Rikollisia ja uhreja

Kun lähden kaupungille, kuljen pitkää reittiä. Tämä vangittu vesi on Vetokannaksen avo-ojan vaahtoa ja menee suoraan meren lahteen. Ei ollut edes filmirullan koteloa mukana, olisin ottanut näytteen ja pannut sen eteenpäin.

Johanna Sinisalon uusin kirja Linnunaivot käsittelee paljon ympäristökysymyksiä. Jonkun kirjan henkilön sanoin: jätteet ovat aina jonkun muun ongelma. Sellaiseen yksinkertaiseen kysymykseen, että voisinko tehdä tälle ojalle jotain, on vastauksena, että jos teen, toinen oja syntyy silmänräpäyksessä jonnekin muualle.

Sillä tavoin ongelmaa siirretään eikä se koskaan osu omalle kohdalle, oman firman kohdalle, oman kaupunginosan kohdalle. Se ei ole koskaan MINUN ongelmani. Minun olisi pitänyt mennä takaisin samana päivänä ja ottaa se vesinäyte.

Tutkiskelin puhelinluetteloa, mutta en löytänyt paikkaa jonne sen olisin kiikuttanut. Keväällä näin siinä lähellä kuolleita kaloja. Mätänivät jo.

En mennyt takaisin. Miksi missään ei kerrota minne voi ilmoittaa ympäristörikoksista? Jos ilmoittaisin, olisiko seuraus tuo, mitä epäilin: tulisi uusi avo-oja?

Lidia-parka. Hän herätti huomioni säntäämällä aikaisin iltapäivällä edes takaisin keittiön ikkunasta ovelle ja tuijotti välillä minua, kunnes älysin katsoa luhtikäytävälle. Sitä pitkin vilisti eestaas pikkuinen kissanpentu.

Lidia oli pari viikkoa sitten eläinlääkärillä saamassa rokotteen, kuukausi sterilisaation jälkeen. Rokotetta ei voi antaa heti antibioottikuurin jälkeen. Eläinlääkäri katsoi kissan hampaita ja totesi että ei Lidia ole vuoden tai vähän alle, vaan parivuotias vähintään.

Hänellä siis on saattanut olla pennut. Löysimme hänet harhailemasta korttelin pihalta. Kukaan ei kuitenkaan ilmoituksistamme huolimatta kaivannut häntä ja Palosaaren kissatalo on ääriään myöten täynnä. Niin meillä on nyt kaksi kissaa.

Oli tulla kolmas. Avasin oven, pentu tuli sisään muina kissoina.

Lidia ryntäsi tervehtimään pentua. Kyllä se tietää mikä on pentu. Pentu nimittäin sähisi ja kiljui oikein tarmokkaasti, mutta Lidia vain nuuhki ja nuoli sen otsaa.

Arvelimme että sähikäinen on juuri päässyt karkuun jostain. Niin oli. Kumarruin kaiteen yli katsomaan paria moottoripyöräilijää ja kysyin kissasta. Naapurustosta ryntäsi nuori, joka ei asu siellä, ja selitteli.

Emme olisi halunneet antaa kissaa siihen asuntoon. Sieltä kuuluu hirveä meteli, siellä on iso koira eikä sitä tiedä edes kenen siellä kuuluisi asua. Mutta ei ainakaan tämä ihminen, siis virallisesti.

Pidin puhuttelun, johon hän vain että meni perille. Eli ei mennyt perille. Jäin miettimään missä tuollaisia nuoria kasvaa. Olen huomannut viime aikoina kaksi erilaista selitystä. Joko hän ei ole saanut rakkautta ja hyväksyntää lapsena ja nuorena tai sitten hän on saanut kaiken mitä ikinä voi toivoa.

Ojensimme kuitenkin pennun varoituksin, että jos sitä näkyy ja jos kuulemme pennun kiljuvan niin sitten tulevat eläinsuojeluihmiset. Kissa ei ole lelu. Se ei varsinkaan ole kesälelu.

Olisiko mahdollista toivoa että vanhemmat ja koulu opettaisivat elämistä rinnakkain eläinten kanssa? Voisiko yhteiskuntaopin tunnilla tulla tutuksi eläintensuojelulaki? Voisiko kaupunki valistaa lemmikkieläinten suhteen? Vai pitäisikö niiden pitäminen yksinkertaisesti kieltää muualla kuin maalla?

