Kilpikonnasaarella

Kirjastomatka oli hyvä. Tuli miltei pelkästään runoja. Kaikkea sitä huomaakin. En ollut tiennyt että Gary Snyderin Kilpikonnasaari on suomennettu, Aki Räsäsen suomena. Suomentajat ovat tärkeitä, koska ilman heidän käsitystään tekstistä omalla kielellään meiltä puuttuisi paljon.

Snyderistä löytyy paljon tietoa netistä. On muun muassa tämä opus pdf-formaatissa saatavissa ja luettavissa. Englanniksi tietenkin, mutta siellä on esimerkiksi hänen luentojaan vuosien varrelta. En ole huomannut että hän olisi viime aikoina julkaissut uutta runoutta esimerkiksi. Voi hyvin olla että laulut on laulettu. Mutta käsittääkseni hän on edelleen työn touhussa. Syntymävuosi on 1930, niin että tänä vuonna hän täyttää 93 vuotta, eikö niin. Tämä netistä ladattava tiedosto on tässä: https://bewildrewild.org/wp-content/uploads/The-Practice-of-the-Wild-by-Gary-Snyder.pdf ja siis on luettavissa ilmaiseksi.

Turtle Island eli Kilpikonnasaari ilmestyi jo 2014, suomeksi kirjoittanut Aki Räsänen, Basam Books. Tuo ilmaisjulkaisu sisältää samoja perusasioita luonnon olemuksesta ja sen säilyttämisestä kuin runotkin. Siinä on Gary Snyderin elämäntyö, luennoissa ja runoissa. Kilpikonnasaari on jonkun intiaaniheimon nimitys Pohjois-Amerikan mantereelle, jota puhekielessä kutsutaan Amerikaksi. Amerikka puolestaan tuli nimeksi Amerigo Vespuccin vuoksi, joka ajatteli ehkä purjehtivansa Intiaan. Hän eurooppalaisten mielestä löysi mantereen. Eurooppa/eurooppalaiset eivät jostain syystä ymmärtäneet että maa oli jo asuttu.

Oli siellä ilmeisesti ollut kylässä jo ajat sitten viikinkiajan pohjoiseurooppalaisia, mutta he olivat ensin purjehtineet Grönlantiin ja sitten sieltä länteen. Siitä keskustellaan osuivatko he Pohjois-Amerikan mantereeseen vahingossa vai tahallaan. Tuskin merimatkoista on säilynyt lokikirjoja. Saagoja voi tietenkin kutsua myös lokikirjoiksi.

Snyder ei ole ainut ihminen Amerikassa joka ajattelee, että maapallo voisi ehkä paremmin jos valkoihoiset olisivat pysyneet omalla mantereellaan. En pysynyt minäkään omalla mantereellani. Lisäksi siellä on ollut lyhyemmän tai pitemmän ajan luvuton määrä sukulaisia, esimerkiksi kolme isovanhempaani.

Minulla on tämä runo tuossa työpöydän vieressä kuvien ja muiden muistilappujen seassa:

Black Mesa Mine #1
Wind dust yellow swirls
northeast across the fifty-foot
graded bulldozed road,
white clouds puffs,
juniper and pinyon scattered groves
              −firewood for the People
         heaps of wood for all
                 at cross-streets in the pueblos,
ancient mother mountain
pools of water
pools of coal
pools of sand
              buried or laid bare

Solitary trucks go slow on grades
smoking sand
writhes around the tires
and on a torn ups stony plain
a giant green-and-yellow shovel
whirs and drags
house-size scoops of rocks and gravel

Mountain,
be kind
it will tumble in its hole

Five hundred yards    back up the road
a Navajo corral
of stood up dried out poles and logs
all leaned in on an angle,
gleaming in the windy April sun.
(Gary Snyder: Turtle Island)

Mesa tarkoittaa vulkaanista maaperää, sellaisia nousevia ja laskevia vuoria tai hyvin korkeita mäkiä, joita on helppo louhia. Snyder pyytää vuorta olemaan ystävällinen. Minä olisin sanonut että olisi kärsivällinen, koska valtava maansiirtokone tuhoutuu onneksi lopulta. Ja kun runo päättyy Navajo-intiaanien karja-aitaukseen, niin katse luodaan sinne, missä noita maansiirtokoneita ei ole. Voi siellä ehkä olla lapiomiehinä intiaaneja. Nyt sanottaisiin että alkuperäisiä amerikkalaisia, 1st Nation, ensimmäinen kansa.

