Selailtua, luettua

On vietävä takaisin kirjastoon tämäkin kirja. Suomeenkin heijastuva eurooppalainen sotatila sai minut vielä käymään läpi Mihail Lermontovin (1814-1841) runoja otsikolla Kultaa ja myrkkyä (Atrain & Nord, 2020). Ilmeisesti ainoastaan pieni vähemmistö Suomessa, venäjäntaitoiset, ovat voineet tähän mennessä täällä lukea Lermontovia. Aika outo tilanne siis julkaisemisen suhteen. Runot on valinnut oman makunsa mukaan suomentaja Olli Hyvärinen. 

Lenni suunnittelee

Oletan että Lermontovia on sentään julkaistu joissakin antologioissa. Tuskin hänen nimensä olisi muuten tuttu. Olen kyllä tenttinyt yliopistossa maailmankirjallisuuden, joista ensimmäinen tentti oli yleisesitys maailman tunnetuimpaan kirjallisuuteen. Siitä on aikaa nyt yli 50 vuotta, joten en muista enää painotuksia. Eurooppa oli etusijalla lukemisissa. Siitä keskustellaan onko Venäjä Eurooppaa.

Koska kirja on vietävä takaisin, on kirjattava muistilappu aiheesta Mihail Lermontov. Hyvärinen suomentaa kauniilla, vähän vanhahtavalla suomella runoja, joista jokainen on osa myös Venäjän, siis tsaarinaikaisen, historiaa. Runoissa on riimit, mutta ne eivät häiritse, ehkä pikemminkin päinvastoin. Sattuu niin että 27. tammikuuta 1837 Puškin haavoittuu kaksintaistelussa ja kuolee 29. päivä. Silloin alkaa julkinen uuden runoilijan aika, Lermontovin. Hän nimittäin kirjoittaa kirjan nimeltä Poeetan surma.

Hyvärinen onneksi julkaisee kirjan alussa Lermontovin lyhyen elämänkerran. Lyhyt elämä, niin kuin se on nykyäänkin Venäjällä. Mutta pitikö senkin päättyä kaksintaisteluun? Olin unohtanut nämä vähän varakkaamman kansanosan mieltymykset suuriin ja tappaviin mielenkuohuihin. Ehkä vanhojen yhteiskuntien sotilas-kasti oli erityisen kunnianarka? En ole käsittänyt kunnian yhteiskunnallista merkitystä koskaan. Se ei tunnu olevan yhteydessä n.k. yhteiskunnallisiin luokkiin, eikä ehkä ole sen vuoksi mahdollista poistaa luokkakierron avulla. Yhteiskunnat eivät toimi luonnonlakien mukaan.

Lermontov-opuksessa on kuvittajana Mari Räsänen. Hän on käyttänyt venäläistä divarista löytämäänsä kukka-albumia valokuvaajan työssään. En oikein tiedä mihin venäläisyyteen alppiruusut viittaavat. En voi tietää, koska en muista esimerkiksi keskikoulun kasvinkeruu-aikoinani, siis Suomessa, koskaan törmänneeni alppiruusuihin. Ehkä ne ovat sittemmin tulleet muotiin? Ainakin Helsingissä on alppiruusutarhojakin nykyään.

Kaksintaisteluja taisi olla 1800-luvulla vähän kaikkialla. Niin kutsuttuja demokratioita ei tainnut vielä kovin paljon maailmassa vielä olla. Kunnia-käsite on tietenkin edelleen vähän hankala ja outo. Kaikki eivät kärsi valtavasti kunniantunnosta ja kaksintaistelu oli tarkoin säännelty ja tietysti kiellettyä toimintaa myös Venäjällä. Sellaisen yrityksestä käsittääkseni saattoi saada kuolemantuomion.

Aiheesta on kirjoitettu paljon. Paitsi tätä kirjaa, päädyn myös suosittelemaan Anton Tšehovin romaania Kaksintaistelu. Alkuteos Duel on vuodelta 1891 ja sijoittuu Krimin niemimaalle. Sen suomensi Juhani Konkka vuonna 1960 (Kariston klassillinen kirjasto). Muistelen että Krimillä on ollut kirjailijoiden ja muun kulttuuriväen sanatorioita - siis kylpylöitä ja muita lepokoteja - koska ilmanala oli välimerellinen ja sitä suositeltiin muun muassa tuberkuloosin hoitoon. Siihen taas Tšehov kuoli, ilmastonmuutos ei auttanut.

