Kissalle on saatava annetuksi
matokuuri. Voin olla avustavana osapuolena, Lidia on pikkuinen
kissarouva, mutta saa valtavat voimat kun lääke lähestyy. Me kolme
olemme hyvin läheisiä. Ei hyödytä mitään tuijotella
merkitsevästi lääkekaappia, Lidia jo tietää mistä on kyse ja
häipyy jonnekin yläkertaan.
Sadattelua, juoksentelua, esteiden
rakentelua. Hitsauskäsineet käsiin. Tilanne olisi täysin mahdoton,
ellemme jo tietäisi että kissa antaa anteeksi jo huomenna. Ihminen
ei niin nopeaan anteeksiantoon kykenisi.
Kuurin ajankohtaisuus tuli mieleen
televisiomainoksesta jossa kissa juoksi kilometrin korkeiden
kirjainten päällä. No siltä se ainakin näytti. Lisäksi se oli
hieno rotukissa, vaikutti pantteritäpläiseltä tapaukselta.
Kissakäsikirja oli sitten tietenkin
poisjuossut. Ihmismies joutui etsimään sitä ja löysi sen lopulta
ylimmältä hyllyltä kirjarivin takaa. Sieltä löytyi myös usein
kaipaamani Pilvibongarin taskuopas(Gavin
Pretor-Pinney, suom.Ulla
Lempinen, Atena 2010).
Olin minä pysynyt pilvistä selvillä muutenkin, koska porukalla on
omat sivut, jotka näkee täältä.
Silti kirja, pieni taskukirja, on nätti esine. Kirjaan voi sitä
paitsi kirjoittaa päivämääriä milloin minkäkinlaisen
pilvimuodostelman näkemisestä.
cloudappreciation.org ja heinäkuun kuva, Anchorage, Alaska
Pilvistä puolestaan tuli mieleen Radio
YLE 1:n viikon mittainen kansanruno-ohjelmasarja. Voi olla että se
on myös Areenassa. Ne lähetettiin iltapäivän
Kultakuume-ohjelmissa.
Täällä laskeutui matalapaine
rannikon ylle moneksi päiväksi ja satoi kunnolla. Tuntui
omituiselta istua ja lukea lampun valossa, mutta muuten ei vain
nähnyt tekstiä. Kaksi ohjelmaa jäi mieleen, Suuri tammi ja
Päivän päästö. Niinpä käteen aamiaisen jälkeen tänään
Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia (SKS
2013), järkäle kirjaksi, mutta taitettu niin taiten että
ohutluinenkaan käsi ei väsy kääntelemään sivuja.
Olen lukenut Kalevalan ja
Kantelettaren aikuisenakin, enkä paheksunut keskikoulun IV
luokalla opusten pakkoluentaa, vaan olin yksiselitteisesti
kiinnostunut siitä. Tämä ei johtunut siitä että olisin yhtäkkiä
ruvennut pitämään koulusta, kyllä se edelleen tuntui aika
tarpeettomalta laitokselta. Se johtui siitä, että koko luokka
valitti Lönnrotin opuksen lukemisen vaivalloisuutta. Melko
yksimielisesti kaiken lisäksi, joten ymmärsin pitää suuni kiinni.
Perheeni oli asunut siihen mennessä 5
paikkakunnalla ja matkustanut milloin minnekin kesälomille. Kaikki
viisi paikkaa sijaitsivat eri murrealueilla. Viimeisen paikkakunnan
kohdalla pääni sisällä asustava kielikeskus meni lakkoon. En
kyennyt omaksumaan pohjoishämäläistä tapaa puhua, en edes
intonaatiota. Olin silloin 9-vuotias, yritin kovasti ja pelkäsin
että en saa kavereita enää koskaan, mutta onneksi 1950-luvun
alkupuolella puoli Suomea etsi vielä sodan jälkeen jotakin
vakituista paikkaa asumiseen, joten kukaan ei ruvennut kiusaamaan
minua.
Mutta kiinnostuin Kalevalasta. Opettaja
ei pannut meitä opettelemaan säkeitä ulkoa, vaan niistä piti
keskustella tunnilla. Useimmilla koululaisilla, evakoita
lukuunottamatta, kieli vain ei valjennut. Rupesin miettimään oliko
ruotsin opiskelu ollut niin kauhean hankalaa, tai saksan. Ei ollut,
siihen mennessä (puberteetti tosin odotti kulman takana). Sukelsin
siis Kalevalan maailmaan ja huomasin uivani siinä kielessä aivan
kuin kotijärvessä.