Paikka missä navajot asuvat on neljän valkoihoisten määrittelemän osavaltion kulmauksessa. Alueella asuu sisäkkäin monia kansoja. Hopit ovat keskellä, navajot siinä alueen ulkokehällä. Olen kuullut kerrottavan että kun hopien kanssa haluttiin keskustella, niin navajot toimivat sanansaattajina. Jos haluaa saada enemmän tietoa alkuperäisten amerikkalaisten tilanteesta, niin voi katsoa esimerkiksi elokuvan nimeltä ”Tanssii susien kanssa” tai lukea Hopi-kansan maailmanselityskirjan.

Tässä on viittaus niin kuin monessa muussakin kohden siihen, että olisi opittava vanhat tavat uudelleen ja palautettava suhde luontoon ja ympäröiviin alueisiin (vesistöt, metsät jne.) terveeksi. Pohjois-Amerikka, varsinkin Yhdysvallat on hirveässä kunnossa. Ihmiset eivät tunnu tajuavan mitä tekevät.

Jotain samaa Snyderin teeseissä on kuin Pentti Linkolankin. Runoteoksen muodossa sanottava tiivistyy sellaiseksi että sen voi nähdä kuvina. Meillä sattuu olemaan lisäksi paksu kuvakirja nimeltä Poets on the Peaks, (teksti ja kuvat: John Suiter) jossa kerrotaan Snyderin, Philip Whalenin ja Jack Kerouacin työstä palovartijoina ja muuten vain vuorilla. Palovartijoiden työt on todennäköisesti nyt ulkoistettu satelliiteille. Mutta runoilijoille työ sopi hyvin. Lehtiö ja kynä kulkivat helposti mukana rinkassa.

Kirjassa kerrotaan että Kerouac löysi mielestään San Franciscon blues-illoista todisteen siitä, että blues tai be-bop on liitettävissä Charley Parkerin kautta buddhalaiseen mielenmaisemaan. Olen yrittänyt kuunnella Parkeria vähän eri korvin tämän kertomuksen kuultuani. Joka tapauksessa Yhdysvaltain 1950-luvun runoudessa on kuultavissa kaikuja buddhalaisuudesta. Whalen puolestaan epäilee että Kerouacin mielestä hän ja Snyder olivat aika lailla höyrähtänyttä ulkoilmakansaa.

Kerouac oli kotoisin itärannikolta toisin kuin Whalen ja Snyder. John Suiter näyttää julkaisseen tämä pehmeäkantisen valtavan opuksen vuonna 2002. Minusta näytti siltä että myös tämä kirja on olemassa pdf-muodossa.  Kelpaa hyvin taustakirjaksi jos tahtoo miettiä mitä beat-runoilijat puuhasivat vapaa-aikanaan. Voiko ylipäänsä sanoa että runoilijoilla on vapaa-aikaa?

Mutta takaisin Gary Snyderin  suomennettuun opukseen nimeltä Kilpikonnasaari. Suomennos on OK, tottakai. Snyder ei sitä paitsi ole ikinä varsinaisesti briljeerannut teksteillään. Hän mieluiten sanoo asiansa yksinkertaisesti ja selvästi. Olen selvillä siitä että hän on ollut juuri siksi suosittu luennoitsija matkoillaan ties minne. Japanista hän löysi zen-buddhismin ja vaimon, Yhdysvaltain Länsirannikolle hän sattui syntymään. Länsirannikon tuholta säilyneet metsät näyttävät lajistoltaan, kooltaan ja muutenkin hyvin samanlaisilta kuin Japanin maasto. Ehkä USA:n länsirannikon vuoret ovat vähän korkeampia?

Joka tapauksessa Snyderin vähän pitempi runo nimeltä Kohti kliimaksia päättyy näin:
IV
kaksi puutavaralaulua

Avohakkuu
Metsänhoito. ”Kuinka
monta ihmistä
korjattiin
Vietnamissa?”

Avohakkuu. ”Jotkut
olivat lapsia,
jotkut olivat ylikypsiä.”

Neitseellinen
Neitseellinen
metsä
on ikivanha; moni-
rintainen,
vakaa;
kliimaksissa.

