3.6.08

Eräs kirjallinen suhde



Kirjan kansikuva: vas. Anna-Maria Tallgren ja Aino Kallas.




Olen juuri lukenut Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihdon 30 vuoden ajalta (Elämisen taiteesta, toim. Silja Vuorikuru, Otava 2008). Ajankohta on historiallisesti mielenkiintoinen, vuodesta 1919 vuoteen 1955, suunnilleen.

Moniin asioihin minun on täysin mahdollista samaistua. Kun kirjaan, joka on dokumentti niin kuin kirjeeenvaihto on, samaistuu, niin elää samalla todellisuutta, joka Suomessa tuolloin vallitsi. Sisällissodan jälkeinen aika oli hyvin pienen suomenkielisen sivistyneistön piirissä toivon ja riemun aikaa, siihen ei vielä sisältynyt tulevan sodan aavistelua.

Sitten tässä on kyse eräänlaisesta sisaruudesta, työtoveruudesta, syvästä ystävyydestä ja myös tarpeesta tehdä edes jotakin, kun oli kulunut pitkään siitä kun saanut työskennellyksi. Kirjeen kirjoittaminen on voinut olla sitä tekemistä. Sehän on kirjoittamalla ajattelemista, tapa työstää tulevia tekstejä.

Kumpikin nainen oli syntynyt ennen 1900-lukua, joten 1920-luku merkitsi kummallekin täyttä tarmokasta työrupeamaa. Aikakausi välittyy selvästi kirjeissä.

Jokainen kirjeraportti on myös eräänlainen avunpyyntö: minulla ei ole ketään muuta joka lukisi näitä tekstejä ja arvostaisin kovasti mielipidettäsi.

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä ja sen vuoksi kirjeitsekin tapahtuva apu on korvaamatonta. Kallaksen ja Tallgrenin perhe-elämä poikkesivat toisistaan oleellisesti. Kallas oli naimisissa virolaisen diplomaatin kanssa ja asui suurimman osan aikaa Lontoossa ja kasvatti siinä sivussa lapsiaan. Tallgren oli naimaton ja riippuvainen lehtien ja teattereiden pomojen hyväntahtoisuudesta. Yksinäinen naiskriitikko ja esseisti tarvitsi tuolloin joko aviomiehen (siis mistä tulee raha elämiseen?) tai komppanian vaikkapa entisiä miesopiskelutovereita, jotka auttaisivat.

Aino Kallaksen eläminen oli siis selvästi turvatumpaa. Mutta siviilisäätyjen ero ei erottanut ystävyksiä, pikemminkin päinvastoin. Kumpikin auttoi toistaan missä saattoi. Kallas oli syntyjään Krohnien sivistyneistösukua, Tallgren oli pappilan lapsi. Kummankin vanhemmat tajusivat mainiosti, että naisten oli aika astua täysvaltaisina koulutettuina kansalaisina Suomen elämään.

Muu yhteiskunta sitä ei ehkä niin selvästi tajunnut. Suomi oli aivan eri maa kuin nyt. Naisten koulutus ei ollut lainkaan itsestään selvää. Korkeintaan koulutus oli sitten käytännöllistä. Kun naiset kuitenkin aina menevät naimisiin, kuten silloin sanottiin. Kyllä sitä asennetta on vieläkin, mutta enemmän piilossa.

Tärkeintä oli kulttuurin edistäminen. Oikeastaan voisi sanoa että 20-luvulla Suomessa käynnistyi valistuksen ponnistus täysimittaisimpana siihenastisen kansakunnan (?) olemassaolon aikana. Kumpikaan kirjoittaja ei puhu sisällissodasta ja sen aiheuttamasta maan kahtiajakautumisesta. Aihe oli todennäköisesti tabu.

Aino Kallaksesta sen paremmin kuin Anna-Maria Tallgrenista ei ole olemassa täydellistä elämänkertaa. Kirjeenvaihdon julkaisu peittää ison puutteen.

Jään ihmettelemään monta asiaa.

