Euripides III

Väliaika

Eilisen uimahallireissun jälkeisessä hyvässä olossa: voi vain nojautua taaksepäin ja miettiä mitä tuli toissapäivänä nähdyksi. Marssin päämäärätietoisesti kaupungin läpi tarkoituksena katsoa Kuntsin kokoelmia. Siitä tuli eräänlainen interludum, leikki on keskeytettävä vähäksi aikaa.

Aurinko paistoi ja lokit kiljuivat. Yleensä sanotaan että ne kirkuvat, mutta ehkä niitä oli siinä museorannassa sen verran paljon että siitä tuli lähinnä kakofoniaa.  Runoilijat puhuvat lokin kirkumisesta. Linnun kirkaisu, sanoi joskus ehkä Marja-Liisa Vartio. Voi tietenkin olla että sekoitin sen proosateokseen nimeltä ”Hänen olivat linnut”. Siinä kävellessä kevätvalossa, joka ei ole suoraa, koska ilmassa on pölyä ja siitepölyä, pölyä joka tapauksessa. Kävely tähän aikaan vuodesta ei ole niin reipastuttava kuin on talvella ja on sitten myöhemmin kesällä. 

 

Jostain syystä lämpö nostaa pölyn ilmaan taas. Nyt olisi hyvä  lämpötila. Talvihiekoituksesta jäänyt pöly kiertelee. Saisi sataa kunnolla.

Ismo Kajanderin teos on yksi monista jonka muistin. Siinä on sankarivainajan seppele ja kuva sotilaasta. Sotilaan pääksi on osunut pojan lakkiaiskuva: samanikäisen pojan ylioppilaskuva. Siinä on kertomus aikakauden muutoksesta. Historiaan mahtuu saranoita. Tämä oli tietenkin 1960-luvulta. Minulla on sellainen mielikuva, että tästä Kajanderin teoksesta kyllä keskusteltiin.

Mutta näyttelyssä, jossa on esillä osa Kuntsin kokoelmista on paljon tuttuja. Olen kasvanut yhdessä muun muassa suomalaisen kuvataiteen modernismin kanssa.    

Löysin Nietzschen opuksen nimeltä ”Tragedian synty”, se oli pdf-muodossa jollain saitilla, J.A. Hollon suomennos. Kuvittelin että en ole käynyt läpi näitä antiikin juttuja kuin joskus muinoin tenteissä, mutta näyttää siltä että olen lukenut enemmän kuin olen tiennyt. Tämä Nietsche oli minulle tuttu tapaus. Ja tässä on  viittaus juuri tuohon opukseen, vaikka siitä ei ole sanottukaan:

Weltall kohoaa, lepakko ääretön,
kauheat siivet, joita koskaan ei mitata,
poimuissaan armeijat, keihäsmetsä,
maine ja kunnia ja uskonnolliset kulkutaudit.
Welt als Wille und Vorstellung
Die Welt als  Wolle die Welt als Hölle und als
        Verstelltheit
Sudennaamainen nisäkäs  Mahtava piipittäjä
maistanut kaikki taudit kerännyt kaikki lemut
levittää itsensä
saapuu sulaan magmaan.
(Eeva-Liisa Manner: Orfiset laulut, osasto Strontium)

Kävellessäni muistin sen. Siis että tässä on Mannerin käsittelemänä nietzscheläisiä juttuja tuosta opuksesta nimeltä ”Tragedian synty”.  Nähtävästi siitä ei ole olemassa uutta suomennosta. En pidä erityisen huonona J.A. Holloa kyllä. Selvää suomea se on. Ei kaikilla nykysuomen kirjoittajilla ole kielentajua ollenkaan siinä määrin.

Minulla on ollut montakin kaveria jotka ovat sitä mieltä että Nietzsche on runollinen tapaus. Ehkä Manner antaa tuossa runonpätkässä hänestä vähän vielä runollisemman kuvan. Sopii kyllä näihin aikoihin, kun maailmassa raivoaa taas kulkutauti. Minulla on sellainen mielikuva, että Manner olisi suomentanut jotakin Nietzscheä. Wikipedia on kehno sivusto, kun yrittää etsiä suomentajia. Kustantajilla tietenkin on omia tiedostonsa, mutta kustantajat ovat muuttaneet tai lopettaneet.