En ole varma siitä miksi olen joutunut tänä keväänä hyvin selvästi runojen maailmaan. Mutta niin kuin Snyder tuossa edellä kertoi ja Aki Räsänen suomensi pätevästi, kyllä ympäristön tila kaipaa runojakin jo. Ei näille ihmisille ole riittänyt Suomen(kin)metsien tuhoaminen, joka masentaa ihmisiä ja on epäterveellistä kaikin tavoin. Nyt on vielä kenties luvassa täystuho sodankin muodossa niin kuin Snyderin runon kirjoittamisen aikaan oli Vietnamissa.

Sattuu olemaan niin että Suomi on ennen sotaa tuonut Venäjältä puuta. Kun kauppa ei enää sodan vuoksi toimi, niin sitten on hakattava omat metsät. Ihmisten on muistettava että samoja metsiä nämä ovat, maapallon keuhkot.

Selailtua, luettua

On vietävä takaisin kirjastoon tämäkin kirja. Suomeenkin heijastuva eurooppalainen sotatila sai minut vielä käymään läpi Mihail Lermontovin (1814-1841) runoja otsikolla Kultaa ja myrkkyä (Atrain & Nord, 2020). Ilmeisesti ainoastaan pieni vähemmistö Suomessa, venäjäntaitoiset, ovat voineet tähän mennessä täällä lukea Lermontovia. Aika outo tilanne siis julkaisemisen suhteen. Runot on valinnut oman makunsa mukaan suomentaja Olli Hyvärinen. 

Lenni suunnittelee

Oletan että Lermontovia on sentään julkaistu joissakin antologioissa. Tuskin hänen nimensä olisi muuten tuttu. Olen kyllä tenttinyt yliopistossa maailmankirjallisuuden, joista ensimmäinen tentti oli yleisesitys maailman tunnetuimpaan kirjallisuuteen. Siitä on aikaa nyt yli 50 vuotta, joten en muista enää painotuksia. Eurooppa oli etusijalla lukemisissa. Siitä keskustellaan onko Venäjä Eurooppaa.

Koska kirja on vietävä takaisin, on kirjattava muistilappu aiheesta Mihail Lermontov. Hyvärinen suomentaa kauniilla, vähän vanhahtavalla suomella runoja, joista jokainen on osa myös Venäjän, siis tsaarinaikaisen, historiaa. Runoissa on riimit, mutta ne eivät häiritse, ehkä pikemminkin päinvastoin. Sattuu niin että 27. tammikuuta 1837 Puškin haavoittuu kaksintaistelussa ja kuolee 29. päivä. Silloin alkaa julkinen uuden runoilijan aika, Lermontovin. Hän nimittäin kirjoittaa kirjan nimeltä Poeetan surma.

Hyvärinen onneksi julkaisee kirjan alussa Lermontovin lyhyen elämänkerran. Lyhyt elämä, niin kuin se on nykyäänkin Venäjällä. Mutta pitikö senkin päättyä kaksintaisteluun? Olin unohtanut nämä vähän varakkaamman kansanosan mieltymykset suuriin ja tappaviin mielenkuohuihin. Ehkä vanhojen yhteiskuntien sotilas-kasti oli erityisen kunnianarka? En ole käsittänyt kunnian yhteiskunnallista merkitystä koskaan. Se ei tunnu olevan yhteydessä n.k. yhteiskunnallisiin luokkiin, eikä ehkä ole sen vuoksi mahdollista poistaa luokkakierron avulla. Yhteiskunnat eivät toimi luonnonlakien mukaan.

Lermontov-opuksessa on kuvittajana Mari Räsänen. Hän on käyttänyt venäläistä divarista löytämäänsä kukka-albumia valokuvaajan työssään. En oikein tiedä mihin venäläisyyteen alppiruusut viittaavat. En voi tietää, koska en muista esimerkiksi keskikoulun kasvinkeruu-aikoinani, siis Suomessa, koskaan törmänneeni alppiruusuihin. Ehkä ne ovat sittemmin tulleet muotiin? Ainakin Helsingissä on alppiruusutarhojakin nykyään.

Kaksintaisteluja taisi olla 1800-luvulla vähän kaikkialla. Niin kutsuttuja demokratioita ei tainnut vielä kovin paljon maailmassa vielä olla. Kunnia-käsite on tietenkin edelleen vähän hankala ja outo. Kaikki eivät kärsi valtavasti kunniantunnosta ja kaksintaistelu oli tarkoin säännelty ja tietysti kiellettyä toimintaa myös Venäjällä. Sellaisen yrityksestä käsittääkseni saattoi saada kuolemantuomion.