Ensimmäinen on tietenkin aika. On hyvin lyhyt aika siitä, kun naisen asema – ja tässä tarkoitetaan suomenkielisen yliopistosivistyksen saanutta naista – oli huomattavasti heikompi kuin nyt. Naiset saivat äänioikeuden, mutta se ei taannut yhteiskunnallisia tai taloudellisia oikeuksia.

Kallaksen perhe oli taloudellisesti turvattu ja kiitokseksi miehelleen Oskarille Aino Kallas kirjoitti hänestä elämänkerran. Kallas oli aika suosittu sekä prosaistina että näytelmäkirjailijana, hänen teoksiaan käännettiin jo hänen elinaikanaan muille kielille. Silti ei ollut koskaan itsestään selvää että Viron myyteistä aiheensa ottava suomalainen kirjailija – suorastaan aikansa EUROOPPALAINEN – saisi jokaisen romaanin julkaistuksi ja suopeat ja ymmärtävät arvostelut kaikista näytelmistä.

Ei kenenkään kirjoittajan elämä ole koskaan epävarmaa parempaa. Naisten tilanne oli selvästi miehiä heikompi.

Vaikuttaa siltä, että virolainen yleisö oli jopa epäluuloinen Suomenlahden pohjoispuolelta tullutta kirjailijaa kohtaan. Ehkä ajatuksena oli, että vain virolaisilla saattoi olla tietoa oman maansa mytologiasta. Virallinen politiikka oli kyllä heimoaatteen läpitunkemaa, mutta saattoi jäädä liturgiaksi.

Tallgren on todennäköisesti tuntematon nykysuomalaisille. Kriitikko-esseistit jäävät tuntemattomiksi – joku saattaa muistaa vielä Kamalan Kajavan, mutta ei ehkä enää sitä, kuinka paljon luutumia Kajava tuli Helsingin Sanomissa murskanneeksi teatterista ja televisiosta kirjoittaessaan. Tallgren aloitti samassa lehdessä mutta joutui sitten ulos. Lehden herrat pitivät häntä tarpeettomana. Kirjeenvaihdon ja varsinkin Kai Laitisen kirjoittaman lyhyen Tallgren-esseen luettuani mietin, että Erkko tai johtokunnassa istunut kirjailija Santeri Ivalo (ja mitäs hän kirjoittikaan?) olisivat olleet epäluuloisia Tallgrenin aika suureen vaikutusvaltaan nousevan Tulenkantajien sukupolven piirissä. Tallgrenin työtä nuoret pitivät tärkeänä. Tallgren julkaisi sentään neljä kirjaa esseitä, jotka käsittelivät kirjallisuutta.

Kallas ja Tallgren puhuvatkin Tulenkantajista ja siitä kuinka kovasti paljon porisee padan kannen alla. Kallas päätyy toteamaan että uusi polvi se on siellä tulossa. Niinhän se oli, vaikka Tallgren ilmoittaa kyllästyneensä nuorten tempauksiin silloin tällöin.

On hirveä onnettomuus että 20-luvun ”toivon lempeen” aika päättyi sitten 30-luvun kyräilyyn ja AKS:n esiinmarssiin: sodan kumu voimistui täälläkin. Huolettoman aherruksen aika jäi lyhyeksi. Vain 20 vuotta rauhaa. Sitä on vaikea kuvitella nyt kun eletään Euroopan pisintä rauhanjaksoa. No, Balkania lukuun ottamatta.