Lermontov on kyllä kiinnostava tapaus. En muista aikoihin lukeneeni ketään runoilijaa, joka hyvin tarkkaan kuvaa elämää runomuodossa ja näin intensiivisesti. Tsaarinajan Venäjä ei tuntunut paljon poikkeavan myöhemmästä venäläisen kulttuuriväen elämästä. Lermontovin ensimmäinen runoelma, Poeetan surma, levisi kädestä käteen niin kuin paljon myöhempi kädestä käteen leviävä runous, samizdat, esimerkiksi Ahmatovan ja Brodskin runous 1960-luvulla.

Niitä runoja kulkeutui myös Suomeen niihin aikoihin ja heidän runoutensa tunnettiin. Muistan jonkun myöhäisen, ehkä 1960-luvulta, televisio-haastattelun, jossa kysyttiin Ahmatovalta miten julkaiseminen sujuu. Hän hymyili vähän vinosti ja sanoi että hyvin. Siinä oli koko haastattelu, joka kertoi enemmän kuin sanat Neuvostoliiton olemassaolon aikana.

Tšehov sen sijaan äityy kuvailemaan toista mahdollisen kaksintaistelun osapuolta:
”Mutta mitä on ihmisrotu? Kuvitelma, kangastus…Despootit ovat aina olleet kuvittelijoita. Ymmärrän mainiosti häntä, veikkoseni. Pidän häntä arvossa enkä kiellä hänen merkitystään; hänen kaltaistensa varassa maailma pysyy pystyssä, ja jos maailma annettaisiin hallittavaksi ainoastaan sellaisille kuin me, niin kaikessa hyvyydessämme ja autuaissa tarkoituksissamme tekisimme siitä saman kuin kärpäset tuosta maalauksesta. Niin.” (s. 95)

Tuota sitaattia sietää miettiä. Oliko kaksintaisteluilla suurikin merkitys venäläisessä mielenmaisemassa? Despoottien ja tavallisen kansan välissä oli sitten joitakin kauppiaita ja kenties joitakin runoilijoitakin, jotka ihmettelivät mitä oikeastaan on tekeillä. Krimillä oli tarkoitus hoitaa terveyttä. Mutta vaikuttaa siltä, että despoottien ja  kansan välinen suhde oli häilyvä. 

Lermontov-runokirjan aukeama

En yhtään tiedä keitä ovat olleet Krimin alkuperäiset asukkaat. Olivatko he kenties niitä Krimin tataareita, joita tsaarit ja komissaarit aina välillä ajoivat pois? Ja keitä he sitten olivat? Sitä paitsi miksi heidät oli ajettava pois?

Elämä tuntuu olleen levotonta. Eikä se nykyään ole yhtään vähemmän levotonta. Eikä levottomuus ole sitä paitsi pelkästään Venäjän ihmisten ominaisuus. Myös eläimet voivat olla levottomia, ainakin suhteellisen nuoret kissat. Niillä on paljon temppuja mielessään.

Hakemiston ruusu

” Mutta jos  joku seuraa näitä tapahtumia ja haluaa torjua ne, menneisyydestä on siihen turha hakea osviittaa, modus vivendiä - siitä yksinkertaisesta syystä’, ettei sitä ollut silloinkaan  kun menneisyys kaatui nykyhetken reunan yli tyhjiöön ja täytti sen lopulta.” Nabokov: Väärin päin. 1947 (Suom. Heikki Karjalainen, Moebius 2022) s. 66.

Kirjasta ei löydy osviittaa siihen, pitäisikö nimi kirjoittaa noin vai yhteen: väärinpäin. Mutta ainakin tähän mennessä vaikuttaa oikeastaan samantekevältä. Pääsin juuri lukemasta yhtä kappaletta, joka oli uni. Oloni oli sen jälkeen hyvin uninen. Jouduin heiluttamaan päätä ja ja ravistelemaan käsiäni että pääsin irti unesta. Se riivatun kirjailija osasi senkin tempun. 

Taitaa kyllä olla ensimmäinen kirjailija johon olen törmännyt joka tietentahtoen nukuttaa lukijansa. Mutta kyllä syytä on taatusti myös suomentajassa: toimii!
Tietysti tulin ajatelleeksi myös Möbiuksen nauhaa. Möbius tuskin liittyy erityisesti Naboviin kuitenkaan. En muista matematiikkaan, fysiikkaan tai kemiaan liittyviä juttuja siitä Nabokov Nabokovista- opuksesta. Mutta perhosia Nabokov rupesi tutkimaan jo aikaisin, käsittääkseni jo koulupoikana. Perhostutkijat ovat englanniksi lepidopterists. Latinankielinen nimi on todennäköisesti jotain siihen suuntaan.
Nabokov vaivaa jossain määrin edelleen. Pian on vietävä kirja takaisin kirjastoon, on siis tarkistettava joitain asioita vielä.

