Hesseä lukiessa

On koottava yhteen kuukausien lukemiset, vaikka ainakin Herman Hessen suhteen jään kyllä aika tavalla päättymättömään tilaan. Tässä välillä kirjoitusohjelma on muuttunut ja kaikki on säädettävä uudestaan. On muistettava että lukemiset muuttuvat osaksi aivoja. Hesse ei pakota eikä hänellä ole mitään omia pyrkimyksiä saada ihmiset uskomaan jotain.

Sattumalta tulin löytäneeksi hänen muistelmakirjansa nimeltä My Belief kirjastosta.  Minulla on tapana kuljeskella kirjarivistöjen väliköissä ja katsella löytyisikö jotain. Tätä kirjaa ei nähtävästi ole suomennettu vaan käännetty saksasta englanniksi. Se käy onneksi yhtä hyvin noin. Mutta sitten sitaatit pitäisi suomentaa. En rupea siihen, koska tekstin kääntäminen kolmanteen kertaan on huono juttu. Kielestä ei sitten olisi jäljellä yhtään mitään. Tyylikin todennäköisesti on jo muuttunut niin paljon että ei kannata ruveta haikailemaan. 

 

Olen kirjassa nyt sivulla 206, etenen hitaasti. Nyt Hesse pääsee Hitlerin valtaan nousuun ja on pysähdyttävä vähäksi aikaa. Tässä alkaa tulla eteen tuttuja juttuja. Tämänhetkisessä maailmassa, vuoskymmen vaille sata vuotta Hessen kirjoittamisesta alkaa tuntua tutulta. Noita populisteja ja kiihkoilijoita alkaa nousta valtaa, viimeksi nyt USA:ssa. Ja jo toisen kerran. Sen maan asukkaat eivät saaneet ensimmäisellä kerralla tarpeekseen. Sattuu olemaan Orbanin ja kumppaneiden ystävä. Eurooppa toivottavasti löytää itsensä ja pystyy suojautumaan vaikka Orban onkin keskellä Eurooppaa. Mutta sitten kuitenkin noita samanmoisia alkaa olla jo täälläkin melkein joka maassa. Näinä aikoina on ehdottomasti parasta että lukee juuri Hessen tapaisia monikulttuurisia ihmisiä. Semmoiset yksijuuriset eivät oikein taida riittää selvittämään maailman tilaa.

Mutta keitä ihmisiä voisi sitten olla, jotka pystyvät levittämään niitä juuria pitemmälle? Voi olla tietenkin että tämänhetken maailmassa ihmiset eivät ole pystyneet varautumaan. Hesse kirjoittaa oikein laajasti asioita.  Jo sivulla 48 hän ottaa käsiteltäväkseen taiteilijat ja heidän yhteytensä psykoanalyysiin. Teksti näkyy olevan vuodelta 1917, siis keskeltä I maailmansotaa Euroopassa:
” If the artist looks at himself analytically he cannot fail to see that among the weaknesses from which he suffers are these: a doubt, about his calling, a distrust of fantasy, an alien voice within him that agrees with bourgeois views and education and rates his whole activity  ’only’ a pretty fiction.”
Herman Hesse: My Belief/1917, s. 48

Tuossa sitaatissa jään miettimään ajatteliko Hesse itseään ja omia tekstejään. Mutta muistan kyllä että samoja ajatuksia on ollut muillakin eurooppalaisilla. Mieleeni tulevat Olavi Paavolaisen kirjat vain vähän myöhemmältä ajalta, 1930-50-luvulta.  Vuonna 1917 oli I maailmansota. Paavolainen kertoi ajatuksiaan ajan ilmiöistä myös ennen II maailmansodan syttymistä. Eikä rauha ole palannut kunnolla vieläkään. Kylmä sota raivoaa Euroopassa mutta oikea sota hivuttautuu koko ajan lähemmäs ja olen ollut huomaavinani ihmisten puheissa ja teksteissä huolestuneisuutta niin kuin ennenkin, siis ennen noita toisia sotia tässä maanosassa. Kukaan ei oikein tiedä missä ollaan menossa juuri nyt. On kai selvää että ihmiset eivät kaikin osin ole vielä täysin sokeita.  Ja heillä on vielä mahdollista puhua ja kirjoittaa. Sensuuri ei ole laskeutunut vielä kulttuurin ylle.

Tuon sitaatin jälkeen Hesse alkaa miettiä Schilleriä ja vetää siihen ajatukseensa mukaan varhaisen psykoanalyytikon Otto Rankin. Pitää siis kaivaa nyt hänetkin esiin. On taas asiaa kirjastoon. Mutta minulla on onneksi käsikirjastoni tässä selän takana. Näistä kulttuurisista tihentymistä on kirjoittanut esimerkiksi Italo Calvino kirjassaan ”Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle”. Muistiossa nimeltä Täsmällisyys Calvino sanoo:
”Näissä puitteissa on tarkasteltava loogis-geometris-metafyysisten ajatuskulkujen uudelleen arviointia, joka alkoi kuvataiteissa vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä ja sen jälkeen kirjallisuudessa. Kristalli  voisi tunnuskuvana koota yhteen joukon keskenään hyvin erilaisia runoilijoita ja kirjailijoita kuten Paul Valéry Ranskassa, Wallace Stevens Yhdysvalloissa, Gottfried Benn Saksassa, Fernando Pessoa Portugalissa,  Ramón Gómez de la Serna Espanjassa, Massimo Bontempelli Italiassa, Jorge Luis Borges Argentiinassa.”
Calvino s. 110

Joku bibliofiili voisi katsoa keitä tuossa Calvinon listan kirjailijoita on päätynyt suomeksi.  Luulisin että Valéry, Stevens, Benn, Pessoa ja Borges, ainakin. Kyllä nuo kirjailijat ovat ehdottomasti 1900-luvun kirjailijoita, siis jos nyt miettii koko vuosisataa. En tiedä onko niistä ollut minkäänlaisiksi myyntimenestyksiksi täällä, mutta ehkä manner-Euroopassa on.  Mutta löysin kirjastosta oikein aarteen: Fernando Pessoan eräänlaisen päiväkirjan, joissa vuosiluvutkin ovat vähän epävarmoja, mutta kuitenkin selvää että kirjoittaja on runoilija ja kirjoittaa kokemuksistaan suoraan. Kirja on nimeltäänkin ”Epävarmuuden kirja” ja syntynyt vuosien 1912-1935 välisenä aikana. Minulla on sellainen hämärä mielikuva, että Pessoasta on jossain vaiheessa tehty jonkinlainen dokumentti-elokuva. Voin tietenkin olla väärässä.  Hän miettii omaa olemistaan kaikessa muutoksessa, jonka tarkoitusta (mikäli sellaista nyt edes on) ei voi sanoa oikein kunnolla, tietäen ja analysoiden:
” Olen aina oleva tämän mykän taivaan suuren, sinisen  valtaistuinkatoksen alla pelkkä hovipoika joka jossain käsittämättömässä rituaalissa, elämään pukeutuneena ja tietämättä miksi, elehtii ja ottaa askeleita, liikehtii ja kumartelee, kunnes juhlat ovat ohi tai minun roolini niissä ja voin mennä syömään ruhtinaallisia aterioit suuriin kojuihin joita kerrotaan pystytetyn puutarhan perälle.”
(18.6.1931, s. 96, ”uudistettu painos Andalusialaisen Koiran vuonna 1999 julkaisemasta suomennoksesta” suom. Sanna Pernu, Basam Books 2016)

Tuollainen luonnehdinta omasta olemisestaan on kyllä  aika perusteellinen. Olen lukenut Pessoan runoutta kauan sitten. On mentävä kirjastoon taas. Ainakin toistaiseksi kirjastolaitos on olemassa ja kaupungeissa varsinkin on kirjoja lainaamiseen asti. Kulttuurimäärärahat ovat pudonneet. En kyllä muista milloin oltaisiin eletty aikoja että ne ovat olleet riittäviä. Ja että kirjailijat, kustantamot, suomentajat ja koko se luvuton ihmismäärä saisi elantonsa aivan vain näiden kirjallisten töiden tekemisestä ilman että heidän on pihistettävä kaikesta.


On ilman muuta tärkeää että kirjastot ovat olemassa ja koko kustannusketju mukana. Suomi on harvinainen kieli ja sen takia on tärkeää että mekin saamme lukeaksemme maailmankirjallisuutta. Miksi sen pitäisi olla vain suurten kielialueiden omaisuutta?

Sitten tulen ajatelleeksi että mitenkähän näiden ankeiden aikojen päättyminen on mietitty. Ovatko julkaisulistat ja varsinkin toivomuslistat jo kirjoitettu? Tuo kirja on julkaistu ennen tämän katastrofaalisen populismin tuloa, joten kuvittelen että kukaan ei tiedä minkälaisia toivomuslistoja on kertynyt suomentajien ja kustantajien ja kirjailijoiden muistioissa.

Kannattaa nyt kyllä lukea alkuunsa edes tuo Italo Calvinon ”Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle” (suom. Elina Suolahti, Loki-Kirjat 1995) vaikka vain aivan siksi että eletään vuoden 2024 loppua ja noita toivomuslistoja on nyt tullut  esiin tässäkin.  Ehkä tuotakaan kirjaa ei enää saa muualta kuin hyvistä kirjastoista? Onneksi ne vielä ovat olemassa vaikka varmasti kirjastonhoitajien määrää supistetaan niin kuin kaikkea muutakin, joka olisi tarpeen että kansakunta pääsisi ryömimään päivänvaloon tästä suosta.