Aiheesta on kirjoitettu paljon. Paitsi tätä kirjaa, päädyn myös suosittelemaan Anton Tšehovin romaania Kaksintaistelu. Alkuteos Duel on vuodelta 1891 ja sijoittuu Krimin niemimaalle. Sen suomensi Juhani Konkka vuonna 1960 (Kariston klassillinen kirjasto). Muistelen että Krimillä on ollut kirjailijoiden ja muun kulttuuriväen sanatorioita - siis kylpylöitä ja muita lepokoteja - koska ilmanala oli välimerellinen ja sitä suositeltiin muun muassa tuberkuloosin hoitoon. Siihen taas Tšehov kuoli, ilmastonmuutos ei auttanut.

Lermontov on kyllä kiinnostava tapaus. En muista aikoihin lukeneeni ketään runoilijaa, joka hyvin tarkkaan kuvaa elämää runomuodossa ja näin intensiivisesti. Tsaarinajan Venäjä ei tuntunut paljon poikkeavan myöhemmästä venäläisen kulttuuriväen elämästä. Lermontovin ensimmäinen runoelma, Poeetan surma, levisi kädestä käteen niin kuin paljon myöhempi kädestä käteen leviävä runous, samizdat, esimerkiksi Ahmatovan ja Brodskin runous 1960-luvulla.

Niitä runoja kulkeutui myös Suomeen niihin aikoihin ja heidän runoutensa tunnettiin. Muistan jonkun myöhäisen, ehkä 1960-luvulta, televisio-haastattelun, jossa kysyttiin Ahmatovalta miten julkaiseminen sujuu. Hän hymyili vähän vinosti ja sanoi että hyvin. Siinä oli koko haastattelu, joka kertoi enemmän kuin sanat Neuvostoliiton olemassaolon aikana.

Tšehov sen sijaan äityy kuvailemaan toista mahdollisen kaksintaistelun osapuolta:
”Mutta mitä on ihmisrotu? Kuvitelma, kangastus…Despootit ovat aina olleet kuvittelijoita. Ymmärrän mainiosti häntä, veikkoseni. Pidän häntä arvossa enkä kiellä hänen merkitystään; hänen kaltaistensa varassa maailma pysyy pystyssä, ja jos maailma annettaisiin hallittavaksi ainoastaan sellaisille kuin me, niin kaikessa hyvyydessämme ja autuaissa tarkoituksissamme tekisimme siitä saman kuin kärpäset tuosta maalauksesta. Niin.” (s. 95)

Tuota sitaattia sietää miettiä. Oliko kaksintaisteluilla suurikin merkitys venäläisessä mielenmaisemassa? Despoottien ja tavallisen kansan välissä oli sitten joitakin kauppiaita ja kenties joitakin runoilijoitakin, jotka ihmettelivät mitä oikeastaan on tekeillä. Krimillä oli tarkoitus hoitaa terveyttä. Mutta vaikuttaa siltä, että despoottien ja  kansan välinen suhde oli häilyvä. 

Lermontov-runokirjan aukeama

En yhtään tiedä keitä ovat olleet Krimin alkuperäiset asukkaat. Olivatko he kenties niitä Krimin tataareita, joita tsaarit ja komissaarit aina välillä ajoivat pois? Ja keitä he sitten olivat? Sitä paitsi miksi heidät oli ajettava pois?

Elämä tuntuu olleen levotonta. Eikä se nykyään ole yhtään vähemmän levotonta. Eikä levottomuus ole sitä paitsi pelkästään Venäjän ihmisten ominaisuus. Myös eläimet voivat olla levottomia, ainakin suhteellisen nuoret kissat. Niillä on paljon temppuja mielessään.

Ääniaalloilla

Aamulla kuultua: ihmisten varaosien määrä kasvaa, mutta nyt sitten vara-osia kasvatetaan esimerkiksi reisilihaksen suojassa, siis sisällä, siinä ihmisessä jolla on esimerkiksi syöpä suussa. Tammikuun viimeisenä päivänä oli ohjelma joka sai kuuntelemaan hyvin tarkasti kaikkea. Kyse ei ole ainoastaan implanteista, vaan jos esim. alaleuka on mennyt, niin se luu pitää ensin kasvattaa siihen. En kyllä tajua miten tämmöinen on mahdollista. Mutta ohjelma on siis täällä:  ja sitten pitää yrittää  kertoa jollain lailla siitäkin.