Helsingin Sanomista Tallgren kirjoittaa kirjeessään 10.6.1932:
Ja että sanomalehden on seurattava yleisön makua. Päivälehden perijä on siis yksinomaan rahamylly…Olen surrut sitäkin niin. Ja ollut katkera, sillä en ole jalo – palvelin lehteä 15 vuotta, joten minusta Erkolla olisi erinäisiä ’velvollisuuksia’, kun olen kadottanut terveyteni hänen rahamyllyssään – enkä pyydä apua, vain – työtä, joka hänen olisi erinomaisen helppo järjestää, ilman että kenenkään etuja pienimmälläkään tavallaan loukattaisi, ja niin että lehden arvo sentään jonkun silmissä nousisi. – ”Valvojaa” hallitsee Linkomiehen kankea henki, muistathan, ja Söderströmin – johon sekä Jäämaa että Saarimaa niin lämpimästä puolsivat ja puhuivat suuresta ’kyvystäni’, - valittaa, mutta… Joten minun on jälleen vain jäätävä tänne, Maarian pappilaan, ja mitä siitä tulee, en tiedä. Mutta onhan vielä edes valoisat illat ja marraskuu edes jonkun kuunkierron päässä…

Kumpikin kirjoittaja masentui ajan ilmiöistä. Kallas sätti Englannin päättämätöntä politiikkaa Hitlerin Saksan suhteen ja Tallgren joutui kerta kaikkiaan heitetyksi Helsingin piireistä ulos, jopa rakastamastaan Kansallisteatterista, jossa hän oli toiminut johtaja Eino Kaliman apulaisena hyvin pieni palkkioin, tottakai.

Sodan aikana sielunsiskot joutuivat heitetyksi erilleen Tukholmaan ja Turkuun. Sairaudet olivat jo naisten elämässä ja loppuelämä oli kummallekin vaikea.

Olen lukenut ennen tätä tietysti Edith Södergrania ja Hagar Olssonia (joiden kirjeenvaihto on myös julkaistu kirjan muodossa) ynnä muita ruotsinkielisen kirjailijapolven tekstejä 1910-20-luvuilta. Suomen sivistyselämän keskus oli asettunut Kannakselle ja Viipuriin. Helsinki oli välttämätön paha niin kuin nytkin. Tosin Kannaksen merkitys saattaa olla muistojen kultaama, koska sitä ei enää ole.

Tämäntyyppiset kirjailija-kohtalot ovat ehkä ohitettu vaihe. Vai ovatko?

Kirjeenvaihdosta ilmenee, että Kallas ja Tallgren eivät koe olevansa vastakkaisella puolella barrikadia niin kuin nykyään on usein laita. Kriitikko saattoi olla oikeasti kirjailijan paras ystävä ja tukija.

Minulla on tunne, että jos esimerkiksi Tallgrenin tekstejä (ja ehkä hänestä kirjoitettu väitöskirja) julkaistaisiin ja jos ilmestyisi kunnon Kallas-elämänkerta, meillä olisi selvempi kuva lyhyen sivistyksemme historiasta. Nyt kun se alkaa olla jälleen uhattuna.

Tällä kertaa kotimaisin markkinavoimin. Joilla markkinoilla on kyllä ulkomaisia osakkeenomistajia.

Mikä siinä oikein on, että kun talous tuntuu toimivan, niin sivistys poljetaan maan rakoon? Mikä on se mekanismi joka saa lukevan yleisön tyhmistymään siihen määrään kuin näyttää olevan nyt? Olettamukseni on nyt niin kuin aina, että tyhmyys on kyllä hankittu ominaisuus.

Euroopassa näkyy tietysti kaiken aikaa heiluriliike, joka muuttaa kansallisia kulttuureita. Se voisi olla myös hedelmällinen tila. On toivottava, että se sitä kohta taas onkin.




Yleisön pyynnöstä esitän tässä kuvan omasta muusastani, n. 6-8 kk. vanhasta Lidiasta.

18 kommenttia:

  1. Minulla on antikvariaatista ostettu kirja "Elämäntoveri" (Otava 1959), jossa on Aino Kallaksen aloittama elämäkerta miehestään. Kirjan on toimittanut Annikki Setälä ja sen alussa on Elsa Enäjärvi-Haavion muistokirjoitus Oskar Kallaksesta, jonka tuhka on sukuhaudassa Helsingin vanhalla hautausmaalla.

    Keskenjääneen elämäkerran loppuun on liitetty Aino Kallaksen kirjeitä ja päiväkirjanotteita. Erityisen läheinen kirjeenvaihtotoveri hänelle näyttää olleen Ilona Jalava.