JOITAKIN VUOSIKYMMENIÄ SITTEN JA NYT TAAS

Lapsi täytti 50 vuotta. Pitää kysyä mihin ne vuodet menivät. Kun ajattelen aikaa vähän kauemmaksi, pääsen miettimään kolmen viikon automatkaa Kanadan läpi. Lähtö oli Yhdysvaltain länsirannikolta ja päädyin siinä autossa New Yorkiin. Meitä oli kaksi ihmistä lähdössä takaisin Eurooppaan.

Ei ole aivan yksinkertainen juttu ensinnäkin lähteä käytännöllisesti katsoen rahattomana katselemaan maailmaa niin kauas eikä myöskään palata takaisin tismalleen yhtä rahattomana. Mutta tottakai kyse on yhtä hyvin siitä, että jos olisi ollut rahaa hirveästi, niin olisin todennäköisesti ollut vain pahainen turisti, jolla on jonkinlainen kamera (nykyään kelpaa puhelimen kamerakin), jonka läpi hän katselee maisemaa.

                   

 

Uusi kaupunki

 

Olin ollut  ennen Amerikkaan menoa Tukholmassa ja tutustuin siellä kesätöissä ollessani muihin ulkomaalaisiin ja lähistöllä asui muutamia amerikkalaisia, jotka olivat ottamassa etäisyyttä kotimaahansa ja arvelivat, että Tukholma voisi olla tarpeeksi kaukana. Amerikkalaisille Ruotsi tuntui olevan helppo sen takia että useimmat ruotsalaiset, ainakin nuoret, osasivat englantia. Suomeakin puhuttiin Tukholmassa kyllä, mutta lehdet kirjoittivat ärtyneinä suomen puhujista että en finne igen, eikä kukaan ollut tehnyt mitään hirveätä rikosta, kunhan oli vain ollut tiellä. Amerikkalaiset olivat selvästi suositumpaa seuraa.

Mutta sinä kesänä oli jossain lähiössä ollut tappeluja polkupyöräkettingit aseena assyrialaisten ja suomalaisten välillä. Näin vain lehden otsikon. Sanoivat että oli ollut jengiväkivaltaa. Olin Tukholmassa kaikkiaan neljä kesää kesätöissä ja asuin aina suomalaisten kanssa. Meitä oli paljon ansaitsemassa opiskelurahoja siellä. Jostain syystä paikalliselle nuorisolle ei kelvannut kesätyö pesulassa tai sairaala-apulaisena. Tai ehkä heidän nuoruutensa kesti pitempään kuin meidän.

Assyrialaiset eivät olleet paikallisia. En yhtään tiedä keitä he olivat, mutta muistin historiantunneilta Assyr-bani-Bal -kuninkaan joka oli ilmeisesti assyrialainen. En ole varma kuninkaan nimen oikeinkirjoituksesta. En myöskään muista miksi hänet oli merkitty oppikirjaan keskikoulun historian tunneilla. Muistaakseni jossain päin idässä on ollut valtakunta tai heimokunta jonka nimi oli Assyria.

Yhden amerikkalaisen kanssa lähdin sitten Amerikkaan. Äidin serkku asui siellä, samoin isoisä, New Yorkissa. Matka oli hyvä ja opin englantia. Asuttiin länsirannikolla ja tehtiin työtä ja mietittiin loppuuko Vietnamin sota vai ei. Mielenosoituksia oli kaikkialla.

Tänä talvena tulin lukeneeksi kirjan, joka on miltei kertomus New Yorkista niistä paikoista jossa äidin serkku asui. Minulla on New Yorkin karttakin sitä varten että jos joskus haluaisin muistaa sitä paikkaa. Äidin serkku asui juuri niillä kulmilla kuin Paul Auster asui Manhattanilla. Kirjan nimi on ”4321”.  Yle on lähettänyt pari kertaa Paul Austerin ja hänen kirjailijavaimonsa Siri Hustvedtin televisio-haastattelun, niin että kuka tahansa pääsee kyllä käsittämään millainen kirjailija on ihmisenä. Parempi on kyllä lukea se kirja.  New Yorkin kartta on kyllä hyvä osviitta kirjaa lukiessa.

Minulle Auster merkitsi New Yorkin muistamista, olin jopa muistavinani New Yorkin hajun, maanalaisen ruuhka-ajat (joihin tämmöinen tottumaton aina joutui) ja tietenkin muistan valtavat ihmisjoukot jotka olivat odottamassa liikennevaloissa: jalankulkijalla oli mielestäni ruhtinaallisesti tilaa, mutta kyllä kadun ylittämiseen siltikin meni aikaa. En tavannut koskaan edes tosissaan kiukkuista newyorkilaista. En kyllä vieläkään ymmärrä miten ne kaikki yli 10 miljoonaa oikein mahtuivat.  Äidin serkku selitti että täällä asutaan kaikki, niin että ei ole mitään järkeä olla koko ajan vihainen. Siitä saa vain sydämensä ja päänsä kipeäksi. Isoisä tuli muutaman päivän päästä hakemaan minua Alicen luota ja lähdettiin maaseutukierrokselle.

Paul Austerin kirja sijoittuu aikuisen Austerin ajalta Manhattanille kokonaan. Nuoruutensa hän oli viettänyt naapurikaupungissa New Jerseyssä, joen toisella rannalla. Auster oli juutalainen, minä taas olin suomalainen ja olisin kovasti toivonut että joku olisi vienyt minut New Yorkin suomalaisten haalille. Äidin serkku kieltäytyi sanomalla että se on Harlemissa eikä meitä sinne hyväksyttäisi. Isoisä taas kertoi että hänen veljensä oli kerran pysäytetty kun hän oli ajanut autollaan Harlemiin, oli kuulemma ryöstetty ja hakattu. Isosedän tapasin Suomessa joskus nuorena. Hän oli ollut Helsingissä kun oli pitänyt harsia kokoon hänen leukaansa. Isoisä sanoi että Harlem ei ole turvallinen valkoihoiselle.

Auster ei puhu rasismista kovinkaan paljon. Arvelin itse silloin parikymppisenä, että ehkä jos on syntynyt Amerikassa niin osaa välttää luontojaan hankalia paikkoja. Ei hän kyllä kerro olleensa Harlemissa. Mutta New Yorkissa on paljon kaikenlaisia kaupunginosia, monissa on puhekielenä joku muu kuin englanti. Äidin serkku opetti espanjankielisessä Harlemissa englantia espanjankielisille aikuisopiskelijoille. Mutta kun mentiin siitä alueesta läpi Alicen kanssa, hänen mielestään ei lähdetä käveleskelemään siellä. Kysyin että miksi. Hänen mielestään eri kieltä puhuvien ei kannata mennä härnäämään heitä. Jätin aiheen, koska tajusin että en pystyisi käsittämään juttua.

Joka tapauksessa suuri osa Austerin romaanista käsitteli 1967-69 välisiä aikoja. Muistan ne ajat hyvin, koska saavuin Manhattanille vuonna 1969. Auster on hieno kirjailija senkin takia, että hän tahtoo ehdottomasti sitoa kunkin käsittelemänsä ajan aikakauden tapahtumiin. En osunut mielenosoituksiin New Yorkissa, mutta muistan latautuneen tunnelman. Äidin serkku tai isoisä eivät puhuneet politiikasta mitään, mutta Auster puhui niin kuin muutkin nuoret siihen aikaan. Olen samaa ikäluokkaa Austerin kanssa, suunnilleen. Miksi supervalta USA ryntäsi pienen Vietnamin, kimppuun, minä yritin.  Isoisä ja äidin serkku vilkaisivat toisiinsa ja sanoivat yhteen ääneen: kun et ole täältä, niin et voi käsittää tietenkään. Auster siteeraa kaiken maailman lehtiä ja kertoo miten muualla reagoidaan.

Auster oli hyvin tarkka aikakauden havainnoissa. Aloin muistaa asioita. Muistin kuin ikäiseni poikia joutui värvätyksi. Muistan yhden kylmästä tärisevän nuoren pojan joka pyyhki sadetta päästään, sänkitukasta ja pyysi että häntä en kuitenkaan tuomitsisi vaan muistaisin että Vietnamissa on hyvin raskasta eikä siellä olla sunnuntailounaalla luonnon helmassa. Se poika oli minua vuoden nuorempi. Se poika ei sanonut sitä vihaisesti vaan vetoavasti. Silitin sitä sänkeä ja osasi se poika vähän vetää suutaan hymyyn. Se poika oli aika tavalla minua nuorempi, mikä varmasti tarkoitti vuotta tai kahta silloin.

Nyt tietenkin Vietnamin sota tulee mieleen, koska Euroopassakin on taas sota kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja Israel hyökkäsi Gazan kimppuun Välimeren etelärannalla. Ihmiset pelkäävät että sodat leviävät. Toivottavasti alkaa tulla pian ääniä että neuvottelujen tie olisi järjellisempi.  Niinhän se olisi aina.

Olen lukenut Austerilta kaiken kirjallisuuden minkä olen saanut käsiini. Nytkin on tässä työpöydällä Paul Austerin ”Baabelin perilliset” (Suom. Arto Schroderus Loki-Kirjat 1998),  esseitä maailmasta, kirjoista ja ihmisistä eli maailma pienessä ja tiiviissä koossa. Yhden esseen nimikin on New York Baabel. Esseitä pitäisi kyllä julkaista paljon enemmän, myös suomentaa! Mutta niin sitten kävi että Paul Auster otti ja kuoli pari viikkoa sitten. Se oli suuri menetys maailman kirjallisuudelle ja maailmankirjallisuudelle.  