Mutta maalta meillä on paljon kokemusta kissavihaajista. Vaikka siellä kissat ovat oikeita hyötyeläimiä, pitävät hiiret, rotat ja myyrät pois tieltä.



Lidia on edelleen huolissaan ja kulkee eestaas asunnossa ja nuuskii pikkuisen tassunjälkiä. On sillä täytynyt olla pennut. Allu ei ole korvaansa lotkauttanut, kollinrontti.

Edit. 15.10.
William Blake: The Tyger
Tyger! Tyger! burning bright/
In the foerests of the night,/
What immortla hand or eye
Could frame thy fearful symmetry?//

In what distant deeps or skies/
Burnt the fire of thine eyes?/
On that wings dare he aspire?/
What the hand dare sieze the fire?//

And what shoulder,& what art,/
Could twist the sinews of thy heart?/
And when thy heart began to beat,
What dread hand?& what dread feet?//

What the hammer?what the chain?
In what furnace was thy brain?
what the anvil?what dread grasp/
Dare its deadly terrors clasp?//

When the stars threw down their spears,/
And water'd heaven with their tears,/
Did he smile his work to see?/
Did he who made the Lamb make thee?//

Tyger! Tyger! burning bright/
In the forests of the night,/
What immortal hand or eye,/
Dare frame thy fearful symmetry.//
(Songs of Experience)

Lisäyksenä vielä että Booker-palkinnon sai kirja nimeltä The White Tiger, kirjoittanut Arawind Adiga. Guardianin kirjallisuuskriitikko on ihmeissään.

Päivityksiä

Olin unohtanut kotisivut. Kun on blogi, niin ei tule ajatelleeksi että joku kotisivu-linkillekin vielä eksyy. Varmaan eniten uteliaisuudesta, koska linkin nimenä on koti. Että näkyisikö tämän kirjoittajan kotia siellä.

Lukija joutuu siinä suhteessa ehkä pettymään. Siellä on etupäässä kirjallisuuskritiikkiä, jota kirjoitan tällä hetkellä työkseni Keskipohjanmaa-lehteen, ynnä vanhoja kolumneja, joita en ole deletoinut aivan sen takia, että ne kertovat jotain kirjoittamisajoistaan. Jonkinmoista paikallishistoriaa.

Valokuvien joukossa on ehkä eniten perhe- ja sukuhistoriaa. Vanhoja kuvia, uudempiakin, mutta vähemmän. Vanhoissa kuvissa kiehtovat aikakaudet, joita joko en ole itse kokenut tai olen ollut vasta lapsi niiden ottamisen aikana. Niissä näkyvät ihmiset ovat kuitenkin minulle tuttuja ja sillä tavoin he ovat edelleen elossa, kaikki.

Ylipäänsä: koti on siellä jossa on paikka missä kirjoittaa. Kuvassa kuukausi sitten materialisoitunut työpöytä unen talossani. Kirjoituspöytä on isoisän ja sittemmin muun suvun ahkerasti käyttämä kirjoitusalusta.

Että miten sitten kotisivut nyt yhtäkkiä muistuivat mieleen? Eräs Blogistanin kansalainen, Maalainen, yhtäkkiä varoittamatta antoi postauksessa linkin kotisivuilleni. Luulen että hän tahtoi huomauttaa etten ole juuri piitannut kotisivuista pitkään aikaan.

Syksy on kiireistä aikaa kirjojen lukijalle. Ajattelen kuuluvani lukijoiden toiseen piiriin, ensimmäiseen kuuluvat kustantajan lukijat ja kirjailijan ateljeekriitikot. Aivan kohta Ruotsin akatemia ilmoittaa kuka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Kyse on arvottamisesta huiman rahasumman kera. Olen erittäin kiitollinen siitä että en a) asu enää Ruotsissa, b) en olisi millään ilveellä edes päässyt Ruotsin akatemiaan vaikka asuisinkin.

Jaaha. Kirjallisuuden Nobel-palkinto on myönnetty Jean Marie Gustav Le Cléziolle. Aika usein on juuri näin: ei ole aavistustakaan siitä kuka tämä ranskalainen kirjailija on. En muista nähneeni hänen kirjojaan suomennettujen valikoimassa, mutta voin olla tietysti väärässä. Kohtahan senkin uutisista kuulee.