Mutta ensiksi sitaatti Nabokovin esipuheesta:
”Bend Sinister (romaanin alkuperäinen nimi) tarkoittaa vastapalkkia tai -jännettä, joka kulkee vaakunan vasemmasta yläkulmasta oikeaan alakulmaan (ja jonka yleisesti mutta väärin uskotaan ilmaisevan aviotonta syntyperää). Nimen on tarkoitus viitata heijastuksen katkaisemaan hahmoon,vääristymään olemassaolon peilissä, elämän kääntymiseen väärään suuntaan, uhkaavaan peilikuvamaailmaan. Huono puoli nimessä on, että vakavamielinen lukija, joka etsii romaaneista ’yleispäteviä totuuksia’ tai ’inhimillisyyttä’ (suurin piirtein sama asia), saattaa uskoa löytävänsä tästäkin.”

Suosittelen olemaan lukematta Nabokovin esipuhetta ennen romaania. Siitä ei ensinnäkään ole minkäänlaista hyötyä, koska Nabokov on sinnikäs pitäessään kaikki kirjailijan oikeudet ja vääryydet itsellään. Niin pitääkin. Silti minulle syntyi mielikuva, tulee yhdistäneeksi Nabokovin pakolaisen tai muun maahanmuuttajan kohtaloon. Esipuheen lukeminen saattaa sotkea lukemista.

Tulevat mieleen Šolzhenitsyn, Joseph Brodsky ja Bertolt Brecht nimenomaan Yhdysvaltain kirjailija-pakolaisina. On heitä aikamoinen lauma, koska esimerkiksi juutalaisvainoja on ollut kaikkialla vanhalla mantereella. Pakolaisuus on armoton kohtalo. Sitten: vain pieni osa pakolaisista rupeaa kirjailijoiksi, mutta heidän on pakko. Kirjoittaakseen pitää säilyä hengissä. Hengissä säilyäkseen on säilytettävä hermonsa eikä saa suistua hulluuteen. Nabokov kirjoittaa vallankumouksesta, joka alkaa heti syödä lapsiaan.

Jostain syystä vallankumoukset näyttävät heti brutaaleimmat piirteensä. Samalla kumouksen johtajissa näkyy sekavuus ja harhaisuus, joka on ehkä vähäisempää esimerkiksi poliisien ja sotilaiden parissa.  Kirjan päähenkilö Krug on filosofian professori.

Bend Sinister on suomennettu nimellä Väärin päin. Suomentaja on nimeltään Heikki Karjalainen ja kustannusyhtiö on nimeltään Moebius, nimi kirjoitetaan suomeksi Möbius (ks. esimerkiksi Möbiuksen nauha tai sitten Kleinin pullo). Suomennos on juuri ilmestynyt. Ajattelen että kustantamon nimi sopii oikein hyvin Nabokoviin. Hänen kanssaan on oltava varovainen ettei rupea innostuksissaan uskomaan lukemaansa. Lukija saattaa joutua pulloon josta ei ole kovin helppo löytää enää ulos. Esipuheessaan Nabokov (päivätty Montreux’ssa, 9. syyskuuta 1963) kertoo joitakin kirjallisia varkauksiaan, joita tuntuu olevan paljon. Kuuluvat asiaan tottakai.
Koska en osaa venäjää, en tietenkään tunnista mitä slaavilaista kieltä Nabokov käyttää kuvatessaan diktatuuriksi muuttunutta maata, jossa päähenkilö Krug asuu. Mutta Nabokovin verbaaliakropatia on läsnä myös suomennoksessa. Ei ole ollut helppo työ suomentajalla. Tältä näyttää usein monikielinen teksti suomeksi:
”David on myös vilustunut [ist auk beterkeltet], mutta emme me sen tähden palanneet takaisin [züruk]. Mitä [tšto biš] sanoitkaan harjoituksista [repetitsija]?”

Tuossa repliikissä on saksaa (?) ja venäjää (?), ja varmaan puhekieltä ellei sitten Nabokovin omaa kieltä. Entä mistä harjoituksista on puhe? Suomentaja on jättänyt suomentamatta muut kuin englanninkieliset sanat. Tekstissä näkyy päähenkilön Krugin yliopistotausta ja viittauksia aivan mihin vain, kirjallisuuteen taiteisiin ja kaikkeen mahdolliseen. Kirja on luettava hitaasti. Jos yrittää harppoa, löytää itsensä täysin eksyksissä tarinassa. Tarina on kyllä olemassa, mutta se on hyvin tiheä.