Yksi Austerin essee käsittelee hänen etunimikaimaansa Paul Celania:
” Sillä erään hänen toisen lausuntonsa näennäinen paradoksi  - ’Todellisuus ei ole. Se on löydettävä ja voitettava’ - voi johtaa sekaannukseen, ellemme jo ole ymmärtäneet todellisen tavoittelua, joka leimaa Celanin runoutta. Celan ei puolla vetäytymistä subjektiivisuuteen tai mielikuvitusmaailman rakentamista. Pikemminkin hän viitoittaa etäisyyden, joka runouden on kuljettava, ja määrittelee sellaisen maailman moniselitteisyyttä, missä kaikki arvot ovat kumoutuneet. ” (s.64)

Celania on kyllä jonkin verran suomeksi ja onneksi myös Paul Austeria. Kumpaakin pitää suomentaa enemmän. Tottakai englannin lukijoilla on tässä mahdollisuus, mutta esseet ja varsinkin runous ovat parhaimmillaan lukijan omalla kielellä luettuna. Silläkin uhalla että  joskus on vaikeata ymmärtää mitä kirjailija sanoo. Aina voi osan kuvitellakin, ei sitä kirjailijakaan voi kieltää.

Austerista Plautukseen ja takaisin

Meillä ei ole kovin paljon mitään sellaista josta voisi sanoa että "tavara" (muistaakseni venäläisperäinen sana), mutta siis kirjat! Niiden heittäminen pois on mahdotonta.  Tulin keskustelleeksi yhden ystävän kanssa netissä n.k. konmarittamisesta, joka tarkoittaa sitä, että lapsille ei pidä jättää niin hirveästi siivoustyötä ja asioiden panemista paikalleen, kuin mitä ne raukat nyt joutuisivat tekemään. Siis siinä vaiheessa kun meitä ei enää ole olemassa.

Suunnilleen päivittäin tulee jostain mieleeni että onkos minulla äidin peruja Helga Hiiskua, tai jotain muuta 30-luvun runoilijaa, tai joku muu jo kuollut kirjailija, oikeastaan mikä tahansa eksemplaari siltä vuosikymmeneltä kelpaisi. Sitten on tietenkin kirjoja joissa kerrotaan noista menneistä kirjailijoista ja tuotannoista. Jos sitä kirjaa ei satu olemaan minulla eikä kirjastossa niin sitten en pysty tarkistamaan kulloinkin tähdellistä asiaa. 

 

Kyse ei ole siis jostakusta yhdestä tai kahdesta kirjasta, koska yksi kirja viittaa johonkin muuhun kirjaan/kirjoihin sillä siunaamalla kun sitä rupeaa lukemaan. On jännittävää kulkea noiden kirjojen teitä ja maanteitä ja polkuja! Käy se kyllä työstäkin, kun on aina välillä etsittävä tietoa siitä tai tästä kulloiseenkin asiaan liittyvästä yksityiskohdasta. Ja aivastuttaa. Kirjat ovat pölynpesiä.

En tiedä kuinka paljon meillä on kirjoja. Ne ovat omissa hyllyissään: tietokirjat, proosafiktio, runous, näytelmäkirjallisuus. Jos eivät olisi niin en koskaan löytäisi yhtään mitään. On oltava aakkosjärjestys. Sen opin kun aloitin koulun vuonna 1952.  

Juuri pari päivää sitten sain juuri julkaistun uuden kirjan, jonka olen tilannut ainakin kaksi vuotta sitten: Plautus: Amfitryon, Kaneli, Korulipas, Känsäkäs, Kauppias, Kiusanhenki ( Suomentajat:  Sami Jansson, Arto Kivimäki. Teos 2024, 835 s.).  Plautus oli roomalainen kirjailija ja nuo näytelmät on suomennettu latinasta. Kirjailijan tuotteliain aikakausi oli 218-202 eaa. Minulla oli latinaa lukiossa, mutta en minä osaisi noita lukea koululatinalla. Onneksi meillä on latinastakin suomentajia sentään vielä!

Nyt on kulunut tämä aina vain jatkuva kesä lukemisessa. Ihmiset eivät ole kansoittaneet kirjastoa, olen saanut kulkea miltei yksinäni ja sellainen on luksusta, kuten valtiovarainministeri voisi sanoa. Kohta kai sellainen mahdollisuus viedään pois.

Valtiovarainministerin esitti arvoarvostelman. Olen oppinut lukemaan kansakoulussa, jonka Suomen opetusministeri on määrännyt pakolliseksi. Paikkakunnalla oli myös kirjasto. Sen lisäksi kotona ja isovanhempien luona oli kirjastoja. Lapsuudesta muistan verannan nurkkaan kokoontuneet sisarukset ja serkut, jotka lukivat. Korvin kuultava meteli koostui puolestaan lintujen laulusta ja muusta tiedotuksesta.

Jonain päivänä emme olleet siellä, vaan jossakin muussa talossa. Eikä verannalla ollut vahtia. Sinne oli jäänyt kahvi- ja teeastiasto kun serkkuja ja tätejä oli kokoontunut sinne. Ovikin oli auki, niin että pihalle saapuneet olisivat päässeet yläkertaankin ja olisivat hyvässä lykyssä nähneet yläkerran parvekkeen katolla luukun, hakeneet liiteristä tikkaat ja kiivenneet sinne. Siellä oli vaikka minkälaista mielenkiintoista aineistoa, suvun papereita.

En ollut tiennyt aiemmin sitäkään että isä oli joskus yrittänyt oppia piirtämään. Jonkinlaista sarjakuvaa se oli tavoitellut. Marssin tädin huoneeseen jossa oli Suomen Kuvalehtien vuosikertoja ja löysin sieltä isän esikuvat. Vakavasti otettavien juttuja kappaleiden väliin oli istutettu vinjettejä. Mutta isän käsissä niistä tuli pilapiirroksia. Niissä oli naamoja ja olin lukevinani niistä isosetien ja tätien kasvoja. Aika lailla  nuorempia olivat olleet kuin millaisina minä olin heidät nähnyt.

En tiedä kuinka paljon sellaisia kyläyhteisöjä on enää olemassa. Se talokin jäi vaille sukulaista. Jotkut sukulaiset saivat sen sitten myydyksi. He eivät olleet tavanneet vanhempia sukulaisia eivätkä olleet jaksaneet kuunnella heidän ajatuksiaan ja johtopäätöksiään. Sen tietysti ymmärtää, kun nuorisolla on kiire jonnekin aivan muualle. Oli minullakin nuorena ollut kiire, mutta en olisi ikinä jättänyt sitä taloa yksin. Joskus vähän päälle 10-vuotiaana siitä tuli unten talo ja siellä oli huoneita ja ihmisiä joita en ollut ikinä nähnyt. Mutta sama talo se oli. Ehkä sitä unitaloa voisi kutsua surrealistiseksi koska unissa voi kertoa minkälaisia tarinoita tahansa.

Uni alkoi ilmestyä siinä vaiheessa kun aloin tulla tietoiseksi kuvataiteen maailmasta. Olin oppinut  pitämään näyttelyissä käymistä huvituksena ja tiesin että omiin uniini ne tulisivat ja omistaisin ne kuvat itsekin sitten. En tarvinnut niitä välttämättä seinilleni. Sellaista taloa ei ollutkaan jossa olisi ollut niin suuret seinät ja katto tarpeeksi korkealla. Oli hankalaa kun minulla ei ollut kuin muutama ystävä joka ymmärsi mitä minä hain kuvilla, mutta olivat sentään ne muutamat.

Minulla on vieläkin historian oppikirjoja joka on ollut isän ja sedän käytössä ja niiden sivuilla on piirroksia. Lyijykynällä on piirretty että saisi ne pois, mutta mieluummin jätän ne siihen. Miksi Wienin tanssivaa konferenssia selvittäviä sivuja kehystävät erilaiset sirkushahmot? Mitä ne kunnianarvoiset sukulaiseni oikein olivat ajatelleet?

Yritin hakea sedän ja isän maailmasta jonkinnäköistä juonta. Oli aivan tarpeeksi kummallista että ovat olleet joskus 10-vuotiaita, nyt vielä näkee että niillä on ollut kynä kädessä ja ovat kuvitelleet itsestään vaikka mitä. Opettaja on varmasti järjestänyt jälki-istuntoa.

Rupesin siis käsittämään mitä kaikkea suvun ihmisten ajatuksissa on ollut. Se on suurimmalta osin sekametelikeittoa. Ei sitä voi ottaa vakavasti eikä ainakaan yrittää mitään luonnekartoitusta kauan sitten kuolleista ihmisistä. Mutta aivan yhtä lailla ihmiset kylissä ja suvuissa yleensä katsovat toisiaan, että sillä on aivan Nelmin silmät. Se rypistää otsaansa samalla tavalla kuin se kääpiöserkku kymmenen kilometrin päässä. Sillä on levottomat puheet aivan niinkuin pikkuserkullasi on!  

Seuraukset kysymyksistä ovat selvät: on mentävä harventamaan kasvimaalle porkkanoita ja kitkettävä rikkaruohot. Minun siis olisi kitkettävä rikkaruohoja niin kauan kuin ymmärrän kysyä jotain järkevää.

Plautus on vielä hyllyssä. Tällä hetkellä luen Paul Austerin opusta nimeltä 4321. Kirja on minulle aika tavalla henkilökohtainen sukellus semmoiseen kansojen sulatusuuniin kuin New York. Olen suunnilleen samaa ikäpolvea kuin Paul Auster oli, mutta hän asui koko elämänsä New Yorkissa tai Newarkin puolella siinä joen toisella puolen. Sattuu olemaan niin, että asuin vuonna 1969 kahdeksan viikkoa siinä Columbia-yliopiston lähellä äidin serkun luona. Myös Austerin New York-trilogia paikantuu niihin kulmiin. Kirjaa tulen lukeneeksi omaelämänkerrallisena. Olivat käynnissä suuret Vietnamin vastaiset mielenosoitukset, mutta vuosi on vasta 1967.