    Päiväkirjamerkinnät ja kirjeet on valittu ajan tapaan pieteetillä, mutta niistä kuitenkin ilmenee hyvin se rakkauden tragiikka, joka aiheutui Ainon suhteesta Eino Leinoon. Niin suuri oli hänen kaipauksensa, että kun Oskar tuli häntä hakemaan Helsingistä kotiin, hän ei halunnut lähteä ja kirjoitti päiväkirjaansa: "Viikko vielä minun yksilöllisyydelleni, vaikka sitten koko elämä muille."

    Ainon rakkaussurujen lisäksi oli perheessä mustempaakin murhetta. Oskarin kuoleman jälkeen Aino Kallas kirjoitti:

    - - -

    Ja elämä on julma saamamies,
    se samoin käsin ottaa, minkä antaa,
    sait kolme lasta itse hautaan kantaa,
    tien risteyksess' seisot, kääntyy ties. -

    Niin pitkinä jo illan varjot piirtyy.

    VastaaPoista
  2. Ai jaa. Sain tästä kirjasta toimittajan tekstistä sen käsityksen että hän sai aviomiehensä elämänkerran valmiiksi asti.

    No ei se mitään. Tulipa sitten Setälän toimittamana varmaan ihan OK elämänkerta. Täytyypä käväistä kirjastossa vaihteeksi.

    Totta on, että lopun kirjaluettelossa elämänkertaa ei ole mainittu pahus vie millään nimellä.

    Olin unohtanut E. Leinon kokonaan. Olin keskittynyt ajattelemaan keskittyneesti näiden kahden naisen kirjallisia töitä. Niin ja Riitta Kallas näkyy toimittaneen Aino Kallaksen kirjeenvaihdon mainitsemasi Ilona Jalavan JA Helmi Krohnin kanssa, SKS 1989.

    Kirjoittavan, naimisissa olevan, diplomaatin rouvan velvollisuuksia hoitava ja äidin on kohtuullisen vaikea olla myös kirjailija.

    Kriitikko Tallgrenin ongelmat olivat sitten toisaalla, mutta johtuivat erimoisista miehistä nekin.

    Tuo runo taisi olla präntättynä tässä kirjassakin. Oli aika kamalaa että Kallakselle jäi jäljelle neljästä lapsesta vain yksi, ja miehen kuoleman jälkeen oma kituva ruumis.

    Onneksi hänellä oli edelleen ystäviä.

    VastaaPoista
  3. Oskarin ja Ainon elämä oli aikamoista draamaa tämän Leino-jupakan kanssa.

    Ote päiväkirjasta:

    "Sinä olet hyvä enkelini", Eino Leino sanoi minulle. Ja vielä: "Näillä huipulla, joilla olemme kohdanneet, ei ole olemassa mustasukkaisuutta."

    "Muistan itkeneeni ääneen tyhjällä, öisellä kadulla, lähellä Kaisaniemeä. Viimeiset sanani hänelle olivat: 'Olen rakastanut sinussa kaikkea ja joka tavoin, mutta syvimmin olen rakastanut sitä, mikä sinussa on korkeinta ja iäisintä.'"

    "Muistan, kuinka Oskar heitti ostamansa myrkkypullon laivan kannelta mereen, jossain Viaporin selällä. Ja samoin Eino Leinon minulle lähettämät ruusut."

    Sitten Aino Kallas "järkiintyi" ja Eino Leino meni kiukuspäissään naimisiin neiti Hanna Laitisen kanssa.

    (Mainitsemassani kirjassa on Kallasten sukupuu. Anteeksi, että poikkesin päreen aiheesta, mutta rakkaudesta on niin kiva kirjoittaa, varsinkin, jos siinä on käynyt köpelösti.)

    VastaaPoista
  4. No johan.

    En usko että yksikään kirjailija tulee toimeen ihan ilman kaikenmaailman hirmuisia kohtaloita.

    Avioliitto on avioliitto ja muut suhteet ovat muita suhteita.