No hienoa että on sentään suomennettu! Mars, kirjastoon!

Että siis tämän kirjailijan tuotanto kaikesta maailmassa julkaistavasta olisi kaikkein parhainta. Hyi, kuten Rex Stout panee lihavan salapoliisinsa Nero Wolfen sanomaan paheksuvasti. Nobel-palkintosumma on 1,1 miljoonaa euroa. En tiedä mikä kruunun kurssi on, joten on kätevää että kruunut on muutettu jo euroiksi, vaikka luulen Ruotsin kuitenkin jättäytyneen euro-alueen ulkopuolelle.

Maalaisen postauksia olen lukenut kiinnostuneena varsinkin viime aikoina, kun hän kirjoittaa Ruotsista päin. Hän hoitaa isoisän tehtäviä ja töitä. Hyvä on että hoitaa, harva ehtii/jaksaa enää lähteä niinkin kauas kuin toiseen maahan lastenlasten vuoksi.

Suomalaistenkin perheet ovat hajonneet pitkin maailmaa ja sellaista kunnon perhettä, joka asuisi samassa pihapiirissä monen sukupolven voimin, ei juuri enää ole. En ole väittämässä että sukupolvien yhteiselämä on ollut auvoisaa, sopuisaa, rauhaisaa ja rakastavaa. Mutta itse muistan lapsuudesta isoäidin luona tavattoman hyvin turvallisuuden, jota lapsi sai luvan tuntea.

Kylässä kaikki tunsivat toisensa, lapsista pidettiin yhdessä huolta.

Sittemmin, varmaan pikkukylissä asumisen seurauksena, asuttiin oman pikkuperheemme kanssa kommuuneissa Tukholmassa, Amerikassa ja Helsingissä. Semmoinen kokemus kommuuneista jäi, että lapset tuntuivat sosiaalistuvan valtavan nopeasti. Ja heillä oli kokonainen lauma palvelemassa, ruokkimassa, lukemassa satuja, istumassa hiekkalaatikon reunalla.

Aikuisten suhteenkaan asiat eivät olleet huonosti. Kun asuttiin yhdessä, ja jos syntyi erimielisyyksiä, niin ei niitä voinut kävellä pakoon. Ne oli selvitettävä.

On nyt pakko mainita että sain kuunnella taas pätkän Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticuksesta, sitä soitettiin samalla kun tänään 80-vuotiasta säveltäjää haastateltiin. Se on se konsertto jossa soivat laulujoutsenet ja kymmenet muutkin linnut kevättä rinnassaan.

Nyt linnut eivät metelöi niin paljon, mitä täällä kävi valtava tilhiparvi helisemässä pihan pihlajissa.

Minne talo katsoi

Asun meren rannalla. Golfvirta tuntuu täällä. Sen lisäksi olen lukenut tiedelehdestä, että se ei ole tukehtumassa arktisten jäämassojen sulavesiin, vaan on saavuttanut vesimassojen vyörymisen jälkeen tasapainon: Karibialta tulevat tänne lämpimät vedet pintaa pitkin ja kylmät painuvat etelässä pohjaan.

Ne ovat viileämpiä ja siksi painavampia. Järvissä kohta vedet vaihtavat suuntaa, ne kellahtavat ylösalaisin ja sitten jää muodostuu jo pinnalle. Lapissa niin varmaan on jo.

Olin maalla kun syksy saapui. Tai ehkä se oli siellä jo odottamassa, koska talo on täältä itään jonkin verran. Kuuraa oli maassa, ja talon ilme alkoi muuttua hitaasti umpimielisemmäksi kun se katsoi alas luomaan. Kerran pari se nikkasi silmää, kun hurjiksi kohonneiden puiden välistä osui viisto ilta-aurinko. Lännestä.

Se oli se ilta kun valkoselkätikka tuli naputtelemaan lähintä haapaa. Koivut olivat kirkkaankeltaiset, hohtivat pitkään yöhön. Luomassa oli paljon vettä, se kohisi kuin lapsena.

Katsoin kirjahyllyjä, jotka ovat täynnä isovanhempieni kirjoja. Katsoin vanhaa sivustavedettävää, jossa on keskellä ylimmäisenä pari auringonsädettä irti. Muista kuinka raaputin ne huolellisesti irti sisareni kanssa.