Kun menin New Yorkiin, paikallisia tapahtumia selostava lehti oli taksin istuimella. Siinä ilmoitettiin elokuvasta nimeltä Medium Cool. Menin katsomaan ja olin järkyttynyt. Olen nähnyt sen jossain elokuvakerhossa tai -arkistossa Suomessakin, mutta en muista että sitä olisi esitetty Ylen kanavilla. Medium Cool oli dokumentti USA:n vuodesta 1967, jolloin alkoi näyttää yhä selvemmin että maa oli joutumassa pahempaan paikkaan kuin olivat päättäjät luulleet. Suurvalta ei osannut arvata kompastuvansa pikkuiseen Vietnamiin.

Sodan vastaisia mielenosoituksia oli myös Tukholmassa jossa olin ollut kesät töissä että saatoin opiskella yliopistossa. Opintososiaalisia tukia ei ollut ollenkaan, siis Suomessa. Ehkä mielenosoituksia oli Suomessakin jo. Ainakin maassa alkoi ilmestyä Tricont-niminen lehti, joka kertoi 3. maailman ahdingosta. Sen eräänlaisena jatkeena oli viime kevääseen asti jatkunut ulkoministeriön tiedotuslehti nimeltä Kehitys, jonka käsittääkseni istuva hallitus melkein ensi töikseen lakkautti.  Tieto on vaarallista jostain syystä - tai peräti aivan tarpeetonta.

Austerin opuksessa 4321 on kaikkiaan 866 sivua, olen nyt sivulla 631. Plautus on sitten seuraava tiiliskivi. Minusta on kaikkiaan syytä selvittää asiat perinpohjaisesti jos sellaiseen työhön rupeaa. Tämä ei kuitenkaan ole sillä lailla työtä, sattuu vain olemaan niin, että pääsen tutkimaan miten joku amerikanenglantia kirjoittava selittää miltä eläminen silloin tuntui. New York on sulatusuuni, mutta sen verran ehdin siellä kulkea, että näin miten valtava määrä ihmisiä ja kulttuureja sille alueelle on mahtunut. Ja käsittääkseni mahtuu edelleen. Auster kirjoitti niin monien ihmisten puolesta tarinan omalaatuisen kaupungin elämästä.  New York on oma maailmansa. Lukemiseen tarvitsen New Yorkin kartan, josta voin katsoa missä päin Austerin kirjan henkilöt olivat milloinkin.

Olen onnellinen siitä, että tulin ostaneeksi kirjan englanniksi. Kahdella kielellä ajatteleminen avaa yhteyksiä harmaiden aivosolujen välillä ja virkistää tavattomasti. Suosittelen muunkielisyyksiä kaikille ihmisille mahdollisuuksien mukaan.

Luulen kyllä että sukeltaminen paksujen kirjojen maailmaan johtuu tästä edelleen jatkuvasta kesästä. Sehän alkoi tänä vuonna jo toukokuussa. Lenni-kissa tahtoo olla ulkona ottamassa päivittäisiä aurinkokylpyjään, mutta on se vähän nuutuneen oloinen joskus. Turkissa tulee kuuma.

Kuka suomalainen runoilija kirjoitti runossa että ”Kun olet kuollut, kesä jatkuu, kesä”? Lukemisen syklit vaihtuvat selvästi vuodenaikojen mukaan. Auster olisi saanut jatkaa vielä kirjoittamistaan, mutta kuoli. Täällä pihan lapsilla jatkuvat hiekkalaatikoissa arkkitehtoniset muistot entisestä maasta.

Aikakirjoja kirjoissa

Nyt on sitten aloitettava elämä Kadotettujen katalogin jälkeen. Kirjoittajan nimi on Judith Schalansky. Hänestä ei kerrota sen enempää. Julkaisija on Poesia.  Tämä ei ole runoutta, mutta osin aika esoteerista kerrontaa lukemattomista aiheista, joista on ehkä jollain lailla tietoiunen, mutta ei taatusti kovin akuutisti. Kirjassa olisi pitänyt olla lisäksi kuvitus. Kuvituksen sijaan on mustia lehtiä. Esimerkiksi sivulla 118: 

”Papyros Oxyrhynkhos XV-katkelmia (1922 nr. 1787) esittävässä kuvassa näkyvät muun muassa tekstissä lainatut fragmentit. Opuksessa on kaikkiaan 252 sivua ja viimeinen sivu kertoo  kuvat ja lähteet.”  

 

 

 Sivu 118 on musta lehti. Olisin kovasti mielelläni nähnyt kuvan tuosta papyroksesta, koska se käsitteli Sapphoa. Minulla on aina ollut se käsitys että Sapphon tekstejä on säilynyt vain muutamia fragmentteja. 

 Mutta ehkä joitain kokonaisia, koska on meillä hänen kirjoittamiaan runoja suomeksiksin Sapphon joitakin runoja on Pentti Saarikosken kääntäminä kirjassa ja se ilmoitetaan. Mutta kirja on niin peräti kryptinen, että mitään suoraa linkkiä johonkin toisaalla olemassaolevaan /-olleeseen ei löydy. 

Pidin kirjasta paljon. Siinä on parasta juuri kaiken kryptisyys ja kaiken liittymättömyys kaikkeen niin kuin pitääkin olla. Asia on niin että mitä vanhemmaksi sitä tulee, (minä ja kenties Judith Schalansky myös) tulee selväksi että kaikesta ei ikinä tule selkoa. Sen lisäksi ihmisillä on tietenkin muisti, johon ei kertakaikkiaan voi tukeutua kuin kallioon, koska aivoissa syntyy itsekseen linkkejä, joille ei voi mitään. Ne vain tuleva esiin milloin milloinkin ja kiusaavat aikansa. Ne voi ottaa myös käyttöön. Mutta mitään luotettavuustakuuta ei ole.
Lainaus kirjan esipuheesta:
”Kaiken unohtaminen on tietenkin hirveää. Mutta vielä hirveämpää on se, ettei unohda mitään, sillä tieto syntyy vasta unohtamalla. Jos kaikki tallentuu erittelemättä, kuten esimerkiksi sähköisiin muisteihin, tallennettu menettää merkityksensä ja muuttuu sekavaksi käyttökelvottoman tiedon kokoelmaksi.

”Jokaisen arkiston, samoin kuin esikuvansa arkin, järjestämistä saattaa ohjata toive kaiken säilyttämisestä, mutta sellaiset kieltämättä kiehtovat ideat, kuten jonkun mantereen, vaikkapa Antarktiksen, tai jopa Kuun  muuttaminen demokraattiseksi, kaikkia kulttuurin aikaansaannoksia yhdenvertaisesti esitteleväksi museoksi, ovat yhtä totalitaarisia ja epäonnistumaan tuomittuja aikeita kuin paratiisin perustaminen uudelleen - puoleensa vetävä ihanne ja haavekuva, jota vaalitaan kaikissa ihmiskulttuureissa.” s.16

Olen lukenut kirjan nyt kertaalleen. Olen myös aloittanut lukemisen uudelleen, koska yhdestä asiasta tässä kappaleessa johtuu suoraan jonnekin aivan toisaalle ja maisemat muuttuvat. Maisemat sijaitsevat tietenkin päässäni koska ne ovat mielikuvia.

En pidä siis hirveänä petoksena että sen saa nähdä kaikkia luvattuja kuvia ja käsikirjoituksia ja sellaista, koska tässä 252 sivussa on sysäyksiä todella moniaalle. En ollut esimerkiksi tiennyt että joku oli varastanut taidemuseosta Lucian Freudin (Sigmundin pojanpoika) taulun ja vienyt kotiin. Rosvo oli esitellyt sen äidilleen, joka sitten otti ja poltti sen. Syytä on vaikeata tietää, mutta ehkäpä kuvataide ja taiteilijat ovat joutuneet tottumaan myös tuonkaltaisiin kamaluuksiin. Sitä jäin miettimään pitikö museo kirjaa Freudeistaan ja oliko kuvasta ehkä valokuva.

Maalaus ja siitä otettu valokuva ovat kyllä lähes aina kaksi eri asiaa. Kuvataiteista valokuvat ja grafiikka ovat tietenkin monistettavissa. Niin kai myös veistokset, mikäli jossain on säilynyt kipsivalos.  Olen kuullut kyllä että kun kuvanveistäjät voivat käyttää myös muovia, mutta sehän myös palaa. Kaikki taide tietysti haarautuu ja jopa monistuu. Ihmisen aivot ovat aika mahtava lähde lähes kaikkeen. 

Sitten: kirjoittamalla voi vaivatta hyppiä yli vuosisatojen ja -tuhansien. Schalanskyn opuksessa sivulla 60 on kuvaus Rooman Kolosseumin kammottavasta taistelusta, jossa tiikerit taistelevat toisiaan vastaan. Olen ajatellut että Robert Graves on ollut se auktoriteetti joka on tuntenut Claudiuksen ja hänen aikansa hyvin. Hän loi Claudiuksesta positiivisen henkilön kirjassaan I, Claudius, joka ei ollut hirviö eikä vallananastaja, vaan joutui keisariksi koska ketään muutakaan suvusta ei ollut jäljellä.  Schalansky on eri mieltä:
” Tiikeri tarkastelee aikaansaannostaan, kyyristyy, nuolee vapisten haavojaan. Turkin raidat ovat veren peitossa."