    Mustasukkaisuus on erittäin yleistä. Ainolle ittelleen oli hyvä että mies sentäs heitti myrkkypullon pois. Mihinkäs Aino olisi ilman Oskaria joutunut? ja lapsetkin vielä!

    Minusta tämä kuuluu kaikinpuolin tähän päreeseen, koska onhan Kallaksen ja Leinonkin suhde mitä kirjallisin. Kaikinpuolisin suhde.

    Ikuisuuksista puhuvat myös nämä kaksi naista.

    Tekstintekijä varmaan aina toivoo että jotakin jäisi elämään vaivaisen ruumiin kuoleman jälkeen ja sen vuoksi Leinokin tuota sielullista ikuisuutta ylistää.

    Ei kai nyt kukaan kiukuspäissään naimisiin mene? Leinokaan?

    VastaaPoista
  5. Tämä liitto oli sellainen hurlumhei-juttu, joka päättyi ennen kuin oli ehtinyt kunnolla alkaakaan.

    Sellaisia me runoilijat olemme.

    VastaaPoista
  6. Leinolla taisi olla enemmänkin noita naisia sitten. Eikös se ollut se L. Onervakin jollain lailla kuvassa mukana?

    Ja kirjallinen suhde sekin.

    Vai olet nyt lopullisesti päättänyt ruveta runoilijaksi? Oli kai se jo aikakin!

    VastaaPoista
  7. "Kirjallinen", juu. Onerva on tehnyt Leinosta parhaana pidetyn elämäkerran. Hannu Mäkelä on tehnyt edellisistä kirjan Nalle ja Moppe, joka oli minusta vähän työläs lukea, koska en pidä erityisemmin Mäkelän tyylistä enkä pitänyt kirjan rakenteesta.

    "Runoilijaksi", juu!

    VastaaPoista
  8. Mikähän siinä on kun ylen harvoin tulen lukeneeksi elämänkertoja. Aina välillä ihmettelen sitä, sitten taas unohdan ja uppoudun joko fiktioon tai jotakin tiedettä käsittelevään kirjaan tai artikkeliin.

    Ehkä ajattelen että elämänkerran pitäisi olla "oikeasti" totuudellinen, ei vain "leikisti", tällä tarkoitan sitä, että yleensä kohteesta puhutaan aika nätisti.

    Noita Leino-kirjojakaan en ole lukenut.

    Minä olen monistellen yrittänyt lukea Hannu Mäkelänkin kirjoja, fiktiota tai ei, mutta sama kokemus mulla on kuin sullakin.

    Kieli on jopa ylikorrektia. Ihmisenä mitä valloittavin, ainakin mitä näin viime syksyn LittFestissä. Hauska kuin mikä.

    No, mitäs olet mieltä Leinon ystävättäristä, Onervasta ja Kallaksesta? Oletko lukenut?

    Kuka muuten panee runoilija-sanaan lainausmerkit ja kuka ei? Onko kyse julkaisufoorumista vai mistä?

    VastaaPoista
  9. Minähän siteeraan sinua, siksi sitaatit. Kirjoittaisin molemmista naisista, jos ehtisin. Pikanopean selonteon saatat saada googlaamalla, mutta ainakaan Wiki ei sano L. Onervasta paljon mitään. Aino Kallasta en ole kokeillut. Ehkä kummastakaan ei voi puhua Leinon ystävättärenä. Aino leiskui niin, että oli palaa karrelle. Kummallista, että Sudenmorsian on jäänyt minulta lukematta.

    Hiidenkivessä taannoin ollutta Lasse Koskelan kirjoitusta elämäkerroista hänelle kommentoin, koska olin samaa mieltä siitä, että monet elämäkerrat, jotka on tehty "ihanteellisessa" hengessä pitäisi kirjoittaa uusiksi.

    Suljen nyt koneeni ja sulkeudun suosioonne.

    VastaaPoista
  10. Siinä se selitys varmaan onkin. Olen todennäköisesti nuorena lukenut joitakin elämänkertoja ja ne ovat olleet puisevia.

