. Ei tänään ole ollut muuta kuin hämärää. Kissa oli herätettävä tai muuten se nukkuu koko pimeän kauden. Se ei ole linssilude ja se sopii nuorelle kollikissalle oikein hyvin, ei sen tarvitse meillä asuessaan totella ainakaan kameraa.  Tulevat ensimmäiset talvipyhät juuri tämän kissan kanssa.

Pääsin juuri kuuntelemasta Ruben Stillerin ja hänen vieraidensa höpötystä  punaisista joulupukeista ja joulun ajan muistoista. Stillerillä oli muisto harmaasta joulupukista. Minä en ole nähnyt pienenä harmaata joulupukkia vaan semmoisen lampaanvillaisen. Se ei ollut harmaata vaan vaaleanruskeaa. Semmoista läikikästä. Käsitykseni mukaan suomalaiset lampaat ovat kumminkin olleet harmaita. Ehkä niissä on sekoitusta valkoisiin lampaisiin, vaikka en tiedä missä päin semmoisia on lähialueella ollut.  

Olen käynyt lapsena keräämässä kerppuja lampaille. En voi olla täysin varma siitä, mistä muistikuvani joulusta tulee,  mutta lampaat olivat harmaita. Kaiken järjen mukaan se  joulu oli vuonna 1947, jolloin olen ollut muuttamassa Mikkelistä Sukevalle ja välillä on pitänyt olla joulua jossain.  Paikka oli äidinäidin talo. Siellä oli olkia tuvan lattialla ja joulukuusi, jossa ei ollut kynttilöitä, vaan vöinä kaikkia eri maiden lippuja. Olkia ei ollut takan lähellä, ettei siitä lentäisi kipinöitä ja talo palaisi.

Jossain vaiheessa pitkää ja pimeää iltaa porstuassa alkoi kolista ja sieltä tulla könysi semmoinen vaalean lampaanvillainen otus.  Sillä oli päässään sarvet. Olin minä jo pukkejakin nähnyt, joidenkin vuohien laumassa oli myös pukkeja. Nykyään Gävlessä on olkipukkeja ja jostain syystä joku sytyttää niitä palamaan melkein joka joulu. Oli ollut muutama joulu ilman että niitä oli poltettu mutta tänä vuonna se on taas poltettu. Kai siitä on jäänyt jonkinlainen tukiranka. Mikä niitä siellä Gävlessä vaivaa? Siis ihmisiä?

Sillä lammaspässillä oli kävelysauva ja se kysyi kilttejä lapsia. Minä näin sen ja huusin että ”Isä!”.  Isä kysyi että onko sinun isäs kiltti lapsi? Muut aikuiset alkoivat puhua pälättää ja ihmettelivät minne se sun isäs on mennyt. Muistan lievän epävarmuuden tunteen, koska kyllä se oli isä. Olin tullut tuntemaan että  aikuiset touhuavat omituisia, niin en sitten ottanut osaa höpötykseen. Istuin isoäidin sylissä.

Kattohirressä oli suuri öljylamppu ja toisen hirren päässä oli joulukaktus, joka kukki. Siinä oli punaiset kukat. Nykyisessä joulukaktuksessani on vaaleanpunaiset kukat, häivähdyksiä samansävyisestä punaisesta, mutta tällä nykyisellä kaktuksella on kerroshameet päällään. Se näyttää aivan sifonkihameelta.

En pidä joulusta. Yksi tuntemani lapsi sanoi että joulu on hieno juhla kun Jeesus tuo lahjoja. Kirkon suunnasta tulee kaikenlaisia väärinkäsityksiä. Sillä isoäidin tupaan tulleella pässipukilla oli pärekori kädessä ja päreinen reppu selässä. En muista mitä lahjoja on ollut. Vuonna 1947 on ollut vielä sodanjälkeinen pula-aika. Sen tiedän että esimerkiksi suklaata tai marmeladia ei ole ollut.

Jossain kaupassa on voinut olla siirappinekkuja, mutta se edellytti sitä että kauppias on saanut jostain siirappia. Minulla oli kyllä aina villaiset sukat jalassa, joten todennäköisesti joku on kutonut minulle sukat.  En ole todennäköisesti ymmärtänyt käsitettä lahja. Ilman villasukkia olisi joka tapauksessa ollut kylmä.