Eikä Nietzsche ole ollut mitenkään erityisen ollut viime vuosikymmeninä tapetilla. Siksi olen vielä vähän toivorikas. Tämä ei ole logistinen ongelma.  Nyt on katsottava miten Nietzsche ylipäänsä ymmärtänyt antiikin kreikkalaisen tragediarunouden. On mahdollista että aikakausien muutoksista ei enää saa otetta. Nietzsche oli romantiikan ajan perillinen. Niin että mietin Euripidestä ja Nietzscheä, Euroopan kulttuuria.

Mannerin kirja joutui takaisin pölyiseen pieneen runokirjahyllyyn. Olisi käytävä useammin kävelyllä. Toisaalta olisi myös jaksettava lukea paljon enemmän. Kirjan lukeminen edistyy hyppäyksittäin, koska en jaksa istua koko ajan yhdessä paikassa. Kevät tuntuu jo.

Tapasin Kuntsin museossa paljon tuttuja. Suuri osa taitaa olla inaktiivisia, joita ei näyttelyihin enää huolita, tai jo kuolleita. Kuvataiteilijat jaksavat sitätyötä ainoastaan tietyn ajan. Suurin osa ei koskaan pääse niin kutsutusti nauttimaan työnsä hedelmistä. Että siis olisi ollut noin isolla joukolla kunnollinen taiteilijaeläke? Ei tietenkään.  Ja keräilijät ovat rikkaita yksityishenkilöitä, joilla on tuo omituinen harrastus: kuvataide.

Kuntsin kokoelmien taiteilijoista, nyt esillä olevista, ei ollut yhtään outoa tai tuntematonta. Olen käynyt taidenäyttelyissä vuodesta 1954, suunnilleen, joten olen kasvanut yhdessä modernismin kanssa. Ensin näyttelyihin vei äiti ja sen jälkeen kun hän poistui sinne manalaansa lopullisesti, kuljin itse.  

Ymmärrän hyvin senkin että sitten kun taiteilija heittää lusikkansa nurkkaan, niin pitää löytää paikka jossa polttaa se tuotanto. Kukaan ei sitä tarvitse. Jälkikasvun on varustauduttava oikein roviolla, koska semmoisista kodeista joutuu muutama tuhat kirjaakin hävitettäväksi. Moderneja klassikoita ei ole kukaan enää vailla koska se aika meni jo. Antiikin klassikoita taas ei kukaan enää kykene lukemaan koska mitään yhteistä historiaa ei ole.

Samaan aikaan on selvää että nämä historiat on tunnettava. Jos aikoo jatkaa työtä. Kaiken aikaa kuitenkin kuva ihmisyydestä tarkentuu.

Ajattelin pientä Kimmo Kaivannon maalausta, jossa ovat ne lumpeet. Se isompi sininen työ, Tampereen yliopiston yläkerrassa, ei enää viimeksi ollut paikalla. Olikohan se työ mosaiikkia? Niin jotenkin muistan.  Mutta koska hänen työnsä oli omassa yliopistossani, tunsin oloni kotoisaksi. Suurin osa ihmisistä varmaan tuntee itsensä kodittomaksi koko elämän ajan.

Tämä on siis nimeltään interludum. Mannerin Orfisissa lauluissa on Strontiumin jälkeen Postludium. Sen alaotsikkona on:

Hyve on kevyt kuin hius
ja taivas toimii ääneti ja hajutta.
                − Tsetse

En pysty jäljittämään tuota kiinalaista runoilijaa. Ainut, mitä äkkiseltään löytyy on se kärpänen, joka aiheuttaa unitaudin tai jotain vastaavaa. Muutoksia on tapahtunut tavassa translitteroida kiinaa enkä usko että Kiinasta suomentajia on ollut kovin monta. Ei näkynyt tätä runoilijaa myöskään Pertti Niemisen kiinalaisen lyriikan suomennosantologiassa (Veden hohde, vuorten värit. Otava 1987) jossa on kunnioitettava määrä  runoilijoita. On tietysti mahdollista että Tsetse on tässä paikassa Eeva-Liisa Manner itse.

Mutta kun tämä on nyt väliaika, niin se ei johdu tietenkään muusta kuin valon täysin kohtuuttomasta määrästä. On hyvä oppia jälleen tähän kohtuuttomuuteen. Kun niitä fotoneita vielä pari kuukautta sitten joutui mittaamaan yhden käden sormilla, niin nyt ne jo pommittivat otsalle kirjavan aurinkoihottuman.

Että vuodenajat eivät vaihtuisi enää? Yksi ilmastonmuutos-skenaario pohjolaan on jääkauden uusi tuleminen, ties kuinka mones maapallon historian aikana. Interludum, kesken leikin?