 
Keisari Claudius nauraa kovaa, irstasta nauruaan. Sylki on vaahtoutunut hänen suupieliinsä. Hän kohottautuu, astuu askeleen eteen, alkaa puhua aikomuksenaan ylistää äitiään, jonka muistoksi hän on järjestänyt tämänpäiväisen juhlan.” (s.60)

Ei ole minun Claudiukseni. Schalansky kirjoittaa kaikesta hyvin, hienosti, omaäänisesti, vakuuttavasti. En tiedä hänestä mitään. Pitäisikö minun tietää, siis kirjailijasta? Kolosseumin viihdyke rahvaalle on puistattavaa. Tiikereitä raahattiin taistelemaan ja kuolemaan areenalle, sitten myöhemmin ihmisiä. Hekin kuolivat. 

Kuolemisesta oli tullut viihdyke.  Tiedän että tuollaisia näytöksiä oli, ne on dokumentoitu. Kansalle on annettava huvituksia. Siitä ylhäisöstä en tiedä, ehkä hekin nauttivat tappamisesta. Tiikerit käsittääkseni tappoivat vain säilyäkseen hengissä.  Sen sijaan tappamissirkusta piti käyttää siihen, että ihmiset unohtaisivat miten surkeata elämä arkipäivinä on?

Mutta Judith Schalansky ja Kadotettujen katalogi. On siinä kirjassa tekstejä kadotetuista asioista, esimerkiksi Kaspian tiikeri on mennyttä. En tiedä käytettiinkö niitä myös noissa Kolosseumin tappojuhlilla.  Tekstissä nimeltä Manhattan on osa Sininen poika, jossa kerrotaan jonkun kaupunginosan ihmisistä. Schalansky kuvittelee ne ihmiset, ne ovat omanlaisiaan. Jollakin sivulla otsikko onkin Der Blaue Knabe, joka viittaa ilman muuta saksalaisen ekspressionismin traditioon.  Ja tässä tulen jymäytetyksi. Eipäs olekaan saksalaista ekspressionismia vaan englantilaisen muotokuvamaalari Thomas Gainsborough’n työ vuodelta 1770! Se on ostettu kasalla dollareilla Amerikkaan. 

 

Käsittääkseni juuri se Sininen poika ihmettelee miten on mahdollista että joku tahtoo hänen seuraansa:
” Miksi hemmetissä se sitten halusi viettää aikaansa hänen kanssaan. Se oli mysteeri. Kyllähän hän itse tiesi parhaiten, miten uskomattoman tylsä oli. Hänhän oli lopulta se, jonka oli kestettävä itseään koko ajan. Ei hän voinut tuosta vain katkaista puhelua , kun kyllästyi. Ei voinut erota itsestään. Se ei valitettavasti ollut mahdollista. Oi kuinka mieluusti hän lähtisikin lomalle itsestään. Olisi joku muu. Se hyvä puoli siinä saamarin filmaamisessa sentään oli.” ( s. 110)

New Yorkista muistan sellaisen muutaman päivän kaaoksen kun kaupunki meni pimeäksi.  On siitä jo vuosikymmeniä. Meillä TV-uutisissa näkyi  siitä vain otos. En tiedä miten pimeää kaupunkia voi kuvata kameralla muutenkaan, mutta kai siellä oli joskus päiväkin, että voi mennä ulos ja katsoa onko siellä vielä elämää. Mutta se pimeys oli hirvittävän näköistä. Sen lisäksi kaupungissa elettiin vielä sitä aikaa jolloin  Suomenkin televisioissa meni ohjelma Hill Street blues, poliisiasemasarja, jota kuvattiin ennen kuin New York sitten väliaikaisesti ainakin rauhoittui. Taisi pormestari vaihtua.

 
Muistan TV-uutisista vain sen pimeyden. Olen asunut muutaman viikon Manhattanilla Riverside Driven ja 109. kadun kulmassa suhteellisen lähellä yliopistoa, jossa suuri osa USA:n beat runoilijoita opiskeli ja asui sitten siinä lähettyvillä. Niitä tienoita on kuvannut myös Paul Auster New York-trilogiassaan.

 Viimeinen pitempi osa käsittelee kuun pimeän puolen tutkimusta. Siinä pimeyden ja kylmyyden todella tuntee. En tiedä mitään avaruustutkimuksesta lukuunottamatta joitakin tiedejuttuja radiossa. Suomalaisia astronomeja ei taida olla avaruudessa. Astrologeja sen sijaan varmasti on tosin luulen että ne kuvittelevat olevansa avaruudessa eivätkä tiedä muuta kuin tähtimerkit horoskoopeissa. Kuvittelu voi auttaa sellaisia ihmisiä elämään vähän helpommin ja ehkä keveämmin.

 
Schalansky ja samoin suomentaja  Suvi Valli onnistuvat käyttämään niin hyvää kuvailevaa kieltä, että matka kuun pimeälle puolelle tuntuu oikealta, vähän pelottavalta ja tieteiskirjallisuudelta, siis ei tieteeltä, kyllä siinä sen verran järjissään sentään selvisi kesken lukemisen. Pidin erityisesti siitä, että siellä luolia tunnustelemassa oleva avaruusmatkailija mietti arkiston perustamista johonkin luolaan. Siellä olisivat ehkä turvassa maan aikakirjat. Se kohtaus kuukävelijästä oli erityisen hauska ja pelottava. Hyvin raamatullinen, suorastaan. 

 
Olen sitä ikäpolvea jolle luetutettiin vuoden 1939 Raamatun käännöstä koulussa, joten aikakirjoja oli paljon. Minulla on edelleen olemassa myös se kirja kotona mutta myös nykysuomea käyttänyt opus joka on ehkä helpommin sulatettava kuin vanhaa kieltä käyttävä. Olen sattumoisin halunnutkin selailla sitä vanhaa Vanhaa testamenttia, kun olen miettinyt kuussa hiiviskelevää ihmistä. 

Kun luin sitä, ensimmäinen vastaväitteeni kyllä oli se, että en ole lukenut mistään sellaista suunnitelmaa että kuusta tulisi ihmisten pakopaikka sen jälkeen kun Maa muuttuu asuinkelvottomaksi. Eivät osaa vielä tuottaa ilmakehää niiden elottomien kivenmurikoiden ylle. 

Minun vielä luettava noita tekstejä uudestaan. Jos löydätte kirjan kirjastosta tai jos niitä sattuu vaikka Poesialla olemaan vielä, niin lukekaa ihmeessä.  Schalanskista on kyllä netissä tietoa, lukekaa!

Faradayn häkki runoudessa

Löysin muistilappuja, itseni käsinkirjoittamia, tässä sattuman ja välttämättömyyden vuoksi  Eeva-Liisa Mannerin kokoelmasta Fahrenheit 121, Kromaattiset tasot. Oli kova työ saada muistilapustani selvää, onneksi löysin kirjan:
”Tulla lähemmäksi kuolleita, ruohoa, luomista,  
hiljaisuutta
Sillä luominen on hiljaisuutta, niin kuin kevään syntyminen
ääneti ruohon kangaspuissa
Nukkua kuolleiden luona
eläinten kuunnellessa,
herätä olemassaolon unesta
olemattomuuden varjometsään”

 

 
 
 

Ja netistä löysin kommentin:
”Nietzschen mukaan tietoisuus on kielellistä ajattelua ja sellaisena pinnallista, ja  rationaalisen  tietoisuuteen perustuva minä on problematisoitava. Hänen mukaansa tiedostamaton  taas on puhdasta olemista, jossa sielun ja ruumiin raja-aidat häipyvät.” (Lyytikäinen  1995b; 163, 165)

Toinen lainaus, samasta runosta nimeltä Kromaattiset tasot:
”Poissaolo on kovertanut huoneen
ja minut. Jos
tyhjä on huoneen äärellinen hyöty
niin tyhjä on minun ääretön
tappioni, jota en edes käsitä
Hän joka on poissa on käsittämätön
hänen läsnäolonsa: tämä on imperfekti: käsittämätön
Mutta minä näen hänet
kuin hän olisi Preesens
tuo konditionaali on optimistinen preesens
läsnäolon tunne poissaolon tilasta
mutta harha kuin kaislojen
lyydialainen sävel, niin mennyt.

Tuo särkynyt profiili (kuin ranta Cornwallin)
joka kauan on muistanut meren daktyylit,
 ne nousevat, laskevat, hitaasti, sammuen
huoneeseeni
jossa nukun outona, yksin
(Epi oinopa ponton)”

Viimeinen säe viittaa Oidipus-tarinaan jossa on kertomus Välimeren väristä. Ei tarkkaan tiedetä mitä Homeros tarkoitti. Sananmukaisesti pitäisi olla puhe tummasta viinistä. Arvelevat että olisi tummanharmaa. Vai esimerkiksi purppura? Suuren veden värihän vaihtelee koko ajan.

Erinomainen opas Mannerin tekstien lukemiseen on Juri Joensuun pitkä essee Mannerin tuotannosta, joka löytyy Synteesi-lehdestä, siis netistä, vuodelta 2019 numerosta 1-2. Essee on perinpohjainen ja se kannattaa Mannerista pitävän joka tapauksessa jossain vaiheessa lukea, koska kirjailija ei enää kirjoita runoja ikinä, mutta kootutkin runot onneksi löytyvät hyvinvarustelluista kirjastoista. Essee löytyy netistä.
 

Juri Joensuun muistan ajalta ennen netin räjähtämistä niin valtavaksi ja jatkuvasti laajentuneeksi kuin mitä se on. Se aika oli 1990-luvun alku, jolloin menin takaisin yliopistoon saamaan vuonna 1965 alkaneille opinnoilleni jonkinlaisen päätöksen. Silloin istuin tiiviisti yliopiston kirjastossa selaamassa esimerkiksi suomalaisia ja kansainvälisiä tutkimuksia. Niitä oli paljon paperisina kappaleina. 