    Oli tapana että historian tai suomenope suositteli yleensä jonkun puisevan miespuolisen suurmiehen elämänkertaa, että oppisimme jotakin. En koskaan käsittänyt mitä meidän piti niistä oppia.

    Useimmille meistä on varmaan suotu opettajia, joiden opetuksen idea ei mennyt kalloihimme ei sitten millään.

    Nyttemmin olen sitä mieltä, että useimmat opettajat olivat kykenemättömiä kommunikoimaan edes omasta kokemuksestaan yhtikäs mitään. Pystyynkuollutta kalustoa.

    Kallaksesta oli Wikipediassa aika paljon, Tallgrenista ei juuri yhtään mitään. Eikä missään muussakaan foorumissa, eli unohdettu se on.

    Sudenmorsiamen useimmat muistavat Kallaksesta. Minä taisin lukea niistä romaaneista suurimman osan joskus 12-13-vuotiaana. Jännittäviä ja hyvinkirjoitettuja! Kunnon juoniromaaneja, eikä mitään pliisua tyttöromaanilajia.

    VastaaPoista
  11. anna-maria tallgrenin toimittajan estetiikkaansa voisi luonnehtia impressionistisen kritiikin persoonalliseksi sovellukseksi.

    siihen liittyi keskeisesti näkemys kääntämisestä ja toimittamisesta luovan inspiraation piiriin kuuluvana ilmiönä.

    esimerkiksi runon siirtäminen toiselle kielelle oli tallgrenin mukaan siksi arka asia, että hengettömiä käännöksiä välttääkseen hän halusi valita sen runon, joka hänelle parhaiten 'antautui'.

    tallgrenin maalailevassa tyylissä on ajoittaisista ylilyönneistä huolimatta oma lumonsa. huutomerkit ja puolilainausmerkit kuuluivat olennaisena osana hänen ilmaisuunsa.

    yksi viisaimpia tallgrenismeja on hänen arvionsa edwin hagforsin tekemästä rousseaun tunnustusten otevalikoimasta, mutta se on ikävä kyllä liian pitkä pätkä tähän lainattavaksi.

    kannattaa etsiä teksti käsiinsä, sillä niin ankaraa ja hyvin perusteltua kritiikkiä ei yksinkertaisesti voi sivuuttaa olankohautuksella.

    hyllystäni löytyvän maailmankirjallisuuden kultaisen kirjan ideoinnissa tallgrenilla oli vaikuttava osa - hänen vakava paneutumisensa tuon kirjasarjan toimitustyöhön johti upeisiin ja merkittäviin suomennoksiin.

    tallgren oli korvaamattomana apuna myös englanninkielisen draaman välittämisessä, ja hän myös seurasi uusien näytelmien ilmestymistä ranskassa, saksassa ja skandinavian maissa.

    lisäksi hän hoiti koskenniemen ja onervan ohella baudelairen ja symbolisen runouden samoin kuin englantilaisen symbolismin esitteleminisen ja kääntämisen.

    arvi kivimaa kiitti arviossaan tallgrenia siitä, miten hän antoi matkasauvan niille ihmisille, jotka hänen innoittaminaan ja opastaminaan lähtivät toivioretkelle kirjallisuuden kuolemattomaan maailmaan.

    laitan tähän kommenttini päätteeksi plus lidian kunniaksi yhden baudelairen, joka ei tosin ole anna-maria tallgrenin, vaan koskenniemen suomennos.

    lepää, kaunis kissani, rinnallain / ja käpäliis kyntes salaa. / suo mun katsoa, silmiis sukeltain, / missä malmi ja agaatti palaa.

    VastaaPoista
  12. meri! Kyllä minä luulen että Tallgren todellä oli impressionistis-ekspressionistinen kirjoittaja, ainakin huutomerkit, pitämykset ja torjumiset välittyvät vahvasti kirjeissä. Jotka siis ovat hyvin kulttuuripitoisia.