Eräs elokuva ja muita todellisuuksia

Syksy otti ja harppasi eteenpäin. Kelloja on siirretty niin että nyt on tunti enemmän aikaa nukkua. On myös ollut ensimmäinen isompi myrsky. Säiden reunat ovat entistä terävämpiä, kaikki muuttuu aika nopeasti. Nyt jos rupeaa satamaan, niin ei se matalapaine niin iso ole kuin oli ennen myrskyä. Se tuntui monta päivää ennen. 

Kun kävin välillä näyttelyn avajaisissa Kuntsissa (vaasalainen nykytaiteen museo) ja tapasin Marita Liulian taas uudestaan, edellinen kerta oli 10 vuotta sitten, ei ollut pitkä aika. Se oli lyhyt. Aika ei ole symbolinen käsite, vaan jotain mistä on sovittu. Jossakin on oikea kello joka tikittää. Sen tikityksestä tietää kyllä aika hyvin missä on menty, mutta ei se päde kokemuksiin. Kokemukset päässä ja muistissa laajenevat ja supistuvat, vähän sen mukaan miten elämä on siinä välissä mennyt.

Kesällä huomasin taas siinä omassa kesämaisemassani, joka on nyt ollut olemassa jo 64 vuotta, on tapahtunut huomattavan nopea kasvu. Pihakuusi on hurahtanut valtavaksi aivan lyhyessä ajassa. Sitten vaahterat ottivat ja sairastuivat. Osa muutoksista johtuu siitä ihmisestä jonka piti tappaa minun metsäni ja kaikki ne eläimet. Varsinkin linnut. Siitä on varmasti kauan, melkein ne samat 64 vuotta kun siellä kulki hirviä ja kauriita ilman aikojaan. Vesi oli puhdasta eikö suomönjää.

Lapsena jo tunsin metsiä, moniakin. Niissä isä oli kuljettanut pyörän jopparilla. Tai oli menty junalla jonnekin kauemmas.

Junalla kun menee niin Tampereen jälkeen puut ovat korkeampia. Mutta kyllä ne kasvavat täälläkin. Nyt kello on melkein yhdeksän aamulla ja rupeaa valostumaan. Jos näkisi horisontin, niin siellä aukeaa tuo punainen viiva joka on tulossa tännepäin. Se muistuttaa aurinkoa.

Pari päivää sitten oli televisiossa elokuva oli nimeltään Youth. Yhtenä päivänä huudatin tätä kirjoituskonettani, siellä oli Kiti Neuvosen Nuoruustango. Ajattelin häntä silloin jonkin aikaa. Muistan kun hän lauloi yhtenä aamuna ranskanleipälaulun. Siitä on yli 50 vuotta.

Leffa on Paolo Sorrentinon vuonna 2015 ohjaama, valmistuspaikka oli Italia. Se lopputekstien mukaan oli hyvin kansainvälinen tuotanto. Muistan jo edelliseltä katsomaltani olleeni siitä iloinen. Näin juuri Euroopassa pitää tehdäkin. Tapahtumapaikka oli hotelli Alpeilla, jonkinmoinen retriitti ja lomapaikka, jossa oli kaikenlaisia hyvinvointipalveluja rikkaille ihmisille. Muistin elokuvaa katsoessani miten hyvältä hierominen tuntui. Leffassa hierojatyttö sanoi ajattelevansa käsillään ja sen takia hän ei puhu. Sillä erää hieronnan kohteena sattui olemaan säveltäjää näyttelevä Michael Caine, joka irvisteli hieromalavitsan läpi aukosta kun sattui. Se johtui siitä, että hierojatyttö puhui silloin, että puhuu käsillään.

Hierominen kyllä mielestäni todella auttoi. Koska vanhoja ihmisiä ei kannata enää hoitaa, niin nekin palvelut ovat siirtyneet köyhien ihmisten ulottumattomiin täällä. Sveitsissä palveluista nautti joku Miss Universum, joka ei suostunut olemaan pelkästään nätti. Sellainen huomautus ei taida olla kovin yleinen.