Jouduimme olemaan kangaspuuhuoneessa pitkään, koska meille oli tehty nielurisaleikkaus. Kerroin siskolle että ne eivät anna selkään nyt, ne eivät edes huomaa. Aikuiset. Minä olin silloin ehkä 6-7-vuotias.

Mutta leikkaus syksyyn oli jyrkkä ja terävä. Aurinko paistoi mutta ei lämmittänyt. Lakeudella tuuli, että kun meni pyörällä joutui polkemaan niin lujaa kuin jaksoi. Pysähdyin ja otin kuvia. Niissä on horisontti, sukulaistaloja, sähkötolppia, Lapualta tuleva voimajohto. Tielle ei näe jokea, vain joen rantojen tummemman viivan, puita.

Aamulla oli kuuraa maassa useasti. Silti ruoho eli.



Ei ollut ikävä, mutta kylmä oli. Kyllä siellä unohtaisi ihmiset aika nopeasti, ellei ajattelisi että kirjasto on ihmisten tekemä. Kaikki ne kirjat joita en ole nähnyt viimeksi kuin aivan pienenä. Silloin kirjaimet muodostivat kuvioita, nahkaselkäisiä kirjoja pitkin oli mukava kuljettaa sormea, joka tavoitti kohoviivan, kultaisen.

Suhtaudun kirjoihin uteliaasti. Niissä on yleensä joku tarina, tieteellisissäkin opuksissa. En ajattele erityisemmin, kuka ne on kirjoittanut, luen nähdäkseni kiinnostavatko ne. Jos ne ovat huonoja, ne eivät kiinnosta.

Kaupungissa rupesi tapahtumaan kaikenlaista niin kuin aina syksyn tullen. Ensin kävivät performanssi-komeljanttarit, sitten alkoivat Elokuvan ystävien leffat. Nyt koivut ovat jo yhtä keltaiset täällä kuin 100 km itään.

Tässä kesän ja syksyn ero on ollut aina: syksyllä on kaupungissa kaikenlaista, näytetään elokuvia, kirjastossa voi olla joku tapahtuma, torikojut vähenevät, ihmiset istuvat kahviloissa. Kaduilla he kulkevat tavattoman nopeasti, määrätietoisesti. Kesän istuskelut penkeillä, vetisten veistoshahmojen keskellä, ovat ohi.

Syksy on työn aikaa.

Jos olisi pitkä kamera-ajo, niin tähän kohtaan tulisi leikkaus. Draama vaihtaa tempoa. Maisemassa on terävä leikkaus maalta kaupunkiin. Huone-elämään, kuten kirjailija Matti Mäkelä sanoo.

Mentor - viisas ystävä

Tässä on merkki jonka sain juuri Neulekirpulta.

Kuvan hakekoot kaikki viisaat ystäväni, joiden kanssa saan ilokseni ja mielenylennyksekseni keskustella laajassa Blogistanissa. Minä itse olen teknisissä asioissa täysin pihalla ja niistä olen saanut erityisesti apua Anita Konkalta ja Kalevi Hotaselta (blogit ovat tuossa sivupalkissa blogrollissa), jotka myös taitavat olla pitkäaikaisimpia blogiystäviäni. Sitä paitsi oikein viisaita!

Siinä on Mentor, jota Uusi sivistyssanakirja yksinkertaisesti kutsuu Odysseuksen ystäväksi. Henkilö ei ole aivan niin yksinkertainen. Mentor esiintyy sekä Odysseiassa että Iliadissa, eikä hänestä sanota oikeastaan yhtään mitään. Alkupuolella ilmoitetaan vain ykskantaan että Odysseus on harharetkiensä ajaksi jättänyt talonpidon Mentorin työksi.

Mutta Odysseian lopulla, kun Odysseus on jo viettänyt ensimmäisen yön Penelopen kanssa ja tappanut kaikki kilpakosijat, on syttymäisillään uusi sota, koska tapettujen omaiset tahtovat kostaa, ilmestyy Mentor kuvioihin. Ensin hänestä puhutaan:

”Nyt tulivat Odysseuksen talosta Medon ja jumalainen laulaja jotka olivat heränneet nukkumasta ja he astuivat joukon keskelle hämmästyttäen kaikki:

Kuulkaa ithakalaiset, sanottavani: Odysseus ei ole tekojaan tehnyt vastoin kuolemattomien jumalien tahtoa! Itse näin kuolemattoman jumalan, joka seisoi Odysseuksen vierellä aivan Mentorin näköisenä. Kuolematon jumala milloin ilmestyi Odysseuksen eteen rohkaistakseen häntä, milloin taas ajoi kosijoita takaa pitkin salia, ja he kaatuivat kasaan.

