Ilman rankkausta

Tästä aiheesta on vaikea puhua, koska se on hyvin henkilökohtainen. Se on ollut lähellä miltei aina. Joskus ajattelin sen olevan jotenkin synnynnäistä, joskus taas arvelin että ympäristö on siihen syyllinen.

Olen filmihullu. Herkässä 14-15-vuoden iässä tutustuin samassa kirkonkylässä asuvaan tyttöön, en muista oltiinko luokkakavereita, ehkä rinnakkaisluokalla. Mutta siis samassa kylässä.

Tyttö harrasti lukemista, kirjoittamista, piirtämistä ja maalaamista. Sen lisäksi hän alkoi vakavammin kiinnostua musiikista, mitä siellä kirkonkylässä nyt aktualisoitui levylautasille. Elettiin siis 50-luvun loppua. Musiikki oli muistamani mukaan jazzia tai latinalais-amerikkalaista monikerroksista musiikkia. Käsityksemme mukaan niitä kumpaakin kannatti opetella tanssimaan.

Mutta ennen kaikkea uudessa ystävässäni oli ominaisuus joka löi laudalta kaikkien muiden ystävieni piirteet: hänellä oli isä, joka omisti kirkonkylän Kinon.

Ystäväni isän piti olla usein kaupungissa konttorissa töissä tai vahtia toista elokuvateatteria, jonka hän omisti toisella puolen sitä kaupunkia. Siksi siis me kaksi, ynnä aina joku tytön veli tai sisko, olimme vahtimassa elokuvateatteria. Emme ihan joka ilta, mutta melkein.

Elokuvateatteri oli vinosti vastapäätä seurantaloa, joten paikka oli mainio. Oli mahdollista sukkuloida kahden talon väliä, jos siltä tuntui. Tiesimme hyvin, että lähistöltä tulevat jompaankumpaan paikkaan. Kino kyllä oli miltei aina täynnä. Televisiota ei ollut vielä, joten se oli tavallinen paikka missä viettää iltansa.

Noin ruhtinaallista tilannetta on tuskin enää kirkonkylien nuorilla.

Me opimme valitsemaan elokuvat lukemalla lähinnä Elokuva-Aittaa. Silloin tällöin saimme käsiimme saksankielisiä elokuvalehtiä, mutta huomasimme aika nopeasti, että ei niitä elokuvia Suomeen juuri tullut. Enemmän tuli leffoja englanninkielisestä maailmasta, joskus myös Ruotsista tai sieltäpäin.

Muistan joitakin elokuvia, esimerkiksi Kenelle kellot soivat, Casablanca, Ohukainen ja Paksukainen. Yritimme järjestää niin että kun suomalaisia elokuvia tuli, panimme ystäväni veljet ja sisaret vartioimaan ja teimme itse jotain muuta. Mielestämme Rovaniemen markkinoilla-leffa ei ollut arvomme mukaista tavaraa. Me sentään luimme romaaneja, joiden pohjalta ulkomaalaiset ohjaajat tekivät elokuvia. Jaa, mutta yksi suomalainen taisi olla sellainen jota Elokuva-Aitta ylisti: Valkoinen peura.

Vasta kun kävin lukiota kaupungissa pääsin tutustumaan elokuvakerhoon. Se oli todellinen korkeakoulu. Ja kun pääsin yliopistoon, pääsin todella suuren kirjaston äärelle ja löysin nopeasti elokuvakirjallisuuden. Filmihullu ei tainnut ilmestyä vielä, mutta elokuvista puhuttiin. Oli alkanut Uusi aalto.

Tämä historia minulla on takanani kun äkkiarvaamatta viime viikolla iski Teeman elokuvafestivaali. Se tuli oikeaan aikaan, koska juuri oli loppunut Mark Cousinsin ohjaama elokuvan historia, siis dokumenttisarja. Sarja oli aivan uskomattoman upea ja antoi lisää tietoa ja taustaa.

Ei olisi tullut mieleenikään yrittää Ateneumiin opiskelemaan elokuvaa. Syy? En voinut kuvitella saavani leipää jostain sellaisesta, josta pidin. Olin oppinut vartioimaan mustasukkaisesti melkein vain itselläni kaikkea sitä mistä todella pidin, koska arvasin että joku kuitenkin kadehtisi.

