On aivan ilmeisesti syy siihen miksi nuoret ihmiset synnyttävät ja hoitavat lapsia. Se on se nuoruus.
Puhutaan meidän isovanhempien osuudesta lasten elämään. Luulen että se on tärkeä. Se voisi olla paljon tärkeämpi. Nyt kävi niin että lapsiparat sairastuivat ja lähdin hoitamaan heitä kahdeksi viikoksi kauas etelään. Matka oli sekä rankka että ajatteluttava että kumma kyllä virkistävä.
Helsinki, entinen kotikaupunkini, muuttuu joka käynnillä oudommaksi. Ei sitä kodikseen tunnista. Saati jos joutuu seikkailemaan sellaisessa epäpaikassa kuin Espoo. Pyörin väkkäränä ympäri ensiksi löytääkseni kaupan, eskarin ja päiväkodin. Lapset nimittäin olivat peräkkäin sairaina, tottakai. Se on kaikkien lastentautien ominaisuus.
Mutta Espoo oli hajainaisuudestaan, esikaupunkimaisuudestaan huolimatta valoisa, puita oli. Lauantai-iltapäivänä lähdettiin retkelle Nuuksioon. Lapsilla ei ollut sinä päivänä kuumetta. Nuuksio on kansallispuisto ja siellä kulki ainoastaan sivistyneitä ihmisiä. Missään ei ollut roskaa, ei edes pienen pientä karkkipaperia.
Nuuksio on ikivanhaa ylänköä, joka oli kuuluisan ruuhenkappaleen mukaan käytössä jo 12 000 vuotta sitten. Silloin se oli saaristoa, jossa ruuhella varmaankin kalastettiin. Minulle oli yllätys löytää tällainen keidas keskeltä ei-mitään.
Ei tämän porukan kanssa ruvettu urheilemaan. Itse varmaan olin eniten urhea nivelrikkoineni ja paranevine leikkaushaavoineni. Mutta oli mukavaa ja rauhallista siitä huolimatta että aurinkoisena päivänä ihmisiä oli liikkeellä paljon.
Perhe otti rauhallisesti, ja ympäröivät korkeat puut katselivat meitä pieniä kulkijoita ystävällisesti. Kysyin olivatko yöpyneet puistossa. No eivät vielä, kunhan lapset kasvaisivat niin sitten.
Sitten illalla Ida ja hänen äitinsä tekivät kaurakeksejä. En tiedä mitään hienompaa kuin mukillinen iltateetä ja kaurakeksejä. Siinä täydellistyy hieno päivä. Tässä pienempi lapsi, Elsa ja hänen äitinsä odottavat kärsivällisesti keksien kypsymistä:
Pihalle alkoi päivien mittaan kerääntyä lehtiä. Kukaan ei enää istunut pihakeinussa. Ihmiset kulkivat pikkutietä pitkin kiireisinä, lapset kouluista, vanhemmat töistä. Taloja oli juuri siinä paikassa paljon. Yritin kysyä miksi talojen pitää olla niin erillään ja tuntevatko ihmiset ketään. Lapset vakuuttivat että heillä on vaikka kuinka paljon kavereita.
Minä astuin vähän väliä vahingossa ääniä tuottavan muumikirjan päälle ja tuotin rääkäisyjä ja musiikin tapaista. Mutta satuin lukemaan kirjaa muumeista. Joissakin kohdissa kirjaa tuli ongelmia, mutta apu oli lähellä. Ida (6 v.) tunsi muumit suunnilleen täydelleen. Käytin häntä siis tämän jutun kirjoittamiseen. Eivätkös muumit ole lähinnä lasten lukemistoa? Vai?
Sillä välin kesän viimeiset kukat puhkesivat täyteen kukkaan pihakeinun vieressä.