Se lampaanvillainen isä hävisi siitä pian ja ruvettiin ison porukan kanssa syömään tuvan pöydän ääressä.  Minulla oli oma tuoli, sellainen kääntötuoli jonka sai istuimeksi ja sitten istuimeksi ja pöydäksi. Se istuin-pöytä oli matala, pelkkä istuin oli korkea. Siinä oli pyörät alla, ja kun se oli matala, joku aina työnsi minua paikasta toiseen. Osasin kyllä kävellä. Se istuin oli hyvä koska yletyin pöydälle. En muista mitä ruokaa on ollut.

Söin kyllä niihin aikoihin, lopetin syömisen vasta 10-vuotiaana. Aloitin sitten uudestaan muutama vuosi sitten, niin että siitä ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Huono syöminen ei ole oikein hyvä luille, sanoivat kirurgit ja hoitajat joskus melkein kymmenen vuotta sitten. Niitä ei ollut sanomassa yhtään mitään silloin kun olin 10-vuotias.

Nyt ulkona sataa lunta. Ei ole yhtään niistä ihmisistä enää elossa jotka muistan siitä joulusta siinä isoäidin maalaistalossa.  Niistä joku olisi voinut väittää tuota kertomusta vastaan. Ei ole edes niitä, jotka muistaisivat miltä tuntuu matkata joulukirkkoon reellä tiukasti vällyihin pakattuna ja tähtitaivas pään yllä. Ne valaisivat tarpeeksi ja lumi. Matkaa kirkkoon oli melkein 10 kilometriä. Olen mitannut sen sitten kun sain auton, mutta siihen oli vielä matkaa. Kirkkoon piti lähteä suoraan unilta heränneenä.

Mutta vaikka en ole kuunnellut kuin Ruben Stilleriä, niin sekin oli tarpeeksi että muistin tähtitaivaan. Minulla on pöydän kulmalla satunnaisesta keskustelusta muistin tueksi Osip Mandelstamin kirja nimeltä Ajan kohinaa (saksankielisestä laitoksesta Rauschen der Zeit suom. Aarno Peromies lukuunottamatta ”Egyptiläistä postimerkki” -kertomusta, suom. Esa Adrian, Delfiini-sarja, Otava 1972). Tässä pieni ote tarinasta nimeltä ”Suomi”:

”Minusta tuntui aina hämärästi siltä, että Suomella oli pietarilaisille jokin erityinen merkitys, että sinne matkustettiin vetämään kasvojen ylle kulmakarvoihin saakka tuo syvällä riippuva lumitaivas, nukahdettiin pienissä majataloissa, joissa vesi kannuissa oli kuin jäätä, ja lopulta yritettiin ajatella sitä, mitä ei Pietarissa voitu ajatella loppuun saakka. Minäkin pidin tästä maasta, jossa kaikki naiset olivat mallikelpoisia pyykkäreitä ja jossa ajurit ulkonäöltään muistuttivat senaattoreita. ”

Hiljaiseloa

On vaikea kuvata eilen kokemaani elokuvailtapäivää, tässä aivan vain kotona. Oikeastaan kun mietin sitä, aivan ensimmäiseksi mieleeni tulee Buñuelin ”Porvariston hillitty charmi”. Elokuvassa puhuttiin ilmeisesti Argentiinan espanjaa. Oli viitteitä sotilasjuntasta, vaikka elokuva oli valmistunut tänä vuonna. Se on ohjaajansa Andreas Fontanan ensimmäinen elokuva: Azor, fiktiivinen tietenkin. Uusin elokuvakerhoni on nimeltään Mubi.

Olen vuosikymmenien mittaan ollut jäsen elokuvakerhoissa ja vetänyt elokuvakerhoja. Elokuvakerhoni eivät olleet mitä tahansa kerhoja, vaan niihin pääsivät osallistumaan ihmiset kaukana kaupungeista. Niistä on pitkä aika, koska viimeistään 1980-luvulla maaseutu alkoi olla niin tyhjentynyt, että hyvien elokuvien katsojia ei enää löytynyt. 