Rakastan siis eläviä kuvia ja niiden kertomia tarinoita. Ensimmäisenä oli tietenkin Juna tulee asemalle, Lumière-veljekset, v. 1896. Koko festivaalin ajan oli pakko päivittäin nähdä 50 sekunnin elokuva ainakin kerran. Ja festivaalin päätteeksi Juna lähtee asemalta. En kerro tuosta viimeisestä mitään. Jos ihminen ei katsonut leffafestaria, silmät ristissä, huokaillen ja sydäntään pidellen, niin omapa vikansa.

Opiskelukaupunkini oli Tampere ja siellä pääsin vapaalipuilla elokuviin. Se johtui siitä että opiskelin teatteria. Teatterilla ja elokuvalla on tietynlainen yhteys. Usein leffat noudattavat draamallisen kerronnan lakeja, niissä on kaari. Sen paremmin näytelmissä kuin elokuvissakaan ei ole kyse siitä, arvaako sen mitä seuraavaksi tapahtuu. Tärkeämpää on oppia lukemaan ajatus, idea, maailmankuva ja filosofia sieltä taustalta.

Kun olin jo hyvin nuorena käsittänyt että on olemassa taidemuoto nimeltä elokuva – vaikka emme puhuneetkaan suurella kirjaimella taiteesta ystävieni kanssa – niin osasimme ehkä puhua siitä, mitä tunteita siihen liittyy. Tunteiden avulla on mahdollista salakuljettaa mitä ihmeellisimpiä asioita omaan pääkoppaan ja siellä ne säilyivät ja ne oli mahdollista ottaa esille milloin ikinänsä tahtoi ja miettiä niitä.

Teeman festarin yleisilme oli perihumanistinen. Koska itse olen umpihumanisti, niin varmaan se viesti juuri näiden leffojen kautta oli helppo nähdä heti. Onneksi olin nähnyt miltei kaikki elokuvat aiemmin, joten sain katsotuksi miten paljon olin itse muuttunut ja mihin suuntaan.

Olisin tietysti tahtonut että ihmiset sieltä Kinosta, tai edes joku elokuvakerholainen, olisi ollut mukana ja olisin voinut istua ja juoda iltateeni heidän kanssaan. Televisio on valitettavasti suljettu koteihin, joten sitä ei saanut tehdäkseen. Keskustelin muistikirjan kanssa.

Yksi elokuva nousi oikeastaan hyvien elokuvien prototyypiksi tämän viikon leffoista joista jokainen oli hyvä. Olen nähnyt Pelin säännöt varmasti ainakin 10 kertaa, ellen useammastikin. Tiesin myös kuka oli Jean Renoir’n isä Auguste: huomattava ranskalainen impressionisti, siis kuvien tekijä. Kuvat olivat kulkeneet perheessä.

Kun Jean oli pieni, kotiapulaiset perheeseen valittiin sillä perusteella, kuinka hyvin apulaisen iho otti auringon valon. Se on oleellista kun maalaa mallia. Siis kankaalle, Renoir vanhemman aikana ei ollut action-painting-sessioita.

Pelin säännöt (1939) on kaikin tavoin perihumanistinen leffa. En puhu tarinasta, koska se ei ole oleellinen. Renoir osasi käyttää näyttelijöitä, eli roolihenkilöitä, inhimillisten ominaisuuksien ”kuvina”, ehkä siis impressioina siitä miten ihmiset elävät, suhtautuvat toisiinsa. Tärkeintä on tietenkin luokkayhteiskunta, sen onnettomat seuraukset. Se näyttäytyy tässä elokuvassa todella omituiselta rakennelmalta.

Luokkayhteiskunnalla ei ole kovin paljon tekemistä ihmisten hengissäsäilymisen kanssa. Ajattelen Renoiria ohjaajana sillä tavalla, että hän on Ranskan porvarillisen vallankumouksen ja valistuksen tuote samalla tavoin kuin suuri osa Ranskan älymystöä. Se vallankumous on heidän omaa historiaansa.