Hän sanoi ja kaikki kalpenivat kauhusta.

Sitten puhui vanha sankari Halitherse Mastorinpoika, joka heidän joukostaan ainoana tiesi menneet ja tulevat tapahtumat. Puhuen järkeä hän sanoi:

Ystävät, teidän omasta laiskuudestanne kaikki johtui, kun ette kuunnelleet minua ja kansan paimenta Mentoria, ja estäneet poikianne typeryyksistä. Niin he ajattelemattomuuksissaan syyllistyivät rikoksiin, rosvosivat tavaraa ja häpäisivät jalosukuisen miehen puolisoa, kun eivät uskoneet hänen enää palaavan. Kuunnelkaa nyt minua! Neuvoni on että ei lähdetä, sillä se merkitsisi syöksyä surman suuhun.”

Tämä Mentorin nimeen annettu neuvo kaikui osin kuuroille korville ja monet kosijoiden omaiset lähtivät hakemaan aseitaan Odysseusta vastaan.

Sitten jumalatar Pallas Athene otti Mentorin hahmon ja lopetti kahinan sen jälkeen kun Odysseus oli saanut yhden soturin tapetuksi. Pallas Athene huutaa Mentorin äänellä ja hänen hahmossaan:

Ithakalaiset, lopettakaa julma sotanne jo! Vuodattamatta enempää verta erotkaa jo!

Ithakalaiset kauhistuivat Pallas Athene-Mentorin ääntä ja valtaa. Odysseus olisi tahtonut jatkaa pakenevien soturien perään, mutta Kronoksenpoika sinkosi salaman ja Odysseus suostui rauhaan. Kronoksen poika on nimeltään Zeus.

Iliadissa on vain noin säkeen verran Mentorista, joka antaa jonkun neuvon. Ainakin Odysseiassa Mentor näkyy olevan jonkinlainen jumalten hahmo, joka ilmestyy neuvonantajana vaikeassa paikassa. Tässä kohtauksessa hän on erityisesti rauhan asialla. Rauhaa maailma kaipaakin. Nyt ja aina.

Mutta en tiedä mitä mentoreilla tarkoitetaan tänään. Muistaakseni heitä työskentelee esimerkiksi yliopistoissa ja heitä on ollut siellä jo kauan, ainakin Euroopassa. Nykyisin, kun meillä on pörssikapitalistinen meininki, luulen että mentoreita on otettu mukaan myös bisneksiin. Ei näytä että he osaavat antaa pörssiyhtiöille erityisen hyviä neuvoja.

Sen lisäksi, mikä sopii erityisen hyvin Neulekirpulle, Mentor on hevoskuiskaaja, tai siis oli antiikin aikana. Hän neuvoi ja opasti hevosia, että ne oppisivat erilaisten ratsastajien ja vaunuilla ajajien tapoihin.

Minä en ole ratsastanut kuin aivan pikkulikkana Sukevan keskusvankilassa ja silloinkin niin että äiti ei nähnyt, koska hän oli kieltänyt. Vankilan setien mielestä oli hyvin ja oikein että 3-4-vuotias pikkulikka ratsastaa hevosella.

Ja hevoset pitivät minusta. Ja minä rakastin niitä. Tunsimme toisemme. Eläinten kanssa on usein paljon helpompaa kuin ihmisten.

Mutta lukekaa klassikoita, ystävät! Tässä olevat sitaatit ovat Pentti Saarikosken vuonna 1973 suomentamasta ja Otavan kustantamasta Odysseiasta. Antiikin kirjoissa on se loistava puoli että niistä kurottuu meitä vastaan ajatuksia ja ihmisiä 2500 vuoden päästä.

Meidän eurooppalaista perintöämme.

Huh!

Mielenosoitus hyvän asian puolesta! Kuva täältä.






Olen kaksi päivää istunut katsomassa performansseja. Hyvä että tulee kansainvälisiäkin tuulahduksia tänne aina joskus sentään. Ei tunne olevansa kaikin ajoin pussinperällä.