 

Nyt  Mubi pitää ohjelmistossaan eurooppalaisia uuden aallon leffoja. Niitä on kiva katsoa koska hurahdin filmihulluksi 1960-luvulla.  Löysin tämän sveitsiläis-argentiinalaisen elokuvan Berliinin elokuvajuhlien elokuvien joukosta. Englanninkielinen tekstitys tulee tarpeeseen. Kieliä on muitakin, mutta suomi ei ole joukossa.

En ole ennen nähnyt Azorin ihmisluokkaa edes elokuvissa. Se on pienempi ja ohuempi kuin mitä se oli  Buñuelin aikoina, tunnistettavampi. Mutta ennen kaikkea sillä on valtava vaikutus koko maailmaan, koska se päättää maailmantaloudesta nyt. Yksityisen sveitsiläispankin edustajan on käännettävä katseensa pois, kun nuorisoa pidätetään. On oltava vaiti.

Ohut miljardöörikerho ei voi mitään aseille ja armeijoille. Päinvastoin, brutaali todellisuus saattaa lopettaa pikku pankkiirinkin investoinnit kokonaan. Kokouksissa ovat läsnä niin kirkon kuin armeijankin edustajat. Yksi pankkiirin ystävistä on jo kadonnut. Tämä ei ole trilleri. Mutta elokuvan viesti on sekin, että ilmastonmuutos ei ole ensimmäisenä listalla kyse maailmantaloudessa. Sveitsiläispankin investoija tekee työtä jonka osaa.

Tajusin että Azor antaa kuvan siitä, mitä tarkoittaa ”collateral damage”, kun lennokkipommi osuu syntymäpäiviä tai häitä viettävään kohteeseen esimerkiksi  Afganistanissa.  Sodat ja kaupankäynti ovat vain saman asian eri puolia. Aseisiin nimittäin tarvitaan paljon rahaa eikä sitä tule ilman valtaa.

Pankkiiri on matkalla vaimonsa kanssa. Vaimolla tuntuu olevan rooli illallispöydässä, mutta kun päätetään investoinneista ja niiden rahoituksista, naisen on mentävä hotelliin siksi aikaa.

Yksi toistuva elävä asia on vähän väliä: hevoset. En tiedä raviurheilusta yhtään mitään mutta osasin sanoa sen että elokuvassa näytetyt hevoset, joita miehet taputtivat ja joilla naiset pääsivät ratsastamaan kartanossa vietetyn viikonlopun aikana, ovat todennäköisesti lämminverisiä ja jokainen niistä maksaa paljon. Hevoset ovat yksi investointikohde.  Niillä luodaan raamit miesten väliselle kaupankäynnille. 

Kun kävin kesällä pitkällä junamatkalla, vaihdoin junaa lapsuusperheeni kaupungissa, jossa aloitin kouluni. Se on risteysasema kaikkiin ilmansuuntiin, Seinäjoki. Piti odottaa pohjoisen junaa.

Menin kävelemään pitkin radanvartta. Vähän matkan päässä asemalta on rautatien alikulkutunneli. Se on ollut siinä myös 1950-luvun alkuvuosina. Meillä Vaasantalon lapsilla (meitä oli paljon) oli tapa juosta alikulkutietä pitkin raviradalle. Siinä oli aita, mutta löydettiin aina lauta-aidasta oksanreikiä, joista nähtiin. Ne olivat suomenhevosia.

En mennyt raviradalle (ehkä se ei siellä olekaan), lähdin kiertämään kohti kaupungin keskustaa. Olen kulkenut siitä kymmeniä ja satoja kertoja lapsena. Nyt ei ollut jäljellä enää maamerkkejä, ei yhtään ainutta. Kaikki vanhat talot oli revitty. Jostain syystä katu − silloinen tie − oli edelleen paikallaan.

Tilalla oli vieri vieressä kuin legopalikoita suhteellisen korkeita betonitaloja, joita ei erottanut toisistaan.  En nähnyt missään puita. Ennen pienet pihat notkuivat kypsiä omenoita. Käytiin kerjäämässä omenoita. Kurakauppala oli kaunis ja viihtyisä paikka, lapset saapastelivat ja upposivat välillä mutaan.

Eipä siinä sitten ole enää mitään nostalgista. Ei ole mitään syytä mennä takaisin. Silti ihmettelen mikä on tuonkaltaisen tuhovimman syy.  Se oli mukava paikka pysähtyä vaikka olisi ollut matka minne. Ei enää.