Mutta sitten alkoi olla esimerkiksi jo yliopistojen välisiä tietokantoja joista löytyi melkein mitä vain ja arkistot alkoivat huimasti laajentua. Arkistot olivat omiaan yliopistojen kirjastoihin. Olin onnellinen kun parilla napin painalluksella pääsin tarvitsemiini tietokantoihin lukemaan ja miettimään. Kirjastojen niteiden plaraaminen vei tolkuttomasti aikaa.

Olen aina ollut sitä mieltä että ihmisellä pitää olla oikeus tehdä tutkimusretkiä vuosikymmentenkin taakse. Ennenaikaan minun olisi pitänyt mennä yliopiston kirjastoon etsimään viitteitä. Hyvässä lykyssä niitä löytyisikin. Mutta 1960-luvulla eikä pitkään aikaan sen jälkeenkään ollut digitaalisia arkistoja. Viime vuosikymmeninä on sentään tapahtunut edistystäkin, vaikka sitä voi olla vaikeata havaita. Jos tulee halu lukea jotakuta kirjailijaa esimerkiksi vähän tarkemmin, on hyvä etsiä netistä lukemista. Ajatuksia Eeva-Liisa Mannerista löytyy aika paljon, koska hän on suomalaisen modernismin parhaita nimiä. Hän on kyllä ohittamaton.

Kirjoitin hakusanaksi Eeva-Liisa Manner ja Nietzsche. En olisi osannut arvata yhteyttä, vaikka minulla oli sellainen muistikuva että 1960-luvullakin Mannerin runouteen liitettiin Nietzsche. Muisti on kuitenkin heikko ja hapertuva ja siksi on hienoa että yliopistot ja tutkimuslaitokset pitävät yllä digitaalisia arkistoja.

Juri Joensuun kirjaa käyttämänsä sitaatit hyvin. Tässä kirjataan Raili Elovaaran ajatuksia edellä tähän lainaamastani runon ”Kromaattiset tasot” katkelmasta:
” Puhuja leimaa kaikki määritelmät virheellisiksi ja havaitun käsittämättömäksi. Lopulta kaikki käsitykset eliminoituvat ja käsityksistä vapautuminen tuottaa tulokseksi tyhjän. Tyhjä ei kuitenkaan ole negaation seuraus, vaan negaatio on tyhjän seuraus. Mikään määritelmä ei päde tyhjästä.” (Elovaara 1986/1991:16)

Tuo osin siteeraamani runo on pitkä. Siinä kirjailija kirjoittaa runomuotoisena oman kirjailijuutensa hahmon. Ja kulkee omissa maisemissaan aistit hereillä ja filosofisesti. Manner ei ole minun mielestäni koskaan sortunut viisasteluihin tai hämärään ilmaisuun. Leikkiä hän kyllä osasi. Siksi hänen runoutensa kestää aikaa.
Kromaattisista tasoista lisää. Tämä esimerkki kertoo näkemisestä. Manner pysyy tiukasti samassa aiheessa mutta tahtoo ehdottomasti käsitellä aihetta joka puolelta:
”Jatka silmän tutkimista,
pane se Faradayn häkkiin,
siinä on tyhjän teema elleikään ydin”

Samaa asioiden, ilmiöiden tarkastelua hän tahtoo myös jatkaa. Nyt on mukana sitten jo myös minä. Edellisessä kirjoittaja keskusteli jonkun ’sinän’ kanssa. Saman tien Manner pukee minän vähän uudennäköisiin vaatteisiin. Jotka voivat olla tietysti myös ikivanhoja:
” Mutta tämä ei ole tärkeätä. En
ota vakavasti itseäni,
otan vakavasti tyhjän.
Se on subjekti. Minä olen verbi,
Itse alati vaikka hitaasti muuttuvana
Kaiverran lauseitani: tyhjän varjostinta vasten.
Tyhjän sydämen tyhjään lihaan
heideggerlaisen ydintyhjän, jonka opastin  on das Schandern”

Runo kromaattiset tasot on Mannerin pisin muistamani. Olen tässä välillä lukenut myös Mannerin proosaa, jota on runokokoelmissakin. En tiedä olisiko niitä kutsuttava proosarunoiksi. Minusta Mannerin kieli ei muutu. Ei muutu myöskään sanomisen tarkkuus.

Yksi Mannerin kirjanmittaisesta proosasta on Varokaa, voittajat (Tammen Kurki-sarja, 1972), kirjan alaotsikko nimiölehdellä on Sattumasta, välttämättömyydestä ja väkivaltaisesta kuolemasta. Lyyrikotkin osaavat kirjoittaa proosaa joka kenties vertautuu dokumenttiin parhaimmillaan. Manner on tiukasti kirjan näkijä eikä anna otteensa hellittää vaan pitää juonen ja myötätuntonsa lukijan näkyvissä koko ajan. 

Minulla ei ole kunnollista saksan sanakirjaa, vain pokkari, joka on saksa-englanti -sanakirja. Mutta käsittääkseni das Schandern tarkoittaa suomeksi puistatusta. Kirjassa kertominen on hyvin etäännytettyä, mikä antaa sille dokumentaarisen leiman.Toisaalta etäännyttäminen antaa tekstille todistusvoiman, toisaalta se taas tekee tapahtumista aika tavalla surrealistisia. Vähän niin kuin pienen espanjalaiskaupungin torin olisi maalannut Salvador Dali.

Tässä kirjan toisessa kappaleessa Manner kirjoittaa:
”Onko mitään vaarallisempaa ja kiihottavampaa kuin sana? Laukaus tappoi Marcosin vasta toiseksi. Ensin oli poliisipäällikön sana, laukaus noudatti sanaa niin kuin seuraus syytä.
   ’Älypää on tapettava, tai se kasvaa kuin lapamato’
   Alussa oli lause. Lause toimi kuin liipaisin. Lause tappoi Marcosin.”

Kieli pysyy täsmällisenä. Kirja ei ole ehkä luettavissa nykyisin usein nähtyyn - myös lehdissä - dokufiktioon, jossa tarkkuus on tekstin ydin, mutta teksti on rakennettu niin, että se tuntuu fyysiseltä, dokumentaariselta. Kieli se ei missään tapauksessa voisi tulla jonkun ohikulkevan senttarin kirjoituskoneesta.

Tuolla ylempänä mainitaan Faradayn häkki. Se on fysiikan käsite ja sillä on jonkinlaista tekemistä elektromagneettiseen tilan kanssa. Esimerkkinä on kissa joka pannaan häkkiin ja siitä läpi Faradayn häkin, jossa häkissä on tavattoman paljon rautaa, joten esimerkiksi radiosignaali ei kulje betonirautaisen seinän läpi. Kysymys on jotenkin se, että onko kissa siis olemassa vai ei. Mutta jostain syystä kissa on hengissä vielä matkan toisella puolen. Toivottavasti.

Meiltä meni radio, joka oli siis yhteydessä seinän läpi vapaaseen tilaan, jota ei estänyt rauta, vaan johto oli suojattu. Sattuu olemaan niin, että perheessäni kuunnellaan Ylen radiota paljon. Se johtuu sekä hyvin toimivasta uutistoimituksesta että ennen kaikkea klassisen musiikin paljoudesta. Sitä paitsi meidän yleisradiomme on yksi Euroopan varhaisimpia, olikohan sen perustamisvuosi 1927? Kyllä sitä kehtaa kuunnella vieläkin.

Tavallinen kattoantenni ei toista esimerkiksi Helsingin uuden musiikkitalon hienoja urkuja niin että musiikin kuulisi. Sen sijaan betoniraudan läpi menevät antennijohto toimii ja toistaa.  Kaikki kaupungin asukkaat saivat halutessaan kuvitella olevansa Musiikkitalossa. Ehkä paikallinen Ylen toimitus sentään sai säilyttää yhteytensä. 

En tiedä. En tiedä mitään elektromagneettisista jutuista, koska en ole oppinut ikinä fysiikkaa. Minulla oli matikan ope joka katsoi minua sanoessaan että ”Tytöille tämä on tarpeetonta, he eivät koskaan opi matematiikkaa, fysiikkaa tai kemiaa”. Uskoin sen heti.

Kaupunki oli joka tapauksessa tehnyt päätöksen olla sallimatta radioantennia, jonka saa liitetyksi pistokkeella radioon, enää taloissaan. En tiedä mikä oli syynä. Varmasti on ollut joku syy.  Kaupungin teknisen toimiston ihminen kertoi että hän ei missään tapauksessa tarvitse Yleä. Ei auttanut sanoa että minä tarvitsen. Johdoissa on ehkä tungosta tai ne ovat poikki eikä katkosta ole löydetty? 

Tämä tuli jostain syystä mieleen tuosta joskus muinoin Espanjassa tapahtuneesta poliittisesta murhasta, josta Manner kertoo. Nyt sitten Espanja tuli mieleeni koska Ylellä on heinäkuu ja nyt jo juhannuskin täynnä kaikenlaista ohjelmaa Espanjasta. Runoilija Eeva-Liisa Manner oli usein talvisin Espanjassa, koska siellä oli valoa ja aurinkoa ja tilaa kirjoittaa. 

Kannattaa kaivaa esiin esimerkiksi toisen kirjailijan Helena Sinervon kirja Runoilijan talossa. Siinä kerrotaan Mannerin  Espanjan-talosta. Kirja sopii oikein hyvin lukemiseksi Ylen espanjalaisen kesän juttuihin ja musiikkiin. Kirjat ja varsinkin  runot tekevät elämästä kevyempää ja antavat mahdollisuuden poistua Suomesta vähäksi aikaa.  Ei kirjoittaminen kirjailijoiden mielestä ole läheskään aina mukavaa ja helppoa.

