Eräs kirjallinen suhde

Kirjan kansikuva: vas. Anna-Maria Tallgren ja Aino Kallas.




Olen juuri lukenut Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihdon 30 vuoden ajalta (Elämisen taiteesta, toim. Silja Vuorikuru, Otava 2008). Ajankohta on historiallisesti mielenkiintoinen, vuodesta 1919 vuoteen 1955, suunnilleen.

Moniin asioihin minun on täysin mahdollista samaistua. Kun kirjaan, joka on dokumentti niin kuin kirjeeenvaihto on, samaistuu, niin elää samalla todellisuutta, joka Suomessa tuolloin vallitsi. Sisällissodan jälkeinen aika oli hyvin pienen suomenkielisen sivistyneistön piirissä toivon ja riemun aikaa, siihen ei vielä sisältynyt tulevan sodan aavistelua.

Sitten tässä on kyse eräänlaisesta sisaruudesta, työtoveruudesta, syvästä ystävyydestä ja myös tarpeesta tehdä edes jotakin, kun oli kulunut pitkään siitä kun saanut työskennellyksi. Kirjeen kirjoittaminen on voinut olla sitä tekemistä. Sehän on kirjoittamalla ajattelemista, tapa työstää tulevia tekstejä.

Kumpikin nainen oli syntynyt ennen 1900-lukua, joten 1920-luku merkitsi kummallekin täyttä tarmokasta työrupeamaa. Aikakausi välittyy selvästi kirjeissä.

Jokainen kirjeraportti on myös eräänlainen avunpyyntö: minulla ei ole ketään muuta joka lukisi näitä tekstejä ja arvostaisin kovasti mielipidettäsi.

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä ja sen vuoksi kirjeitsekin tapahtuva apu on korvaamatonta. Kallaksen ja Tallgrenin perhe-elämä poikkesivat toisistaan oleellisesti. Kallas oli naimisissa virolaisen diplomaatin kanssa ja asui suurimman osan aikaa Lontoossa ja kasvatti siinä sivussa lapsiaan. Tallgren oli naimaton ja riippuvainen lehtien ja teattereiden pomojen hyväntahtoisuudesta. Yksinäinen naiskriitikko ja esseisti tarvitsi tuolloin joko aviomiehen (siis mistä tulee raha elämiseen?) tai komppanian vaikkapa entisiä miesopiskelutovereita, jotka auttaisivat.

Aino Kallaksen eläminen oli siis selvästi turvatumpaa. Mutta siviilisäätyjen ero ei erottanut ystävyksiä, pikemminkin päinvastoin. Kumpikin auttoi toistaan missä saattoi. Kallas oli syntyjään Krohnien sivistyneistösukua, Tallgren oli pappilan lapsi. Kummankin vanhemmat tajusivat mainiosti, että naisten oli aika astua täysvaltaisina koulutettuina kansalaisina Suomen elämään.

Muu yhteiskunta sitä ei ehkä niin selvästi tajunnut. Suomi oli aivan eri maa kuin nyt. Naisten koulutus ei ollut lainkaan itsestään selvää. Korkeintaan koulutus oli sitten käytännöllistä. Kun naiset kuitenkin aina menevät naimisiin, kuten silloin sanottiin. Kyllä sitä asennetta on vieläkin, mutta enemmän piilossa.

Tärkeintä oli kulttuurin edistäminen. Oikeastaan voisi sanoa että 20-luvulla Suomessa käynnistyi valistuksen ponnistus täysimittaisimpana siihenastisen kansakunnan (?) olemassaolon aikana. Kumpikaan kirjoittaja ei puhu sisällissodasta ja sen aiheuttamasta maan kahtiajakautumisesta. Aihe oli todennäköisesti tabu.

Aino Kallaksesta sen paremmin kuin Anna-Maria Tallgrenista ei ole olemassa täydellistä elämänkertaa. Kirjeenvaihdon julkaisu peittää ison puutteen.

Jään ihmettelemään monta asiaa.

Ensimmäinen on tietenkin aika. On hyvin lyhyt aika siitä, kun naisen asema – ja tässä tarkoitetaan suomenkielisen yliopistosivistyksen saanutta naista – oli huomattavasti heikompi kuin nyt. Naiset saivat äänioikeuden, mutta se ei taannut yhteiskunnallisia tai taloudellisia oikeuksia.

Kallaksen perhe oli taloudellisesti turvattu ja kiitokseksi miehelleen Oskarille Aino Kallas kirjoitti hänestä elämänkerran. Kallas oli aika suosittu sekä prosaistina että näytelmäkirjailijana, hänen teoksiaan käännettiin jo hänen elinaikanaan muille kielille. Silti ei ollut koskaan itsestään selvää että Viron myyteistä aiheensa ottava suomalainen kirjailija – suorastaan aikansa EUROOPPALAINEN – saisi jokaisen romaanin julkaistuksi ja suopeat ja ymmärtävät arvostelut kaikista näytelmistä.

Ei kenenkään kirjoittajan elämä ole koskaan epävarmaa parempaa. Naisten tilanne oli selvästi miehiä heikompi.

Vaikuttaa siltä, että virolainen yleisö oli jopa epäluuloinen Suomenlahden pohjoispuolelta tullutta kirjailijaa kohtaan. Ehkä ajatuksena oli, että vain virolaisilla saattoi olla tietoa oman maansa mytologiasta. Virallinen politiikka oli kyllä heimoaatteen läpitunkemaa, mutta saattoi jäädä liturgiaksi.