Krugin tarina tulee päättyy niin kuin tarkkaavainen lukija olettaa sen päättyvän. Eksytystä kyllä riittää 273 sivun mittaan.  Sen jälkeen tulee aivan toinen tarina: ”Vanen sisarukset”.  Tarinan Nabokov kirjoittaa vuonna 1951 ja sanoo lyhyessä esittelyssään:
”Kertojan ei ole tarkoitus ymmärtää, että kuolleet nuoret naiset ovat käyttäneet tarinan viimeistä kappaletta akrostisesti osoittaakseen vaikuttaneensa yliluonnollisesti tarinan kulkuun. Tätä nimenomaista temppua voi kirjallisuudessa yrittää vain kerran vuosituhannessa.  Onnistuiko se, on kokonaan toinen kysymys.”

Kirjaston kirja pitää viedä huomenna takaisin. Joku on varannut sen. Netistä löytyi selitysyritys: ”akrostinen on runo, jolla on erityispiirteitä siitä, että ensimmäisten sanojen kirjaimet tietyissä paikoissa tarjoavat ’piilotetun’ viestin. Ne voivat olla nimikirjaimia, väli- tai lopullisia.” Tässä tapauksessa ehkä temppu ei joko onnistunut tai sitten minulla on väärät silmälasit päässäni.

Nabokov tuskin on aivan tuntematon suomalaisellekaan lukijakunnalle. Minulla on suomenkielisen proosan kirjahyllyssäni Nabokovin omaelämänkertaromaani nimeltä ”Nabokov Nabokovista”, jonka suomensi Juhani Jaskari (Gummerus 1968), jossa kirjailija kertoo päätymisensä maanpakolaiseksi ynnä lapsuutensa ja nuoruutensa, kirja sopii myös sille jota kiinnostaa venäläinen kulttuurihistoria ylipäänsä. Kirjan nimiösivun takana on suomennetut Nabokovit siihen saakka: Lolita 1959, Sebastian Knightin todellinen elämä 1960, Nabokovin tusina 1961, Naurua pimeässä 1962, Lahja 1965, Lužinin puolustus 1966, Silmä 1968 ja Nikolai Gogol 1963 (viimeksi mainittu on kirjailijaelämänkerta).

Englanti ei kyllä ollut kovin tuntematon kieli Nabokoville, kuten omaelämänkerrassa näkyy: Vladimirilla oli englantilainen lastenhoitaja ja lisäksi ranskalainen kotiopettaja. Hän muutti Sveitsin ranskankieliseen kantoniin viimeisiksi elinvuosikseen. Omaelämänkerrassa on myös hienoja mustavalkoisia valokuvia venäläisestä säätyläisperheestä.

Uutisista näkyy tämänkertainen Venäjän tila ja sillä on yhteys Krimin niemimaahan, missä rajat kulkevat. Tulen ajatelleeksi Krimiä, jossa Tšehov hoiti keuhkotautiaan sanatoriossa, hän kirjoittaa kohtauksen jossa Mustameri on läsnä:
”Tultuaan kaupungin ulkopuolelle hän alkoi erottaa tien ja nähdä sauvansa; mustalle taivaalle ilmestyi sinne tänne sameita laikkuja, pian kurkisti pilvien lomasta myös tähti ja vilkutti arasti silmällään. Diakoni käveli korkealle kallioisella rannalla eikä nähnyt merta; se uinui alhaalla, ja sen näkymättömät laineet iskeytyivät raskaasti rantakiviin ja aivan kuin huokailivat: oh-hoh! Ja kuinka hitaasti! Kun laine oli paiskautunut rantaan, diakoni ennätti ottaa kahdeksan askelta, ja vasta sen jälkeen iskeytyi toinen, kuuden askelen kuluttua kolmas. Alhaalla ei näkynyt mitään, vain pimeästä kantautui meren laiska, uninen kohina, ja aika tuntui loputtoman pitkältä, määrittelemättömältä, samanlaiselta kuin silloin kun Jumalan henki leijaili kaaoksen yllä.”  (Tšehov: Kaksintaistelu. Suom. Juhani Konkka, Karisto 1960)

Nabokovin omaelämänkerran esipuhe päättyy kuvaan Mustanmeren tuulesta samoin. Sen vuoksi Nabokovilla ruusu kiipeää kirjan hakemistosta ulos ja tuoksuu:
    ”Through the window of that index
        Climbs a rose
    And sometimes a gentle wind ex
        Ponto blows”