Sadetta

Juhannusaatto taitaa olla nyt ennen kuin on Jussin ja Johanneksen nimipäivä. Olen viikkovillissä, mutta tiedän suunnilleen mitä aikaa eletään, vaikka on rukattu aikaa väärään suuntaan kesäisin, niin että en enää tiedä kesän keskipäivän hetkeä.

Kohta sataa. Eilen satoi. Huomenna sataa taas.

Jos isoäiti eläisi, hän murehtisi ääneen katoa, jo ennen kuin se on aivan varma. Kyllä se näin koleana keväänä ja kesänä olisi ollut 1950-luvulla aika varma. Muistan kun hän puhdisti silmälasejaan tuvan pöydän ääressä ja kirjoitti päivän töitä ja ilmoja yliopiston keltaiseen almanakkaan. En tiedä olisiko edes perunoita saatu istutetuksi pellolla makaavan veden vuoksi.

Isoäiti piti pientilaa yhdessä vanhimman tyttärensä kanssa. Hevonen oli, viljeltyä ehkä 12 hehtaaria, metsää enemmän. Navetassa neljä lehmää, kanoja, joskus sikoja ja lampaita, mutta ei monta. Osuusmeijeristä tuli tili.

Nyt kukaan ei yritä enää tulla sillä tavalla toimeen. Mutta ei maailma ennenkään ollut ennalta arvattava.

Istun tässä sadetta odottaessani ja luen Ludwig Wittgensteinia. Kirjan nimi on Varmuudesta. Se on hyvä nimi, vaikuttaa siltä että siitä on hankala sanoa mitään varmaa.

Hän kyllä puuttuu sateeseenkin:

”Ihmisten arvostelmiin kuului ennen, että kuningas pystyy tuottamaan sadetta. Me sanomme, että tämä on ristiriidassa kaiken kokemuksen kanssa. Nykyajan ihmisten arvostelmia on se, että lentokone, radio jne. ovat keinoja kansojen lähentämiseksi ja kulttuurin levittämiseksi.”

Olen ajatellut kuunnella radiota. Mutta sitten on mietittävä tarkkaan mitä ja kuka siellä on sanomassa jotain ja miksi. Siinä menevät kesäpäivänseisauksen ajat. Muistaakseni aivan äsken lisättiin tai poistettiin maailman ajasta jonkunsuuruinen osa.

Aikaa tulee senkin jälkeen.

Pallo

Olen ollut autuaasti uimassa ja olo on edelleen tavattoman autuas joten jatkan autuutta ja yritän mahdollisuuksien mukaan jakaa sitä mahdollisimman monelle.

Autuas olo on ilmeisesti sen verran harvinainen, että se saa minut viisveisaamaan velvollisuuksista, jotka vaanivat työhuoneessa joka puolella. Varsinkin että pitäisi lukea se ja tämäkin kirja, että pysyisi jollain lailla tietoisena ajan juoksusta.

Aika tosin ei juokse. Sen sijaan uimahallissa moni juoksi vedessä sillä tavoin että heillä oli vyötäröllä kellukevyö. Olen kerran kokeillut sitä ja se painaa niin ilkeästi kylkiluita, että päätin hylätä sen.

Mieluummin pyörin hyrrää vedessä ja heiluttelen epätasaisesti jalkoja ja käsiä, jolloin samalla kun olen hyrrä olen jatkuvasti joutumassa veden alle. Se taas ei käy päinsä koska kloorivesi keuhkoissa ei tunnu miellyttävältä ajatukselta.

Pärskin.

Nyt sitten kävin vain katselemassa mitä blogikaverit ovat kirjoittaneet. Ruu eli Mrs. Morbidi oli ryökäle haastanut minut. Sain tämännäköisen pankkikortin:





Ja sitten:

1. Only 5 people are allowed to receive this award.

2. Four dedicated followers of your blog.

3. One has to be new to your blog and live in another part of the world.

4. You must link back to whoever gave you the award.

No se oli Ruun blogissa suomeksikin, mutta ideana on siis että viisi ihmistä saa pankkikortin ja neljän heistä on oltava niitä jotka lukevat (=kommentoivat) blogia suht. usein ja yhden on oltava uusi blogi ja toiselta puolen maailmaa.

Eipä minulla hirmuista määrää noita kommentoijia ole, vaikka he sitten kyllä ovatkin mukana jatkuvasti. Heistä kaksi on itsestään selvää koska on tunne kuin olisin tuntenut heidät aina: Aimo-Kalevi Hotanen ja Meri. Merillä ei ole blogia, joten häntä ei voi linkata, mutta häntä voi kyllä käydä lukemassa esimerkiksi Kalevin blogissa. Sitten on Leonoora ja Neulekirppu.

On heitä nyt paljon muitakin, mutta minä olen jakautunut Kalevin ja oman blogini välille, en koe skitsofrenian oireita minkäänlaisia, mutta kummassakin on porukkaa, vaikka Kalevi on isäntä omallaan ja minä jonkinmoinen emäntä taas täällä. Kaikki neljä kuuluvat jollain lailla kumpaankin blogiin, he ovat minulle tärkeitä ihmisiä, vaikka en ole nähnyt heistä livenä kuin yhden.

Isäntä ja emäntä luontuvat hyvin, kun katsoo vaikka Neulekirpun Pohjanmaa-kuvia. Raiteilla käyskentelee isäntiä ja emäntiä avaimet plakkarissa. Tuollaista sitä näkee junan ikkunasta. Täältä taas näkee merta, mutta mielestäni lakeus ja meri ovat sukulaissieluja.

Sitten pitää olla semmoinen joka ei ole tältä mantereelta ja se taas on lantun ja nauriin käyttöä tutkiva saitti nimeltä Rutabagan ja jossa amerikaksi haukutaan joitakuita suomalaisia patalaiskoiksi ihmisiksi ja sen lisäksi suoraan epäillään, että koko kansakunta koostuu laiskiaisista. Lanttu-blogi johtaa pariin uuteenkin saittiin, joten kannattaa unohtaa epäluulonsa ja käydä katsomassa.


Mutta Ruu keksi sitten vielä meemin, jossa pitää tökätä kätensä lähellä olevan kirjan sisuksiin ja panna tähän sitten se sana sormen alta. Se on pallo. Sana löytyi Ludwig Wittgensteinin kirjasta nimeltä Varmuudesta. Kirja kulkee mukanani kun ramppaan ylös ja alas portaita aina sen mukaan karjuuko Allu vai kiljahteleeko Lidia. Siis kissat.

Meemi on sellainen että siihen saa osallistua kuka haluaa. Vaikka osallistuisivat kaikki jotka tuolla sivupalkissa ovat.

Pallosta minulle tulee niin hirmuinen määrä assosiaatioita että en kykene niitä tähän edes kirjoittamaan. Katsonpa siis mitä hra filosofi itse ajattelee sanasta pallo:

147. Kuva maasta pallona on hyvä kuva. Se osoittautuu oikeaksi kaikkialla, se on myös yksinkertainen kuva. – Lyhyesti sanoen: Toimimme sen mukaan sitä epäilemättä.