 

Ei ole mitään hätää. Ainoastaan selkä vihoittelee tällä erää. Luulin olevani harvinainen tapaus: sentään porataan reikä kalloon. Tulee uusi yhteys kuulohermoon. Aivoilla on sitten tehtävänä luoda kuuloimpulsseihin järkeä. Mutta tosiaan: onhan ihmisillä rikkimenneiden hampaiden lomassa hammasimplantteja, esimerkiksi.

Minulla oli radion tiedejuttua kuunnellessani vielä kesken Goce Smilevskin kirja Freudin sisar (suom. Tero Valkonen, Siltala 2022). Olin aiemmin lukenut saman kirjoittajan ”Keskustelu Spinozan kanssa” (suom. Kari Klemelä, Mansarda 2012) ja kuvitellut lukevani heti perään kaikki Spinozan opukset. Suunnitelma on edelleen kesken. Kirjailija on pohjoismakedonialainen, mutta "Freudin sisar" on suomennettu englanninkielisestä laitoksesta. Makedonia oli kuuluisa siitä, että Aleksanteri Suuri oli sieltä kotoisin.  Mutta Pohjois-Makedoniassa ei puhuta kreikkaa vaan kieltä joka on lähinnä bulgariaa, siis slaavilainen kieli.

Kirjassa kerrotaan myös Sigmund Freudin kuolemasta. Hän sai Itävallasta paettuaan hoitoa Englannissa suusyöpään. Kasvain leikattiin, mutta juuri kukaan ei enää ymmärtänyt mitä hän puhui. Jos hän olisi elänyt nyt, 2023, niin hänen reiteensä olisi voitu istuttaa hänen oma kantasolunsa joka olisi kasvanut siellä sitten otettu pois, kun se oli saatu vastaamaan suunnilleen alaleukaa. Ehkä sitä silti piti hioa ja sahata? Pystyikö se luu ja lihakset ja iho sen ympärillä tuntemaan, entä pystyikö Freud uudestaan puhumaan ja irvistelemään?

Sisälle olisi samoin kantasoluista saatu siirretyksi kieli ja hampaat implantteina, joten hän olisi aivan sama kuin aina ennenkin, mutta vain uusittu painos. Toivottavasti hänen aivonsakin olisivat skarpimmat ja hän olisi järjestänyt neljä sisartaan Englantiin Kolmatta valtakuntaa pakoon. Smilevski ottaa yhden sisaren, Adolfinan, päähenkilökseen. Sisarista ei ole jäänyt kirjakasoja jälkeen niin kuin perheen ainoasta pojasta. Sigmund Freud sattui luomaan psykoanalyysin, joten hän oli maailmankuulu henkilö ja pelastamisen arvoinen.

 Smilevski tekee hänestä vähän arveluttavan henkilön. Mutta kuten hän alkulauseessa kertoo, Freudin henkilöhistoria tunnetaan toisin kuin sisarten. Arveluttavuus on moraalista laatua eikä ehkä riippuvainen sukupuolesta. Vai oliko? Sen käsityksen kirjasta saa etteivät sisaret päässeet kouluihin, vain poika pääsi.

Lähdin uudestaan kirjastoon. Suuri osa kirjaston käyttäjistä ei vieläkään ole tullut takaisin kirjastoon. Lapsia siellä kyllä on ja heidän opettajiaan, mutta siellä fiktiohyllyjen tietämillä ei ole ihmisiä sormeilemassa kirjoja, siis ihan vain hakemassa lukemista.

Lapset ovat hirveän levottomia ja puhuvat kiljuen toisilleen, vaikka olisivat vain metrin päässä toisistaan. Ehkä heillä on nuoret korvat. Minun korviini sattuu. Lisäksi ne lapset juoksevat ja huutavat samaan aikaan. On katsottava missä heitä ei ole ja etsittävä lukeminen sieltä. Luen blogikirjoituksia julkaistuista kirjoista ja minulla on mukanani listoja. Tietysti samana päivänä löytyy vielä enemmän kirjoja jotka olisi saatava.

Esimerkiksi Mohsin Hamid on tuttu kirjailija muutaman vuoden takaa. Hän kirjoittaa tarinoita Pakistanista ja sen ympäristöstä lähtevistä ihmisistä ja heidän lähdöstään niin kutsuttuun länteen. Ne ovat jännittäviä kirjoja senkin vuoksi, että pitkään aikaan ei voi tietää miksi ihmiset vihaavat toisiaan. Viha ulottuu rajaseuduilta kaikkialle muihinkin maihin ja tarttuu. Se on kuin pandemia joka ensin on näkymätön ja sitten ihmiset alkavat kuolla. Uuden suomennetun kirjan nimi on ”Viimeinen valkoinen mies”.

