(Paolo Virno: Väen kielioppi. Suom. Inkeri Koskinen. Tutkijaliitto 2006)
Vuoden 2005 lopulla
Tämä kaupunki on minikokoa. Luulisin että asukkaita on suunnilleen kriittinen massa, että tämä ei ole enää maaseutua, noin 58 000. Tämä on keskellä Suomea mutta meren rannalla.
Kun olin töissä läänivainaan toimistossa joskus tämän vuosituhannen alussa, tutustuin ihmisiin, jotka työkseen katselivat kaupunkia ympäristönäkökulmasta. Kuulin, että kaupungin kokoon nähden tämä on Suomen autoistunein.
Vaikka keskustaa leikkaavat komeat esplanaadit, kirkot ja hovioikeus toisissa päissä, niin entinen kuvernementin pääkaupungin tiivis keskusta ei suuresti houkuttele varsinkaan lapsiperheitä, koska lukuun ottamatta aivan pientä aluetta kaupungin torin ympäristössä, autoilla on kaikkialle esteetön pääsy.
Ympäristöihminen toimistossaan sanoi, että lakisääteiset saastesuppilot keräävät hirvittävän korkeita hiukkaspitoisuuksia. Koska autoille on annettu hyvin suorat kadut, ne kulkevat lujaa ja asfaltti hankautuu ihmisten keuhkojen sisuksiin. Varsinkin lapsille ne ovat tuhoisia.
Kaupungissa on tasan yksi puisto ja se on kuvissa näkyvä aseman puisto. En ole huomannut terveysviranomaisten huolta puistojen vähyyden suhteen.
Asun aivan sen puiston kupeessa ja kävelin siellä usein. Puistossa oli runsaasti jalopuita kuten kuvernementin pääkaupunkiin kuuluu. Tsaarinajan virkamiehistä pidettiin hyvää huolta, lähellä oli myös työväen puutalokortteleita. Puistoon oli nyt tasavallan ja demokratian aikaan vaikea päästä: se oli ympäröity aidoin. Tekosyynä oli, että joku saattoi raiteiden yli loikkiessaan jäädä junan alle – ensimmäisessä kuvassa juna on menossa kohti varikkoa.
Mutta sitten ilmeni että on olemassa ympäristöihmisten 30-40 vuotta torjuma suunnitelma rakentaa puiston halki katu, joka nyt yhdistäisi mukavasti muutaman ison ostoskeskuksen ja torin alle kaivetun parkkipaikan.
Kaupungin ainoat keuhkot olivat menossa. Sen lisäksi katu tulisi kulkemaan hyvin tiiviisti rakennetun korttelin ohi, korttelissa asuu noin 1000 ihmistä. Korttelin takana on kolme koulua ja koululaiset kulkevat risteyksessä aamuin ja illoin.
Korttelin asukastoimikunta ehdotti kaupungille että korttelin nurkalle pannaan liikennevalot. Ei pantu. Ei edes ensimmäistä hidastustöyssyä.
Kaupungin kotisivun mukaan kaupunki on ”merellinen menestyjä”. Sen johto asuu kuitenkin jossain menneessä maailmassa, jossa autot kulkevat niin nopeasti kuin mahdollista ja onnettomuuksia tietysti sattuu.
Katu on tehnyt asuinkorttelista epäviihtyisän. Jatkuva meteli rassaa hermoja ja lasten vapaata pääsyä kadulle ei voida enää sallia. Korttelin piiritystilanteesta tuli pysyvä.
Ennen kadun rakentamista soitin huolissani kaupungille, sieltä vastasi joku insinööri, joka kertoi kadun olevan kuningasajatuksensa ja sen toteutumisen myötä hän lähtee eläkkeelle.
Siis horisija, jonka päähän on jäänyt soimaan ajatus että kunhan yksityisautoja on tarpeeksi, niin kyllä kaupunkikin menestyy.
Olisikohan niin ajateltu joskus 1950-luvulla viimeksi?
Itsestään selvästi kaupungin insinöörit (ensimmäistäkään arkkitehtiä ei kaupungilla tietenkään ole) eivät ole vaivautuneet käymään edes naapurimaiden kaupungeissa katsomassa mallia ydinkeskustan viihtyisyydestä.
Ei tämä ole ainut suomalainen kaupunki jossa vähät välitetään asukkaista. Oikeastaan se tuntuu olevan suomalaisten kaupunkien sääntö.
Kuukausi pari sitten juttelin korttelin kulmalla poliisin kanssa. Hän mittasi nopeuksia. Rikkomuksia tuli koko ajan. Poliisi sanoi että on yritettävä edes joskus vähän hillitä autojakin, vaikka poliisivaje on hirmuinen.
Vuoden 2008 lopulla, kamerakulma täsmälleen sama.
Ehkä olisi mahdollista Väellä ja Voimalla rakentaa kaupunkiin Työn, Ymmärryksen ja Politiikan leikkauskohta. Virnon kirja on lukemisen arvoinen miltei tarpeeseen kuin tarpeeseen.