Silti kulttuuriporukkaa on kuitenkin kohtuullisen paljon. Yleisöä riitti kahden päivän tapahtumiin tarpeeksi.

Minulla ei ole digikameraa, joten on otettava vanhasta Urban Nature-projektista still-kuva. Se oli kahden kuvataiteilijan, viiden tanssijan ja kahden muusikon ynnä päiväkirjan pitäjän eli itseni kulkema matka Pyhätunturilta Vaasan ja Oriveden kautta Helsingin Juhlaviikoille – ja eläintarhaan.

Kuva Pyhätunturin tapahtumasta. Vastustaako lapinmies kristillistä kastetta?





Mukana ryömi pitkin matkaa louhikoita pitkin TV 2:n porukkaa joka teki projektista dokkarin.


Nyt Jaap Klevering oli mukana muutaman taiteilijan kanssa tekemällään videoinstallaatiolla a very small crucifiction, jossa oli mukana seinään naulattu mustiin pukeutunut hahmo Tomaz Szrama (Fin/PL), rumpali Otzir Godot (FIN/NL) ja Jaap tekemässä ääntä.

Vielä viimeksi dublinilaisen Paul Murnaghanin kirje jälkipolville:




Esiintyjiä oli paljon, tosi paljon muitakin ympäri Vaasaa.

Erotica - Eroica

Kannen kuva on kuuluisan ranskalaisvalokuvaajan Brassaïn näkemys pariisilaiskahvilasta joskus 30-luvulta





Kummallista kyllä, Anaïs Nin jäi vaivaamaan, kun Sari mainitsi hänet kommentissa tuossa alemmassa blogissani. En ollut ajatellut häntä vuosiin.

Tai kyllä hän tuli mieleeni lyhyesti, ohimennen, kun luin uutta painosta Henry Millerin kiivaasta, erityisesti kuvataidetta puolustavasta opuksesta Ilmastoitu painajainen. Miller katsoo siinä kotimaataan uusin Euroopasta muuttanein silmin. Amerikka oli varmaan pysynyt samana, mutta Miller oli nähnyt etenkin Pariisin ja Kreikan kulttuurin vahvan läsnäolon, eikä nähnyt Amerikassa siitä kuin heikkoja kaikuja.

Anaïs Nin oli muuttanut New Yorkiin 16-vuotiaana äitinsä ja veljiensä kanssa (Ks. elämänkerta esim. täältä ). Sitten perhe muutti Karibialle ja päätyi Kuubaan. Miltei kouluilta välttynyt tyttö tuli oppineeksi espanjan ranskan ja englannin lisäksi. Sitten löytyi ensimmäinen mies jolla oli rahaa, mutta joka oli myös taiteen tuntija. Nin muutti takaisin Pariisiin, jossa kuten hän kuvaa kuvassa olevassa kirjassa jotenkin että ”taksikuski odottaa rauhassa suudelman loppua ja poliisi hymyilee suutelevalle parille”.

Nin rupesi kirjoittamaan ja hänen päiväkirjansa ovat olleet kautta aikojen nuorten amerikkalaisten tyttöjen, ja ranskalaisten tottakai, lukemistoa, vaikka ne olivatkin, en tiedä ovatko enää, vanhempien kauhistus, koska erotiikkaa niissä on ja uhmaa ja rohkeutta.

Laivat kulkivat Euroopan ja Uuden maailman väliä taas sodan jälkeen ja Nin päätyi takaisin New Yorkiin, jonne myös Pariisissa tavattu Miller oli palannut.

Rakkaus on aina vetänyt lukijoita kirjoille, niin myös Ninin kirjat. Luin tämän A Spy in the House of Love New Yorkissa, ja katselin kaupunkia aivan eri silmin. Edellinen kirja hävisi tai tuli luetuksi repaleiseksi, mutta Nin tulee tehneeksi kirjassa selkoa naisen seksuaalisuudesta, uteliaisuudesta, petturuudesta, kavaluudesta, epärehellisyydestä, ilosta, kateudesta, naurusta, kaikesta.

Hän kuvaa naista sellaisena kuin hän on hyvin monissa eri olomuodoissaan, liikkuva ihminen aivan siinä missä mieskin, jopa kykenevä ajattelemaan. Se oli suhteellisen uusi ajatus maassa, jonka tähdet olivat huipputanssijoita (Rita Hayworth, Ginger Rogers) tai naapurin tyttöjä kuten Doris Day.