Ei se tuonut demokratiaa, vaikka sellaisiakin ajatuksia esiintyi. Elokuva ei ole propagandaa, vaan se näyttää sen, minkä kuka tahansa voi missä tahansa kapitalistisessa maassa nähdä: kahden, jopa kolmen tai neljän kerroksen väkeä on kaikkialla.

Perjantai-iltana kun elokuva esitettiin, oli myöhemmin illalla myös Gosford Park (2001), joka oli brittien ja amerikkalaisten yhteistuotantoa ja Robert Altmannin ohjaama. Aihe on sama kuin oli Renoirin elokuvassa. Siinäkin yläluokka metsästi.

Demokratia ei näytä olevan 2000-luvulla yhtään sen lähempänä kuin oli 1930-luvun lopussa.

Kiitokset Teemalle, rakkaudella! Paitsi että YLEn kanava tuli säästäneeksi ison ihmisjoukon hukkaamasta aikaansa jouluhömpötykseen, niin se antoi tilaisuuden sukeltaa elokuvan maailman juuri niin kuin pitääkin. Elokuvia on katsottava toistensa läpi. Sillä tavalla tulee syvyysvaikutelma. Silmät punertavat vieläkin.

Joskus seitkytäluvulla

Unohdetun puolueen kansikuva: STP:n rivistöt marssilla ja takana kokonainen kansa!






Tuli jokin este, enkä nähnyt Bo Widerbergin Ådalen 31-leffaa kevään SEAn sarjassa (SEA on nykyään jotain muuta, en saa päähäni sitä nimeä, mutta elokuva-arkistona se toimii edelleen). Olisin todella oikein kovasti tahtonut nähdä sen.

Näin sen aikoinaan Tukholmassa, joskus 1969 ennen muuttoa Amerikkaan. Nyt harmittaa, koska sattumalta katsoin televisiosta Widerbergin Sjöwall-Wahlöö-filmatisoinnin Komisario Beck tähtäimessä vuodelta 1976. Olisin tahtonut verrata näitä elokuvia, koska niissä näkyy sosiaalidemokraattinen paatos, kummassakin, sanoisin. Toisaalta paatoksen ohella näkyi rautainen ohjaajantyö, jollaista tusinajännärit, ruotsalaisetkaan, eivät enää ole.

Koska olen tullut tehneeksi työtä opiskeluvuosina kesäisin Ruotsissa, tulin tuntemaan nahoissani riikinruotsalaisen asenteen maahanmuuttajatyöläisiä kohtaan. Asenne saattoi olla erityisesti kohdistunut suomalaisiin, jotka olivat aikoinaan Ruotsin alamaisia, mutta muistan myös raggarit ja heidän tappelunsa assyrialaisia vastaan jossain Tukholman lähiössä. Uljaat viikingit muinaisia niiniveläisiä vastaan!

Beck-elokuva herätti yhtäkkiä muistoja Tukholmasta. Se oli jopa filmattu asuinpaikkani lähellä Odenplanin ympäristössä. Huomasin ymmärtäväni vuoden 1976 ruotsia, kun sen sijaan tämän päivän riikinruotsi menee ohi korvien.

Suomeen verrattuna Ruotsi oli päältä katsoen kuin toiselta mantereelta 60-luvulla: rikas, salliva, täynnä kulttuurisia karamellirasioita kuten Modernin taiteen museo, jollaisesta Suomessa oli ehkä haaveita, mutta ei mitään edes lähellä toteuttamista.

Se näytti johtuvan sosialidemokratiasta, jonka voisi ajatella saaneen alkunsa Norrlannin Ådalenin sahatyöläisten lakosta vuonna 1931 ja sen mielenosoituksiin ammutuista ihmisistä. Suomessa vielä 1949 ammuttiin ihmisiä Kemin lakoissa.

Suomeen ei ikinä oikein tullutkaan Ruotsin kaltaista rauhanomaista tasa-arvoista hyvinvointivaltiota. Sosiaalidemokraatit olivat kyllä olleet maan päällä 30-luvullakin, mutta valtaa heillä ei ollut, semminkin kun muu vasemmisto oli kielletty. Tai ainakaan Suomi ei siirtynyt sodanjälkeiseen n.k. sekatalouteen (=markkinoita lännen kanssa ja bilateraalista kauppaa idän kanssa) rauhanomaisesti vaan tarvitsi ne kaksi sotaa Neuvostoliiton kanssa ja lujaa lyömistä päin Karjalan mäntyjä, ennen kuin tokeni jonkinmoisen köyhän miehen hyvinvointivaltion luomiseen.

