Tästä aiheesta on vaikea puhua, koska
se on hyvin henkilökohtainen. Se on ollut lähellä miltei aina.
Joskus ajattelin sen olevan jotenkin synnynnäistä, joskus taas
arvelin että ympäristö on siihen syyllinen.
Olen filmihullu. Herkässä
14-15-vuoden iässä tutustuin samassa kirkonkylässä asuvaan
tyttöön, en muista oltiinko luokkakavereita, ehkä
rinnakkaisluokalla. Mutta siis samassa kylässä.
Tyttö harrasti lukemista,
kirjoittamista, piirtämistä ja maalaamista. Sen lisäksi hän alkoi
vakavammin kiinnostua musiikista, mitä siellä kirkonkylässä nyt
aktualisoitui levylautasille. Elettiin siis 50-luvun loppua. Musiikki
oli muistamani mukaan jazzia tai latinalais-amerikkalaista
monikerroksista musiikkia. Käsityksemme mukaan niitä kumpaakin
kannatti opetella tanssimaan.
Mutta ennen kaikkea uudessa ystävässäni
oli ominaisuus joka löi laudalta kaikkien muiden ystävieni
piirteet: hänellä oli isä, joka omisti kirkonkylän Kinon.
Ystäväni isän piti olla usein
kaupungissa konttorissa töissä tai vahtia toista elokuvateatteria,
jonka hän omisti toisella puolen sitä kaupunkia. Siksi siis me
kaksi, ynnä aina joku tytön veli tai sisko, olimme vahtimassa
elokuvateatteria. Emme ihan joka ilta, mutta melkein.
Elokuvateatteri oli vinosti vastapäätä
seurantaloa, joten paikka oli mainio. Oli mahdollista sukkuloida
kahden talon väliä, jos siltä tuntui. Tiesimme hyvin, että
lähistöltä tulevat jompaankumpaan paikkaan. Kino kyllä oli miltei
aina täynnä. Televisiota ei ollut vielä, joten se oli tavallinen
paikka missä viettää iltansa.
Noin ruhtinaallista tilannetta on
tuskin enää kirkonkylien nuorilla.
Me opimme valitsemaan elokuvat
lukemalla lähinnä Elokuva-Aittaa. Silloin tällöin saimme
käsiimme saksankielisiä elokuvalehtiä, mutta huomasimme aika
nopeasti, että ei niitä elokuvia Suomeen juuri tullut. Enemmän
tuli leffoja englanninkielisestä maailmasta, joskus myös Ruotsista
tai sieltäpäin.
Muistan joitakin elokuvia, esimerkiksi
Kenelle kellot soivat, Casablanca, Ohukainen ja
Paksukainen. Yritimme järjestää niin että kun suomalaisia
elokuvia tuli, panimme ystäväni veljet ja sisaret vartioimaan ja
teimme itse jotain muuta. Mielestämme Rovaniemen
markkinoilla-leffa ei ollut arvomme mukaista tavaraa. Me sentään
luimme romaaneja, joiden pohjalta ulkomaalaiset ohjaajat tekivät
elokuvia. Jaa, mutta yksi suomalainen taisi olla sellainen jota
Elokuva-Aitta ylisti: Valkoinen peura.
Vasta kun kävin lukiota kaupungissa
pääsin tutustumaan elokuvakerhoon. Se oli todellinen korkeakoulu.
Ja kun pääsin yliopistoon, pääsin todella suuren kirjaston
äärelle ja löysin nopeasti elokuvakirjallisuuden. Filmihullu ei
tainnut ilmestyä vielä, mutta elokuvista puhuttiin. Oli alkanut
Uusi aalto.
Tämä historia minulla on takanani kun
äkkiarvaamatta viime viikolla iski Teeman elokuvafestivaali. Se tuli
oikeaan aikaan, koska juuri oli loppunut Mark Cousinsin
ohjaama elokuvan historia, siis dokumenttisarja. Sarja oli aivan
uskomattoman upea ja antoi lisää tietoa ja taustaa.
Ei olisi tullut mieleenikään yrittää
Ateneumiin opiskelemaan elokuvaa. Syy? En voinut kuvitella saavani
leipää jostain sellaisesta, josta pidin. Olin oppinut vartioimaan
mustasukkaisesti melkein vain itselläni kaikkea sitä mistä todella
pidin, koska arvasin että joku kuitenkin kadehtisi.
Rakastan siis eläviä kuvia ja niiden
kertomia tarinoita. Ensimmäisenä oli tietenkin Juna tulee
asemalle, Lumière-veljekset, v. 1896. Koko festivaalin
ajan oli pakko päivittäin nähdä 50 sekunnin elokuva ainakin
kerran. Ja festivaalin päätteeksi Juna lähtee asemalta. En
kerro tuosta viimeisestä mitään. Jos ihminen ei katsonut
leffafestaria, silmät ristissä, huokaillen ja sydäntään
pidellen, niin omapa vikansa.