Nyt on itsenäisyyspäivän aatto. Luulen että tämä suhteellisen pitkä tauko lopettaa typertyneen tuijotukseni tuohon kansakunnan parhaimmiston esiinmarssiin Linnan juhlissa. Sillä tavalla on ilmeisesti säädyllistä ja kohtuullista ja yhteiskunnallisesti suotavaa kunnioittaa kansakunnan itsenäisyyttä.

Olen  ollut tyrmistynyt television antamasta kuvasta, mutta sitten olen ajatellut että ehkä kyse on leivän sijasta sirkushuvista kansalle. Mitenkähän sen leivän kanssa mahtaa olla.

Muistan kyllä oikein hyvin jonkun koulun kevätjuhlan, mutta vuotta en muista, en edes paikkakuntaa. Olin kyllä lapsi silloin vielä. Kevätjuhlassa oli tyttöjä joilla oli taftihameita ja sifonkiliinoja. Minusta aikuisilla naisilla on tuntunut olevan jotain sellaista päällään tuolla linnan juhlissa.

En ole katsonut ”Tuntematonta sotilasta” itsenäisyyspäivinä.  Kun se Väinö Linnan kirja ilmestyi, isä otti minut puhutteluun. Oli sitä mieltä että en lukisi kirjaa aivan vielä. Kysyin että miksi. Se sanoi että ensin mennään katsomaan yksi elokuva. Leffa oli Hemingwayn kirjasta tehty elokuva nimeltä ”Kenelle kellot soivat”. Elokuvassa oli taistelukohtaus ja isä pani käden silmilleni. Kuiskasin sille että ”Älä!”. Isään oli yhtäkkiä iskenyt epäilys siitä että jos vaikka kertomukset tekevät pahaa.

On eletty sellaista aikaa, että kirjastotäti ei ole vielä päästänyt minua aikuisten hyllyille. Pyysin isältä että ostaisi kirjakaupasta Hemingwayn romaanin. Taisi se ilmestyä aika pian hyllylle. Ehkä seuraavana vuonna. Minulla oli alkanut oppikoulussa ruotsin kielen opetus. Seuraavana vuonna olisi saksa. Arvelin että aika pian pääsisin lukemaan kirjoja niiden alkuperäisillä kielillä.

Nyt vasta,  yli 60 vuotta myöhemmin, alan päästä lukemisen alkuun. Vieras kieleni on supistunut yhteen, englantiin. Luin uudelleen mutta nyt englanniksi Siri Hustvedtin ”Amerikkalaisen elegian”. Sen englanninkielinen nimi oli The Sorrows of an American. Olin pitänyt suomenkielisestä kirjasta. Minusta alkuperäinen ei ollut yhtään sama. Hustvedtin isä ja äiti ovat kumpikin sukujaan norjalaisia, isä isänsä lapsena Amerikassa syntyneenä ja äiti aivan uutena tulokkaana.

Tulin ajatelleeksi että suomentaja, Kristiina Rikman, oli saanut kielen oheen suomalaiselle tuttuja asioita, suomettanut tarinaa. Olin lukenut siinä suomeksi tarinan emigranttisisaruksista. Kun kirjassa lähdetään vanhaan taloon Minnesotassa, farmille, sellaiselle pienviljelystalolle, niin pohjoiseurooppalaisia ne ihmiset ovat olleet. Minnesotassa on enemmän suomalaisperäisiä sukunimiä kuin missään muualla Amerikassa.

Meillä on uusi kissa, joka tuli eläinten orpokodista. Sen nimeksi tuli Lenni. 

Ihmis-Lenni oli isän setä, joka kävi kylässä Pittsburghista tai Waukeganista meillä sukutalossa kesäisin. Ei joka kesä mutta usein. Isän veli meni asumaan ja tekemään työtä pariksi vuodeksi Lennin luo. Lennin Amerikan-nimi oli Lennart Anderson. Ehkä hän ajatteli että paremmin saa työtä ruotsinnimisenä kuin suomalaisena. Mutta Lenni oli hänen syntymänimensä. Lenni oli kiva muutenkin kuin siksi, että sillä oli mukanaan lahjoja lapsille.