Sitten on Aleksandar Hemon, nuori mies joka pakeni Jugoslaviasta sodan aikana, siis kyse oli Jugoslavian hajoamissodista. Nyt Serbian ja Kosovon välillä on taas välikohtauksia. Se on kummallinen sana: välikohtaus. Se on vähän niin kuin väliaika kahden näytelmäkohtauksen välillä. Ei 1990-luvusta ole niin kovin kauan aikaa.

Koska kyse on raja-alueista, kuvittelen että miehillä on aseita ja niitä käytetään. Aleksandar Hemon pakeni muistaakseni Bosniasta ja päätyi Yhdysvaltoihin. Siellä hän kirjoitti kirjan hyvin nuorena ja kirja on muistaakseni jopa suomennettu ja siis alkuperäiskielestä joka oli englanti. Kielellisesti lahjakas nuorimies vaihtoi kieltä nopeasti. Hänen ensimmäisen kirjansa nimi on ”Kysymys Brunosta” (suom. Eva Siikarla, 2000). Nyt mainostettiin hänen uutta teostaan nimeltä ”The World and all that it holds”.  Kirjastossa on myös englanninkielinen osasto, aika pieni kyllä.

Yritän aina silloin tällöin jättää kirjastolle toivomuksia hyvistä kirjoista. Mahtaakohan kirjasto saada kulunsa kaupungilta vai saako myös valtionapua? Ehkä siellä vain budjetoidaan kirjastot ja koulut. Että päätökset tehdään karsitussa muodossa eri instansseissa? Ei aavistustakaan.

Nuo kirjat ovat tärkeitä sen takia, että niissä kuvataan fiktion keinoin maailman ongelmia. Ne menevät uutisotsikoiden taakse, ajassa mahdollisesti kauaskin. Ei uutisista tiedä miltä joku tapahtuma tuntuu. Kirjassa kerrotaan niin kuin olisi itse se näkijä ja kokija. Ehkä kirjastojen käytävillä huutavat lapset voisivat istahtaa alas ja lukea? Oppisivat tietämään millainen maailma on ja lopettaisivat metelin.

Tietysti on olemassa myös tarpeellista kiljumista. Esimerkiksi silloin kun talo syttyy palamaan ja siellä on ihmisiä sisällä. Pahinta ovat navetoiden palot, koska eläimet eivät itse pääse ulos pätsistä: ne on kytketty kettingein karsinoihinsa. Sitä paitsi meillä on Euroopassa sota ja ihmisetkin voivat huutaa myös kivusta.

Olen viime aikoina miettinyt siis ääniaaltoja ja niiden matkaa korvakäytävästä simpukkaan ja siitä aivojen kuulokeskukseen. Kuuloimplantti, se, joka kietoutuu sinne simpukan sisään, sisältää muistaakseni 28 äänitaajuutta. En ollut ikinä tullut ajatelleeksi ääntä taajuuksina. Mikä mahtoi olla sen saunasirkan sirityksen äänitaajuus? Olen kuullut sen viimeksi 10-vuotiaana. Seuraavana talvena olin korkeassa kuumeessa pitkään enkä kesällä enää kuullut sitä sirkkaa. Alunperin oli vain tavallinen sikotauti, mutta se lähetti viruksensa korviin.

Nyt noilla ammottavin suin juoksevilla lapsilla on rokotus, joka annetaan ilmaiseksi kaikille, he eivät saa sitä tautia enää. Miksi he siis kiljuvat? Kuullakseen kiljuvansa?

Tuota radio-ohjelmaa kuunnellessani tuli mieleen Isaac Asimovin kirjasarja nimeltä Säätiö. Se on tieteiskirjallisuutta, siis tieteisiin perustuvaa fiktiota. Kirjassa esiintyy yli 500-vuotias nainen, jonkinlainen matriarkka. Hänellä on ehkä jäljellä joitakin elimiä tai ruumiinosia, joita hänellä oli syntyessään. Mutta hän ei ollut varma siitä. Ikänsä hän kyllä muisti.

Minulla ei ole sitä kirjasarjaa. Olen löytänyt sen jostain kirjastosta vuosikymmeniä sitten. Olen elänyt jo niin kauan, että voisin oikeastaan lukea sen uudelleen. Toivottavasti kirjasarja on vielä kirjaston varastossa.