Se oli luonnollista puhetta, vaikka
tiesinkin että se oli runoa. Siihen sekaan oli sitten koulu keksinyt
järjestää Kastehelmi Karjalaisen ja hänen lukemattomat
lapsensa koko koululle lausumaan Kalevalaa – en nyt muista oliko
kanteleen säestyksellä vai ilman – mutta olin suhteellisen varma
siitä, että runoja ei taatusti ole esitetty sillä tavoin.
Tästä syntyi sitten keskustelu, kun
opettaja sanoi että runot on alunperin laulettu. Keskusteluun
osallistui joku hienoääninen likka luokalta, sanoi että säveltä
ei ole voitu varmistaa oikeaksi ja että laulukirjan ”Kamanat
kohottukohot” on pelkkä arvaus. Minä en ollut pariin vuoteen
saanut aikaiseksi juuri tismalleen oikeankorkuisia säveleitä
kurkustani, joten kiinnostuin aiheesta entistä enemmän.
Kävi ilmi että runoja on laulettu
nuorison kesken iltaisin ja kaiken lisäksi keinumäellä, jossa ne
ruojat ovat pyörittäneet keinuja ympäri ja kiljuneet niin että
metsä on kaikunut. Katselin ympärilleni ja totesin että joitakin
valopilkkuja lukuunottamatta väkirikas hämäläiskirkonkylä oli
unelias ja tylsä. Kuka tahansa koululainen olisi paljon mieluummin
mennyt keinumäelle kuin istunut luokkahuoneessa tuijottamassa
taivasta, joka sinänsä kyllä antoi vastauksen useimpiin
kysymyksiin. Sillä samalla taivaalla kerran käveleskelin yhdessä
pallosalaman kanssa enkä pelännyt yhtään. Voi olla että se oli
unta.
Monen mutkan jälkeen päädyin sitten
Pohjanmaalle, lähelle sukulaisia, jotka alkoivat tarvita apua.
Muistin opettajan Kalevala-tunnit ja sen väitteen, että monet runot
ovat peräisin Pohjanmaalta. Muutama ihminen vahvisti sitten
väitteen. En usko että sitä hirveän yleisesti tiedetään täällä
vieläkään.
Vielä tärkeämpää kuin yrittää
todistaa jotain absoluuttista alkuperää on kuitenkin ehdottomasti
se, että sillä ei ole mitään merkitystä. Kansanrunous on
tietenkin ollut kaikkialla. Se on ollut läsnäoleva mahti. Meillä
taisi olla sellainen lukemisto kuin Sanan mahti. Tämä on
hämärä muistikuva.
Samaan aikaan rannalla
Siikala siteeraa tyrvääläistä Miina
Pumpulia ja toista hänen muistamaansa versiota Neljän neidon
runoa:
Mikä tuolla kaukana näkyy?
Meri tuolla kaukana näkyy.
Mikä sen meren tutkaimilla?
Saari sen meren tutkaimilla.
Mikä sen saaren tutkaimilla?
Nätti kaunis tupa uus'.
Ketä siinä tuvassa asuu?
Neljä nuorta neitsykäistä!
Mitä ne kukin työksensä tekee?
Yks' niistä kutoo kultasta vyöt,
Toinen vaippaa vaatelee,
Kolmas hopeeta hohottaa,
Neljäs itkee veljestänsä.
Tuollapa veljes näkyy,
Allan virran aivotaisi,
Päällä virran virvotaisi,
Hiukset kullan suortuvissa,
Sormet Ruotsin sormuksissa,
Jalat saksan saappahissa.
Tuntuu olevan aika kaukana Vienan
karjalan kielestä, mikäli se nyt sitten on kieli eikä murre.
Kouluaikana asiasta ei ollut vielä tutkijoiden kesken täyttä
yksimielisyyttä. Siikalan kirja on hieno aarre.
Eipä sinne kansanrunousarkistoon
pääsisi alkuperäisrunoja sormeilemaan ellei ole tiukasti sinne
jotain asiaa. Näiden kahden tarinan keskelle pääsin tänä aamuna
ja pää on täynnä, variaatioita niistä, arveluja
alkuperästä, eri tutkijoiden mielipiteitä ja lähdeaineistokin on
kirjan lopussa käsittääkseni aivan järjestyksessä. Päästäni
en ole varma, enkä sen järjestyksestä.
Kultakuumeen idea tuoda kansanrunoutta
iltapäiväkeskusteluihin oli hieno. Muistaakseni Suuri tammi ja
Päivän päästö tulivat myös osin laulettuina, sen päivän
taiteilijana oli laulaja. Meillä on Sibelius-akatemiassa nykyään
kansanrunous omana osastonaan ja kuulosti kyllä todelta ainakin
senkertainen hoilotus, saattoi kuvitella keinumäen, vaikka tuskin
sellaisia on edes kultaisessa Karjalassa enää.