Leffa kertoi vanhuudesta tietenkin. Pääosan esittäjät ovat näyttelijöitä ja jo vanhoja. Harvey Keitel peräti näytteli elokuvaohjaajaa. Hän tahtoi ehdottomasti elokuvansa pääosaan Jane Fondan. Sillä tavalla hurrasin hänen näkemiselleen, että juuri pari viikkoa sitten hän joutui mielenosoitukseen osallistumisen vuoksi vankilaan. Hän osoitti mieltään maansa ilmastopolitiikkaa vastaan. Niin ja hänet pidätettiin tämän viikon perjantaina myös. Mielenosoitukset jatkuvat. Siinä maassa on väärän kuninkaan päivä. Tai ehkä kyse oli kissasta niin kuin on Pasi Ilmari Jääskeläisen yhdessä opuksessa. Väärän kissan päivä?

Elokuva oli omistettu Fransesco Rosille. Hän ohjasi muun muassa televisiosarjan nimeltä Kristus saapui Eboliin. Se sarja pitäisi esittää uudelleen. Se on eurooppalainen mestariteos.

Muistan kuvat Jane Fondasta Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa. Hän marssi muiden mukana 1960-luvulla silloisen miehensä Tom Haydenin kanssa.  Kunnon ihmisiä. Ilmastosta tiedettiin kyllä jo silloin, että se muuttuu ihmisten toiminnan vuoksi ja siksi ihmisten pitää se lopettaa myös.

Jane Fonda tuli elokuvassa hotelliin kieltäytymään henkilökohtaisesti leffasta. Harvey Keitel teki ilmoituksesta ainoan mahdollisen johtopäätöksen. Nuorisoa taisi edustaa käsikirjoittaja, joka piti savuketta korvansa takana. Jossain vaiheessa hän poltti sen savukkeen. Sitten oli Cainen tytär, joka kaipasi äitiään ja itkeskeli. Äiti oli jo kuollut, tai sitten eli edelleen Venetsiassa. Kun ihminen elää tarpeeksi pitkään, ei hänestä voi aivan varmasti sanoa onko hän elossa vai kuollut.

Loppupuolen laulu oli aivan hirmuisen kaunis. Se kertoi nuoruudesta tietenkin. Säveltäjä ohjasi vielä kerran esityksen. Piti oleman niin että kuningatar Elisabeth ja prinssipuoliso Philip halusivat sen konsertin. Vähän aikaa sitten kuningatar joutui huolehtimaan vanhasta kiukuttelijasta, joka on Amerikan presidentti. Hän tuntui osaavan rauhoittamisen, olihan hän kertonut iltasatuja pienille lapsilleen nuorena äitinä. En ole missään nimessä rojalisti, mutta Elisabet ei onneksi ole seniili. Maailma on muuttunut oudoksi. Vanhuksetkin jakaantuvat hyviin ja pahoihin, hyvin- ja huonostisäilyneisiin.

Jäin tälläkin kertaa huokaamaan Euroopan olemusta. Tämä maailmankolkka tuntuu olevan hengissä ja vaikka Euroopan unioni välillä hapertuu tai jäykistyy sitä byrokraattisuuttaan, niin silti siitä kulttuurien moninaisuudesta syntyy esimerkiksi tällainen elokuva. Ranskan monta televisiokanavaa esimerkiksi olivat tässä tuottajina.  On elokuvan valmistumisesta jo neljä vuotta. Eikä ihmisyyden perusasioista on nyt sentään iäisyyttä vielä kulunut eikä myöskään tästä.

Sitten ne alppiniityt. Olen ollut sellaisilla niityillä, vaikka en Alpeilla. Ilma oli hirveän ohutta. Lähdin juoksemaan niitylle ja askel nousi keveästi, ja sitten puserolle valui punaista vettä, nenästä valui verta solkenaan kun joku pieni suoni ratkesi. Sellaiseen asuinpaikkaan täytyy varmasti syntyä. Olen lukenut jostain, että Tiibetin sherpoilla on laajemmat ja paremmat keuhkot kuin laaksoissa asuvilla muilla tiibettiläisillä.

Lapsena näin elokuvateatterissa jonkun Pikku-Heidi -leffan, joita oli ilmeisesti jo tehty ennen sotia. Laaksotkin ovat Sveitsissä korkealla ja siellä oli pieniä jyrkkäkattoisia taloja ja paljon lapsia. Yritin katsoa jonkun niistä, mutta eivät toimi enää. Nyt kannattaa lukea mieluummin vaikka Friedrich Dürrenmattin Kuunpimennystä tai muita kamalia juttuja siitä maasta. Kyllä vain. Minkä takia synkät jutut ovat uskottavampia kuin kaikki ne lepertelyt, joita niitäkin näkee? Jaa mutta ei. Tuskin lepertelyä näkee enää muualla kuin mainoksissa.