On muistettava että sekä Sinervo että Manner ovat suomalaisia kirjailijoita. He ovat ihmisen maiseman osa jos lukemiselle antaa aikaa ja mahdollisuuden.  Voi astua arkipäivän tuolle puolen. Lukeminen tekee sen, että kun nostaa silmänsä kirjan lehdiltä, voi ehkä nähdä arkipäivän selvemmin. Sitä taas voi jaksaa vähän aikaa paremmin.

Saksa vuonna 0

Kylmän ja rännän ja lumen sekainen ilma muuttui yhtäkkiä viime viikolla kesäksi. Kevät jäi välistä pois. 

Olen siis nukkunut huonosti: lämpötila sisällä vaihtelee aivan yhtä paljon kuin ulkonakin. Betoni varaa itseensä sen lumen ja rännän ja pakkasen aivan yhtä hyvin kuin yhtäkkisen yli 20 asteen lämmönkin. Pääkin on helisemässä.

Lenni-kissa kuvitteli vielä viikko sitten että kun kerran aurinko paistaa niin parvekkeella voi ottaa aurinkoa. Ainakin siltä on lähtenyt karvaa niin kuin joka kevät. Nyt se joutuu kaivautumaan vilttien alle pahimmaksi ajaksi. Älykäs kissa, ei sentään ole syyttänyt huushollin ihmisiä palelemisestaan. 

Lenni kyllä osaa kutsua ihmistä rapsuttamaan hohtavan valkoista vatsaansa ja upottaa hampaansa ihmisen käteen.

 

Tänään on helluntai ja kaatuneiden muistopäivä. Suomen lippu liehuu pihalla. Vastapäisellä katolla nuorimies jo neljättä tai viidettä päivää pesee kammottavasti ulisevalla ja ärisevällä painepesurilla vastapäistä kattoa. Parvekkeen ovea ei voi avata.  Ei sieltä vettä tule, mutta ääni särkee vuoden vanhoja uusia korviani sisällä asti.

Günter Grassin lukemisen jälkeen löysin kirjastosta Heinrich Böllin lyhytproosakokoelmaan nimeltä Palavat sydämet (Suom. Otto Lappalainen 2009). Tottakai olen lukenut Bölliä ennenkin, hän oli keskeinen tekijä heti sodan jälkeen. Mutta nyt näissä teksteissä tulee kerrotuksi kirkon ja ihmisten moraali, kun rauha tulee. Olen syntynyt silloin kun sota loppui, en tiedä sodasta muuten kuin kertomuksista. Böll tuo ihmisten ahdistuksen ja hämmennyksen esiin. On sitä paitsi nälkä ja kodit ja kokonaiset kaupungit ovat tuhoutuneet. Miten siitä on selvitty?

Böll kertoo kirkon kampanjasta, jolla yritetään nopeasti häivyttää juuri päättyneen sodan vaikutus ihmisten mieleen ja etenkin heidän moraalikäsityksiinsä. Olin unohtanut että moraaliopetus muuttuu helposti moralismiksi ja kyse onkin äkkiä vakavasta taistelusta, jossa yritetään jollain tavalla saada nykyisyys ja varsinkin tulevaisuus jollain lailla haltuun. Että voitaisiin käsittää miten ja mihin ollaan menossa.
Böll yhdistää moraalin huononemisen ja kärsimyksen juuri sotaan. Siis se ”Saksa vuonna 0”, elokuva jonka olen nähnyt monta kertaa. Tiedän että Suomessa on ollut samanlaista myös sotien jälkeen, ehkä hävitys ei ole ollut niin perusteellista täällä.

Mutta en tiedä miksi pitää tehdä hankala ja ihmisiä särkevä pelastusoperaatio näin tavattoman realistisesti. Pelastusyritykseksi tätä tekstikokoelmaa on kutsuttava. Mutta ehkä on ollut tarpeen myös lohduttaa ihmisiä. Kaikilla oli vaikeata. Siis: Böll esittää vastakohtia, niin että lukija joutuu miettimään mitä hän itse ajattelee. Sen verran kurkistin ennen tekstiin sukeltamista jälkikirjoituksiin ja netin kirjailijakuviin, että tiedän Böllin olleen kotoisin katolisesta perheestä.

Kun en ole juuri lukenut suomalaista aivan sotakirjallisuutta (säästyin siltä varmasti aivan sattumalta), en tiedä oliko suomalaisten miesten ja naisten ja kokonaisten perheiden suhteissa samanlaista raakuutta ja välinpitämättömyyttä. Tuskin Saksan sen kummemmin kuin Suomenkaan pitkällä sotimisella on voinut olla kovinkaan paljon hyviä seurauksia. 

 
Koko Eurooppa oli sekaisin ja tuhottu. Muistan kyllä uskonnollissävytteisiä puheita joissa oletetaan kuoleman ja kärsimyksen johtavan puhtauteen ja uuteen viattomuuteen. Sitä paitsi Suomihan vertautui ihmisten mielissä Pyhään maahan ja vaikutti kirkossa ja uskonnollisissa mielissä siihen, että tarpeellista oli ennen kaikkea puhdistautua. 

En tiedä onko tällainen oppi kaikissa uskonnoissa. Paratiisi ja helvetti taitavat uskonnoissa kuitenkin olla. Mikä se oli sekin Valhalla, josta pohjois-germaanit kertoivat? 

Oppikoulun uskontotunneista on sen verran aikaa että en muista konkreettisia juttuja. Mutta  hämmästyin aika lailla, että Suomea verrattiin Israeliin. Aloin ihmetellä pappien ja historianopettajien juhlapuheita ja saarnoja.  Ääneensä ei hirveästi kannattanut miettiä. Ympärillä oli miltei aina noita sodan käyneitä. 

Minua itseäni ei raahattu tilaisuuksiin kuuntelemaan puheita, mutta jotenkin kyllä olin jo alle 5-vuotiaana ymmärtänyt koska aikuiset valehtelevat ja koska puhuvat totta. Valehtelijan ääni on aina vähän tavanomaista kireämpi. Se johtuu väärästä hengityksestä ja siitä että on yritettävä kaikin voimin saada lapsi/lapset uskomaan. Mutta tietysti nuorella perheellä oli muutakin tekemistä kuin ihmetellä esikoisen ihmettelyä.

Ehkä kyse oli samasta asiasta kuin Saksassakin? Hävitty sota piti yrittää selittää. Böll kuvaa nuoret ja vanhemmat ihmiset miltei toistensa vastakohdiksi. Vanhemmat ihmiset olivat keinottelijoita eikä heitä kiinnostanut tulevaisuus. Paitsi aivan lähiajan tulevaisuus.  Kirjailijalle oli tarpeen kärjistää.

Kun olin kansakoulussa lapsen energiani meni kyllä aivan päivittäiseen selviytymiseen. Kertotaulu piti opetella ulkoa ja menin numeroissa aina sekaisin. En osaa niitä vieläkään. Koska olin lapsi, en osannut järkeillä opettajien ja vaikkapa suvun vanhempien ihmisten ykstotisuutta vielä. Ahdistus oli kyllä läsnä arjessa. Lapsella ei ollut sellaiselle sanoja. Luulen kyllä että kaikki aivan sodan loppupuolella ja sen jälkeen syntyneet tietävät nämä asiat.  Niiden nimeäminen vie vuoskymmeniä. Aivan varmasti siitä lastista riittää myös meidän lapsillemme.

Böll-suomennoksessa on lopussa on Böllin urasta jälkisanat kirjoittanut Heinrich Vormweg, sitten saksankieliset toimittajat Viktor Böll ja Karl Heiner Busse kirjoittavat tämän lyhytproosan  esittelyn ja niiden syntyvaiheet sikäli kun ne tunnetaan. Heinrich Böll ei ehtinyt käydä tekstejä läpi. Hän oli todennäköisesti aika turhautunut, kun sodan ja sitä seuraavan talousihmeen aikalaistodistajaa ei julkaistu.  Tai julkaistiin mutta ei kaikkia tekstejä.

Olen vielä keskellä kirjaa. Kirjan alku jo iski kuin leka, jouduin lopettamaan pariksi päiväksi kirjan lukemisen koska en kestänyt sen vyörytystä. Viimeisenä elämänkertatekstinä on vielä suomentaja Otto Lappalaisen Jälkisanat, jotka nekin olivat todella tarpeen. Aion jatkaa lukemista. 

Olin ajatellut jotenkin niin että kun kerran kestin lukea Günter Grassin Ravunkäyntiä ennen Bölliin tarttumista, niin arvelin että selviän minä Böllistäkin. Mutta Grass on paljon rauhallisempi, selvemmin kertojanääninen kirjailija kuin Böll, joka tuntuu kirjoittaessaan haukkovan henkeään. Böllillä oli kiire kirjoittaa. Grass (16.10.1927-13.4.2015) eli pitemmän elämän kuin Böll (21.12.1917-16.7.1985). Kumpikin kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.  Hyvin erilaisia kirjailijoita he ovat ilman muuta.
 

Kummankin kirjailijan tuotantoa olen lukenut jo nuorena, mutta en näin peräkkäin. On meillä etuoikeus elää Euroopassa jossa on edes osittain rauha ja kirjastot ovat olemassa ja voin vaikka kävellä sinne ja kysyä kirjastonhoitajalta lisätietoja siihen, mistä löydän lisätietoja. Tästä kaupungista lopetettiin juuri toinen iso kirjasto. On säästettävä. Onneksi asun lähellä pääkirjastoa. Ja jos ei olisi kirjastoja, en istuisi tässä miettimässä kahden saksalaiskirjailijan erilaisuutta.

Muistan kyllä että saksan tunnilla opetettiin mitä tarkoittaa Wirtschaftswunder. En ole varma oikeinkirjoituksesta enää kaikkien näiden vuoskymmenten jälkeen. Yksi luokkakaveri, joka asui samassa pihapiirissä lähti koulun jälkeen Saksaan. En kuullut hänestä sen jälkeen kuin kerran. Hän lähti yliopistoon, sain häneltä yhden kirjeen, jossa hän kertoi tavanneensa jonkun pojan ja menneensä kihloihin. Vastauskirjeeseeni ei tullut enää vastausta.  