Tallgren on todennäköisesti tuntematon nykysuomalaisille. Kriitikko-esseistit jäävät tuntemattomiksi – joku saattaa muistaa vielä Kamalan Kajavan, mutta ei ehkä enää sitä, kuinka paljon luutumia Kajava tuli Helsingin Sanomissa murskanneeksi teatterista ja televisiosta kirjoittaessaan. Tallgren aloitti samassa lehdessä mutta joutui sitten ulos. Lehden herrat pitivät häntä tarpeettomana. Kirjeenvaihdon ja varsinkin Kai Laitisen kirjoittaman lyhyen Tallgren-esseen luettuani mietin, että Erkko tai johtokunnassa istunut kirjailija Santeri Ivalo (ja mitäs hän kirjoittikaan?) olisivat olleet epäluuloisia Tallgrenin aika suureen vaikutusvaltaan nousevan Tulenkantajien sukupolven piirissä. Tallgrenin työtä nuoret pitivät tärkeänä. Tallgren julkaisi sentään neljä kirjaa esseitä, jotka käsittelivät kirjallisuutta.

Kallas ja Tallgren puhuvatkin Tulenkantajista ja siitä kuinka kovasti paljon porisee padan kannen alla. Kallas päätyy toteamaan että uusi polvi se on siellä tulossa. Niinhän se oli, vaikka Tallgren ilmoittaa kyllästyneensä nuorten tempauksiin silloin tällöin.

On hirveä onnettomuus että 20-luvun ”toivon lempeen” aika päättyi sitten 30-luvun kyräilyyn ja AKS:n esiinmarssiin: sodan kumu voimistui täälläkin. Huolettoman aherruksen aika jäi lyhyeksi. Vain 20 vuotta rauhaa. Sitä on vaikea kuvitella nyt kun eletään Euroopan pisintä rauhanjaksoa. No, Balkania lukuun ottamatta.

Helsingin Sanomista Tallgren kirjoittaa kirjeessään 10.6.1932:
Ja että sanomalehden on seurattava yleisön makua. Päivälehden perijä on siis yksinomaan rahamylly…Olen surrut sitäkin niin. Ja ollut katkera, sillä en ole jalo – palvelin lehteä 15 vuotta, joten minusta Erkolla olisi erinäisiä ’velvollisuuksia’, kun olen kadottanut terveyteni hänen rahamyllyssään – enkä pyydä apua, vain – työtä, joka hänen olisi erinomaisen helppo järjestää, ilman että kenenkään etuja pienimmälläkään tavallaan loukattaisi, ja niin että lehden arvo sentään jonkun silmissä nousisi. – ”Valvojaa” hallitsee Linkomiehen kankea henki, muistathan, ja Söderströmin – johon sekä Jäämaa että Saarimaa niin lämpimästä puolsivat ja puhuivat suuresta ’kyvystäni’, - valittaa, mutta… Joten minun on jälleen vain jäätävä tänne, Maarian pappilaan, ja mitä siitä tulee, en tiedä. Mutta onhan vielä edes valoisat illat ja marraskuu edes jonkun kuunkierron päässä…

Kumpikin kirjoittaja masentui ajan ilmiöistä. Kallas sätti Englannin päättämätöntä politiikkaa Hitlerin Saksan suhteen ja Tallgren joutui kerta kaikkiaan heitetyksi Helsingin piireistä ulos, jopa rakastamastaan Kansallisteatterista, jossa hän oli toiminut johtaja Eino Kaliman apulaisena hyvin pieni palkkioin, tottakai.

Sodan aikana sielunsiskot joutuivat heitetyksi erilleen Tukholmaan ja Turkuun. Sairaudet olivat jo naisten elämässä ja loppuelämä oli kummallekin vaikea.

Olen lukenut ennen tätä tietysti Edith Södergrania ja Hagar Olssonia (joiden kirjeenvaihto on myös julkaistu kirjan muodossa) ynnä muita ruotsinkielisen kirjailijapolven tekstejä 1910-20-luvuilta. Suomen sivistyselämän keskus oli asettunut Kannakselle ja Viipuriin. Helsinki oli välttämätön paha niin kuin nytkin. Tosin Kannaksen merkitys saattaa olla muistojen kultaama, koska sitä ei enää ole.

Tämäntyyppiset kirjailija-kohtalot ovat ehkä ohitettu vaihe. Vai ovatko?

Kirjeenvaihdosta ilmenee, että Kallas ja Tallgren eivät koe olevansa vastakkaisella puolella barrikadia niin kuin nykyään on usein laita. Kriitikko saattoi olla oikeasti kirjailijan paras ystävä ja tukija.

Minulla on tunne, että jos esimerkiksi Tallgrenin tekstejä (ja ehkä hänestä kirjoitettu väitöskirja) julkaistaisiin ja jos ilmestyisi kunnon Kallas-elämänkerta, meillä olisi selvempi kuva lyhyen sivistyksemme historiasta. Nyt kun se alkaa olla jälleen uhattuna.

Tällä kertaa kotimaisin markkinavoimin. Joilla markkinoilla on kyllä ulkomaisia osakkeenomistajia.

Mikä siinä oikein on, että kun talous tuntuu toimivan, niin sivistys poljetaan maan rakoon? Mikä on se mekanismi joka saa lukevan yleisön tyhmistymään siihen määrään kuin näyttää olevan nyt? Olettamukseni on nyt niin kuin aina, että tyhmyys on kyllä hankittu ominaisuus.

Euroopassa näkyy tietysti kaiken aikaa heiluriliike, joka muuttaa kansallisia kulttuureita. Se voisi olla myös hedelmällinen tila. On toivottava, että se sitä kohta taas onkin.




Yleisön pyynnöstä esitän tässä kuvan omasta muusastani, n. 6-8 kk. vanhasta Lidiasta.