Marita Liulian uusi näyttely ilmestyi Kuntsiin nyt syksyllä, joka on muuttumassa talveksi. Hän ei ole siitä muuttunut yhtään, sama itämainen prinsessa. Minulla oli hänen silkkipainolla tekemänsä kesäpusero, jossa oli I Chingin heksagramma, siis sen kiinalaisen ennuskirjan  yksi kohta.  Se pusero hajosi. Edes se kiinalainen merkki ei säilynyt, kangas hiutui pois.

Maritan suurissa maalauksissa kiiltää kulta, eikä se ole katinkultaa: kultaisia maisemia, jossain on kuusi  lähdössä lentoon, jossakin japanilaissävyisiä maisemia. Pinjanoksia suuressa tuulessa.

Joka tapauksessa ihmiset tekevät Suomessakin työnsä hyvin. Täällä kävi kylässä ensin Risto Vuorinen, jonka kirja Vastarannan lumo ilmestyi alkusyksystä. Risto on entinen työtoveri. Tehtiin  yhdessä aika monen ihmisen kanssa kulttuurilehteä 1980-luvulla Vaasan läänivainaan alueella. Sitten Riston ääni alkoi kuulua radiosta, kun hän oli muuttanut Viroon. Radio on paras tiedotusväline nyt, kun lehdet toisensa perään lopettavat.

En ollut käynyt Virossa koskaan Minun piti lähteä sinne tätini kanssa jo muinaisella Georg Ots-laivalla, mutta sitten hautautui se idea. En saanut sinne lähdetyksi, koska tätikin jo kuoli. Jos olisinkin Georg Otsin aikana voinut tuntea vähäisiä kaikuja tätini kertomasta Virosta 1930-luvulla, niin nyt ei sitä Viroa varmaan enää ollut.

Riston kirja kertoo Virosta joka vuosikymmenien jälkeen alkoi syntyä. Hän osui maahan jo pian laulavan vallankumouksen jälkeen. Se meidän lehti oli Kemun lehti ja Kemu puolestaan aloitti Provinssi-rock-festarit. Risto tuli tutuksi sieltä.

Uskaltauduin Suomenlahden yli viimein vuosi sitten syksyllä. Risto tuli mainostaneeksi Tallinnan rock-kahvilan esitystä. Siellä yhtenä syyslauantaina soitti lapualainen Miljoonasade. Pääsin kävelemään ympäri Tallinnaa ja mietin missä kaikkialla täti olisi voinut olla. Kadut ovat varmasti paikoillaan. Vai pommitettiinko kaupunkia sodan aikana?

Viro ei ole Suomen veli tai sisko, vaikka tuntui tutulta. Se kaupunki ei ollut niin pilattu kuin Helsinki on. Matkalla sinne katsoin Lauttasaarta, sieltä Tallinnan lautalta, ranta ei näyttänyt samalta kuin mitä se oli silloin kun asuin siellä 1970-luvun alussa. Se ei ole yhtään sama, kuin mitä se oli silloin kun äiti ja isä asuivat siellä vuonna 1944.

En tiedä pommitettiinko Lauttasaarta. Sitten: merissä tärkeitä ovat juuri rannat.

Tallinnassa satoi kaksi päivää vuosi sitten. Luin sen Vastarannan lumon.  Olen usein ajatellut Tallinnaa kävellessäni Vuosaaren rannalla. Sanovat että kirkkaalla ilmalla sieltä näkyisi Viro. Risto kertoo Viron 1990-luvusta, kun se maa ottaa kiinni menetettyjä vuosikymmeniä. Suomessa oli lama ja siitä kärsivät toisen ja kolmannen sukupolven ihmisetkin vielä.  Pankkien rahat säilyivät jossakin?

Kirjassa virolaiskoira löytää uuden ihmisen ja pääsee isossa laukussa lautalla Suomeen. Koiran uusi isäntä oli ollut joskus aikoja sitten, Neuvosto-Eestissä, rakentamassa Viru-hotellia. En asunut siinä hotellissa, mutta kyllä se näytti vähän varoittavalta esimerkiltä.

Matka sateessa sieltä sataman läheltä Kumun museoon oli puistoineen kaikkineen hyvä,  rauha tuntui ja oltiin kaukana ainakin 1930-luvun aatteiden taistelusta, joista olin kuullut jo 1960-luvulla. Liikennemerkissä varoitettiin oravista!