Tämä ei ole aasinsilta, mutta jostain syystä Ruotsi on ensimmäinen assosiaatio, kun rupesin lukemaan virtuaaliystävä Kalevi Hotasen kirjaa Unohdettu puolue. Olin unohtanut Ruotsin aivan samoin kuin olin unohtanut suomalaisen 70-luvun, sen poliittisen jargonin, jota on kirjassa sanasta sanaan, täytenä dokumenttina.

En ollut muistanut myöskään Sosialistisen työväenpuolueen olemassaoloa. Muistan kyllä opiskelutoverin, Rotkon Jorman, siitä joskus puhuneen, mutta se oli sitten yhtäkkiä jo ohi, koko puolue. Häipyi silmistä ja korvista.

1970-luvulla eläneet eivät voineet välttyä kuulemasta edistyksellisistä ja taantumuksellisista voimista, jotka olivat sitä tai tätä suhteessa Neuvostoliittoon ja YYA-sopimukseen. Kalevin kirjassa on paljon asiaa EEC-sopimuksen vaiheista, jotka olin todella jo unohtanut. EEC on sama asia kuin EU, suunnilleen.

Muistan Helsingin ratikan penkeissä tarrat, joissa luki Kyllä YYA, Ei EEC. Kysäisin joltain tuntemaltani toverilta, että mitäs tämä on. Hän sanoi että on hyvä kirjoittaa ensin ”kyllä”.

1970-luvun ilmapiiri oli politisoitunut ja Kalevin kirjaamat tapahtumat välittävät hienosti sen ilmapiirin. Sellaisena kuin se oli, ei niin kuin nyt jälkipuheissa: hyi miten kauheita ihmisiä ne sosialistit olivat. STP eli Sosialistinen työväenpuolue sijaitsi jossakin SKDL:n, SKP:n ja SDP:n välisessä maastossa. Koska se oli TPSL:n seuraaja, ainakin osittain, niin mukana olivat niin tehtaiden kuin maaseudunkin työtätekevät ja köyhät ja vaivaiset.

Politiikan kieli oli aika kammottavaa. Kammottavaa se on edelleen, mutta eri tavalla. Nyt sitä on jossain määrin helpompi nonsaleerata, kun voi olla aika varma valehtelusta. Sen sijaan 70-luvun puheen takana oli aitoakin solidaarisuutta.

Poliittiset intohimot olivat melkoiset. Kukaan ei voinut olla ottamatta huomioon köyhiä ja kipeitä ihmisiä. He olivat olemassa toisin kuin tänään, jolloin he ovat vain numeroina elossa, mieluummin kyllä kuolleina, siltä tuntuu. Kekkosen hätätilahallituskin livahtaa kirjassa, oli kokonaista 60 000 työtöntä ja Kekkonen äityi perustamaan hallituksen työttömyyden poistamiseksi.

Muistan hyvin kuinka sillä vuosikymmenellä isoäitini, pohjalainen pienviljelijä, ikänsä työtä tehnyt maalaisliittolainen ja nuorisoseuralainen, sanoi minulle käydessäni joskus talossa, että tulonjako perustuu vääryyteen. Kyllä sosialisti ja tehtaantyöläinen kykenee auton ostamaan, mutta ei pienviljelijä.

Tuntuu omituiselta ajatella että pienviljelijöitä ei juuri enää ole. Kohta ei ole tehtaantyöläisiäkään, kun tehtaat viedään Aasiaan.

Pyörällä ajellessa joudun kuitenkin nielemään yhä enemmän pakokaasuja ja pölyä. Kukahan ne autot nyt omistaa ja miksi he tahtovat ajaa pienen Vaasan keskustaan ja myrkyttää hengitysilmani? Totta kai ostaakseen jotain.

Tuskin he ovat matkalla Korsholman musiikkijuhlille, jotka alkoivat juuri. Seitkytäluvulla ei juhlia vielä ollut.