Opiskelukaupunkini oli Tampere ja
siellä pääsin vapaalipuilla elokuviin. Se johtui siitä että
opiskelin teatteria. Teatterilla ja elokuvalla on tietynlainen
yhteys. Usein leffat noudattavat draamallisen kerronnan lakeja,
niissä on kaari. Sen paremmin näytelmissä kuin elokuvissakaan ei
ole kyse siitä, arvaako sen mitä seuraavaksi tapahtuu. Tärkeämpää
on oppia lukemaan ajatus, idea, maailmankuva ja filosofia sieltä
taustalta.
Kun olin jo hyvin nuorena käsittänyt
että on olemassa taidemuoto nimeltä elokuva – vaikka emme
puhuneetkaan suurella kirjaimella taiteesta ystävieni kanssa –
niin osasimme ehkä puhua siitä, mitä tunteita siihen liittyy.
Tunteiden avulla on mahdollista salakuljettaa mitä ihmeellisimpiä
asioita omaan pääkoppaan ja siellä ne säilyivät ja ne oli
mahdollista ottaa esille milloin ikinänsä tahtoi ja miettiä niitä.
Teeman festarin yleisilme oli
perihumanistinen. Koska itse olen umpihumanisti, niin varmaan se
viesti juuri näiden leffojen kautta oli helppo nähdä heti. Onneksi
olin nähnyt miltei kaikki elokuvat aiemmin, joten sain katsotuksi
miten paljon olin itse muuttunut ja mihin suuntaan.
Olisin tietysti tahtonut että ihmiset
sieltä Kinosta, tai edes joku elokuvakerholainen, olisi ollut mukana
ja olisin voinut istua ja juoda iltateeni heidän kanssaan. Televisio
on valitettavasti suljettu koteihin, joten sitä ei saanut
tehdäkseen. Keskustelin muistikirjan kanssa.
Yksi elokuva nousi oikeastaan hyvien
elokuvien prototyypiksi tämän viikon leffoista joista jokainen oli
hyvä. Olen nähnyt Pelin säännöt varmasti ainakin 10
kertaa, ellen useammastikin. Tiesin myös kuka oli Jean Renoir’n
isä Auguste: huomattava ranskalainen impressionisti, siis
kuvien tekijä. Kuvat olivat kulkeneet perheessä.
Kun Jean oli pieni, kotiapulaiset
perheeseen valittiin sillä perusteella, kuinka hyvin apulaisen iho
otti auringon valon. Se on oleellista kun maalaa mallia. Siis
kankaalle, Renoir vanhemman aikana ei ollut
action-painting-sessioita.
Pelin säännöt (1939) on kaikin
tavoin perihumanistinen leffa. En puhu tarinasta, koska se ei ole
oleellinen. Renoir osasi käyttää näyttelijöitä, eli
roolihenkilöitä, inhimillisten ominaisuuksien ”kuvina”, ehkä
siis impressioina siitä miten ihmiset elävät, suhtautuvat
toisiinsa. Tärkeintä on tietenkin luokkayhteiskunta, sen onnettomat
seuraukset. Se näyttäytyy tässä elokuvassa todella omituiselta
rakennelmalta.
Luokkayhteiskunnalla ei ole kovin
paljon tekemistä ihmisten hengissäsäilymisen kanssa. Ajattelen
Renoiria ohjaajana sillä tavalla, että hän on Ranskan
porvarillisen vallankumouksen ja valistuksen tuote samalla tavoin
kuin suuri osa Ranskan älymystöä. Se vallankumous on heidän omaa
historiaansa.
Ei se tuonut demokratiaa, vaikka
sellaisiakin ajatuksia esiintyi. Elokuva ei ole propagandaa, vaan se
näyttää sen, minkä kuka tahansa voi missä tahansa
kapitalistisessa maassa nähdä: kahden, jopa kolmen tai neljän
kerroksen väkeä on kaikkialla.
Perjantai-iltana kun elokuva
esitettiin, oli myöhemmin illalla myös Gosford Park (2001),
joka oli brittien ja amerikkalaisten yhteistuotantoa ja Robert
Altmannin ohjaama. Aihe on sama kuin oli Renoirin elokuvassa.
Siinäkin yläluokka metsästi.
Demokratia ei näytä olevan
2000-luvulla yhtään sen lähempänä kuin oli 1930-luvun lopussa.
Kiitokset Teemalle, rakkaudella!
Paitsi että YLEn kanava tuli säästäneeksi ison ihmisjoukon
hukkaamasta aikaansa jouluhömpötykseen, niin se antoi tilaisuuden
sukeltaa elokuvan maailman juuri niin kuin pitääkin. Elokuvia on
katsottava toistensa läpi. Sillä tavalla tulee syvyysvaikutelma.
Silmät punertavat vieläkin.