Nyt ystäväni tuli mieleen: että kuinka hyvin oli Saksa selvinnyt  ja oliko siellä parempi olla kuin Suomessa?  Sain saksan yo-kirjoituksissa läpi rimaa hipoen. 

En osaa puhua saksaa, mutta ymmärrän kyllä aika hyvin saksalaisia dekkarisarjoja. Haluan katsoa niitä juuri kielen vuoksi. Missään nimessä Wirtschaftswunderin ihmetteleminen ei ollut turhaa. Saksa on olemassa yhtenä kokonaisena valtiona sentään nyt ja varmasti järjestys on laskeutunut maahan.

 Ainakaan sotilassaappaiden ääni ei enää kuulu. Ennen kaikkea: voin lukea saksalaisia kirjoja. Meillä on hyviä suomentajia!

Mutta miten kävi Biafran

Jossain ketjussa kommentoitiin eilistä kulttuurikeskustelua radiossa. Itse asia meni ohi. Muistan kyllä olleeni tyytymätön johonkin siinä keskustelussa. Radio on kuin puhekumppani jolla ei ole aikaa odottaa vastausta. Kysymys oli koulunkäynnistä. Ja että ketkä nyt ylipäänsä lähtivät korkeakouluttamaan itseään.

Ei ollut itsestään selvää mennä oppikouluun eikä selviytyä pääsykokeesta vuonna 1955. Jostain syystä oli selvää että  minun sinne on yritettävä. Olin 10-vuotias kun oli päätettävä pyrkimisestä. Koko ajan minulla oli tunne siitä että en kuitenkaan tehnyt päätöstä yksin. Suurin osa kansakoulun neljännen luokan oppilaista ei pyrkinyt. Koulu oli yksityinen ja se maksoi. Olin kolmesta lapsesta vanhin ja se tarkoitti sitä että piti maksaa maksu kolminkertaisesti. Muut tulivat siis perässä milloin tulivat. Isä kysyi että mitäs tuumit ja kun en keksinyt mitä sanoa, se ilmoitti että mene sinne kun joka tapauksessa koko ajan luet.

 

Olin arka lapsi, mutta hyvin nopeasti löysin kirjatoukkaporukan. Siinä ei ollut yhtään poikaa. Sitten: on huomattava että kirjastoon ei saanut mennä aikuisten osastolle ennen kuin 12-vuotiaana, joten oli ensiarvoisen tärkeää löytää kirjanvaihtokavereita. Lasten osasto kirjastossa oli tylsä ja Topeliukset olin lukenut jo läpi 8-vuotiaana. Niitäkin joutui jonottamaan.

Radio-ohjelmassa väitettiin että oppikoulun käyminen tarkoitti hyvätuloista ammattia. Ehkä kyse oli kuitenkin pojista ja siis niistä jotka rakastivat matematiikkaa ja olivat hyviä puutöissä? Meillä oli matikan opettaja, joka ensimmäisen kemian labrapäivän alussa suuntasi katseensa minuun ja sanoi olevan selvää että tytöille tämä on turhaa koska he eivät tule ikinä käsittämään fysiikkaa ja kemiaa sen kummemmin kuin matematiikkaakaan. Uskoin sen heti. Eikä hän pannutkaan minua kuin joidenkin poikien ryhmään että olisin siellä jonkinmoisena hidasteena. Koulussa kävi aina välillä tarkastajia, joten järjestyksen oli näytettävä hyvältä.

Koti otti ja hajosi lukion alussa ja muutin sukulaisen luokse muualle. Jouduin tyttökouluun. Se oli kahta kauheampi paikka. Keskikoulun tyttölauma onnistui ensimmäisen tai toisen viikon aikana mukiloimaan pari tyttöä alemmalta luokalta sairaalakuntoon. Jonkun näin sitten kuukausia myöhemmin pää siteessä. Se ei tullut enää kouluun takaisin, kun sillä oli aivovamma.

Olen oikeasti miettinyt tuotakin yksityiskohtaa, kun on puhuttu lasten ja nuorten pahoinvoinnista. En ole huomannut mitään eroa koulussa. Lapsi onnistui menemään sen läpi aivan ilmeisesti puoliunessa, mutta välttyi isommilta ongelmilta ja pääsi hyvään ammattiin ja asumaan hyvään lähiöön etelään. En tiedä minne kauas jäi se sivistysoppikoulu, joka sentään meidän yksityisessä oppikoulussamme piti huolta historiasta, suomenkielestä ja kirjallisuudesta. Yritin käsittää sitä peruskoulua johon lapsi lähti, enkä ymmärtänyt mitä tarkoittaa joukko-oppi jota lapsiraukka yritti pää punaisena selittää äidilleen. Silloin oli kyse pikkuisesta kyläkoulusta maalla.

Radio-ohjelmassa eilen esitettiin että lukion käyminen varmisti hyvän luokkataustan. Se oli siis se, jota en ollut käsittänyt ikinä. Meillä ei koulussa käsitelty historiassa lainkaan niin kutsuttuja vuoden 1918-tapahtumia. Viimeiset asiat historiasta olivat vuoden 1905 lakot, jotka olivat Venäjän vallan aikana.  Sen sijaan koska perhe oli kiertänyt ristiin rastiin suomea isän työpaikkojen perässä olin oppinut ymmärtämään monia murteita. Kun suomen tunnilla luettiin Kalevalaa ja sitä luettiin ääneen niin kuin myös Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, niin minulla ei ollut ongelmia ymmärtää niiden kieltä. Suomi tuntui rannattomalta ja kirjoitin sillä kielellä päivittäin kirjeitä ystäville jotka olivat jääneet edellisille asuinpaikoille.

Ehkä luokkatausta tarkoitti sitten hyviä ansioita? Olen yhä edelleen ymmälläni sen suhteen. Olen kuullut/lukenut että luokkataustan näkee paikasta missä asuu ja ammatista missä vanhemmat ovat. Tässä maassa on hyviä ja huonoja osoitteita, mutta ei tainnut olla niin näkyvästi 1950-luvulla. Kangasalla, missä se oppikoulu sijaitsi, minne alunperin pyrin ja pääsin, oli paljon oppilaita jotka tulivat pohjoisen radan varren kylistä ja heidän vanhempansa kävivät junalla töissä Tampereella. Mutta en muista kenenkään kuiskuttelevan siitä missä he asuivat tai että työpaikat olivat tehtailla. Meidän perhe asui aravatalossa. Isä oli töissä siinä koulussa, muistaakseni viraltaan nuorempi lehtori. Äiti oli kansakoulun käynyt ja kävi iltaoppikoulua siinä rakennuksessa missä oli kirjasto, muuten kävin sen kanssa Tampereen teattereissa ja taidenäyttelyissä. Maailma aukeni.

Menin sitten Tampereelle opiskelemaan muutama vuosi aiemmin perustettuun yliopistoon. Draamakirjallisuuden lisäksi sain valita mitä vain sivuaineita. Latinan pro exercitio meni kyllä penkin alle, oli selvittävä saksalla ja ruotsilla. Kirjasto oli hieno eikä lukeminen loppunut milloinkaan.

Ei ollut mitään n.k. opintososiaalisia etuja, isän pankki antoi opintolainan pariksi vuodeksi. Kävin kesäisin Tukholmassa tekemässä niitä töitä joita paikallinen nuoriso ei viitsinyt tehdä ja selvisin sillä talvikaudet. Sitten lähdin Amerikkaan yhden siellä tapaamani ihmisen kanssa ja asuin sen kanssa alkuunsa pienessä vaaleanpunaisessa talossa. Löydettiin ihmisiä ja niiden kanssa kommuuni ja erilaisia kommuuneja sitten 1970-luvun puoliväliin asti.

Nyt sitten: tällä perheellä on niin pienet eläkkeet, että niistä tämä muuten aika omituinen hallitus ei leikkaa. Kissa ja toinen ihminen saa elää ja lukea ja miettiä asioita aivan rauhassa. Joulukaktus kukkii niin kuin joka kevät. Ulkona sataa vähän lunta. Maassa lumi tuntuu säilyvän. Ikkunoiden läpi puhaltaa kylmä tuuli.

Löysin lukemattomien kirjojen joukosta Ayòbámi Adébáyòn kirjoittaman ja Heli Naskin suomentaman teoksen Älä mene pois (Atena 2017), joka sopi minusta luettavaksi kun olen ihmetellyt ihmisten asettumista ja asettamista johonkin luokkaan/asemaan. Siinä taustalla kumisee vuoden 1993 sisällissota. Jään miettimään miten siinä kävi ja miten ihmiset Biafrassa elävät nyt, ovatko vapaita? Ainakin kirjailija on nuori nainen ja on saanut kirjansa julkaistuksi. Kirjassa on muun kuin englanninkielisiä sanoja ja tässä on yhden lapsen nimi selitettynä. Lapsikuolleisuus Nigeriassa on aivan toista luokkaa kuin Suomessa on nyt:

”Tyttäreni keholla ei ollut viiltoja, ei haavoja, ei arpia, ei yhtä ainoaa piiskan jälkeä edellisestä elämästä. Silti he antoivat hänelle nimen Rotimi, mikä antoi ymmärtää, että hän oli abiku- lapsi, joka oli tullut maailmaan tarkoituksenaan kuolla niin pian kuin voisi - Pysy luonani, älä mene pois. Se oli anoppini valitsema nimi, aiemmin olin pitänyt sitä poikien nimenä.”  (Älä mene pois, s. 207)