Jostakin Ninin kirjasta luin hänen harrastuksestaan koluta divareita ja kirppareita. Olin itse jo löytänyt ne, muita ei kannata käyttääkään. Kaupat ovat paitsi rikkaille tai hyvintoimeentuleville, myös ihmisille, joilla ei juuri riitä mielikuvitusta käyttää mitä mielikuviksellimpia vaatekappaleita ja pukeutua. Tai hankkia puuttuvat huonekalut kotiinsa.

Ja olla silti ihailtu. Naisen perversio, näyttäytymisen ja miellyttämisen halu?

Ninin merkitys on sensuaalisen ja intellektuaalisen ihmisen ylistämisessä – aivan samoin kuin oli Henry Millerilläkin. Nin ja Miller kirjoittivat samaan aikaan kuin beat-sukupolvi (sivustolla linkitetään ainakin Miller beat-ryhmään, ehkä siis vain määrittelykysymys), mutta eivät oikeastaan kuuluneet siihen. He olivat hieman vanhempia ehkä, mutta tärkeintä oli, että kumpikin edusti ehdottomasti monikansallisuutta. Kummastakaan ei onneksi tullut instituutiota, saati julkaisukonetta.

Emigrantit eivät välttämättä ole yksinäisiä hylkiöitä, he voivat perustaa identiteettinsä uuden etsimiseen ja synteesiin. Sillä tavoin he tulevat luoneeksi tulevillekin polville löytämisen iloa.

Talo

Talo katsoo luoman töyräältä alas







Minulla ei ole koskaan ollut taloa. Yksi mökki on, mutta en ole ollut siellä enää pitkään aikaan.

Mutta silti uniin tulee talo.

Tiedän että se tarkoittaa omaa elämää tai omaa päätä tai omaa tajuntaa tai jotain kokonaisuutta. Talo on iso ja siellä on pitkiä käytäviä ja aukinaisia ovia. Kaikki on pimeänä.

Silti näen jokaisessa huoneessa jonkun ihmisen. Jotkut heistä tunnen, jotkut ovat täysin tuntemattomia. Kukaan ei uhkaa minua, mutta kukaan ei myöskään sano mitään.

Alakerrassa on eteinen ja siinä on peili. Vanha peilikaappi jollainen on ollut isoisän talossa. Se on musta, mutta sitä ei ole peitetty kankaalla, niin kuin Lawrence Durrellin Mountoliven rakastetun, Leilan, huoneen peilit ja ikkunat oli peitetty, koska hän ajatteli olevansa ruma. Muistaakseni hänellä oli ollut isorokko.

Ulos hän ei mennyt ilman huntua. Se kävi hyvin päinsä koska kyse oli Aleksandriasta.

Leilalla oli myös lemmikkikobra. Se rakasti maitoa.

Minun talossani on musta peilikaappi ja minä näyn siitä, jos astun eteen. Siinä vaiheessa on pakko herätä, koska uni on tylsä. Peilissä olisi pitänyt nähdä jotain muuta. Joskus en päädy eteisen peilin ääreen vaan astun sisään kangaspuuhuoneeseen. Siellä makaa joku hetekan päällä, poika, näyttää lukevan Jerry Cottonia. Silloin käsken sen mennä hakemaan puita Porin Mattiin.

En tiedä rupeanko kutomaan. Mutta verhot ovat kiinni ja hämärä on tiivis kuin sumu.

En siis koskaan astu talosta ulos, mutta en myöskään astu taloon sisään. Ilmeisesti olen ja asun siellä ja tuntuu siltä että viihdyn.

Olen nyt menossa sinne taloon. Tarkoitus on käydä Karjanmaan takana katsomassa olisiko puolukoita. Siellä on kyllä voinut olla halla kukinta-aikaan, koska se on sisämaata.

En tiedä koska tulen takaisin. Talossa ei ole nettiä, ei televisiota, ei radiota. Mutta luoma kohisee ja haavat humisevat. Talo on lämmin kunhan saan keittiön hellan vetämään.

Sen jälkeen menen katsomaan käytäviä ja huoneita.

Sitten luen ja kirjoitan. Tai vain katson alas töyräältä luomaa ja kuuntelen. On ruvettava pakkaamaan. Kerron sitten kun olen tullut takaisin!