    Tallgrenhan julkaisi kokonaisen kirjan Verlainesta (1922) ja varsinkin nuoret kirjoittajanalut lukivat sitä kiinnostuneina. Hän kirjoitti myös esseistä ja kritiikeistä kootun kirjan Pikapiirtoja nykyajan kirjailijoista (1917), joka sekin kului nousevan polven käsissä.

    Laitinen näyttää pitäneen viimeksimainitusta kirjasta eniten. Mutta väikkärin Tallgrenista kirjoitti Tellervo Krogerus (1988), samoin toimitti kuin SKS:n kustantaman koosteen Tallgrenin teksteistä nimeltä Elämyksiä.(1990)

    Tietoa siis on hänestäkin saatavilla, vaikka varmaan Kallasta luetaan edelleen enemmän.

    Eipä kirjoittaminen ole onneksi kilpailulaji. Tallgren koki tärkeäksi välittäjän tehtävänsä. Suomi oli niin perinpohjaisesti vielä umpiossa. Kallas lähetti Tallgrenille Lontoosta monia kirjapaketteja, jotka olivat kallisarvoisia.

    Samaan aikaan ensimmäisten Tallgrenin esseiden ja kritiikkien ilmestymisen aikaan oli muistaakseni jo olemassa suomenruotsalaisten hieno kulttuurilehti Quosego, jossa olivat kaikki ruotsinkieliset modernistit jo esillä, heillä kun kielimuuri oli helpommin ylitettävissä kuin suomenkielisillä.

    Kulttuurikeskittymä Kannaksella johtui kyllä enemmän kuin mistään alueen monikulttuurisuudesta ja monikielisen Viipurin läheisyydestä.

    VastaaPoista
  13. Kaijärven Pahan kukkia en pidä ollenkaan pahana, pikemmin päinvastoin. Hän oli miesten mies. Kupiaisen Baudelaire-elämäkertakaan ei ole hullumpi. Poikkeuksellisesti se alkaa runoilijan kuolemasta.

    VastaaPoista
  14. Vajaa leinikin kukinto kellertää minkä voi.

    VastaaPoista
  15. Jaa oliko sekin Kaijärven suomennos?

    Mikä hemmetin miesten mies, suomentajien Clint Eastwood? Vai tarkoitatko että oli homo? Onkos sillä jotain merkitystä?

    Yksi Kaijärven suomennos minulla oli, mutta panin divariin, kun en kyennyt lukemaan: Herman Hessen Lasihelmipeli. Aivan älyttömän hankalaa suomea. Ei ollut uskaltanut katkoa pitkiä saksalaisia virkkeitä.

    En muista enää mihin Baudelaire kuoli, ellei kuollut absintin kittaamiseen. Hänen runonsa, jotka olen sitten ilmeisesti lukenut Kaijärven suomennoksina, ovat kyllä kohtuuttoman hyviä.

    Ja kyllä vain, hän on suomentanut myös Verlainen Runoja, ja lopussa on hänen kirjoittamansa essee Verlainen elämästä nimeltä Rakkauden runoilija (Otava 1965).

    Aivan epäilemättä Kaijärvi on lukenut Tallgrenin Verlaine-elämänkerran. Mutta essee on hieno, ja runoihin olen palannut useasti.

    Voi olla että Kaijärvi on parempi runojen kuin proosan suomentaja.

    VastaaPoista
  16. Hetkinen. Mikä leinikki, missä?

    Kastele sitä!

    VastaaPoista
  17. Ei kai seksuaalisella suuntautumisella välttämättä ole merkitystä suomennettavien teosten valinnassa. Voihan muutenkin olla kiinnostunut Baudelairesta, Hessestä ja Verlainesta.

    Ai mikä leinikki? Täällä! Kaipaa lempeää, lämmintä sadetta.

    VastaaPoista
  18. Jos voit kuvitella, ja varmaan voit, niin minä kasvatan mitä vain sattuu kasvamaan parvekkeella.

    Horsmassa on nuput! Koivun taimet ovat hieman näivettyneen näköisiä. Ei ole satanut kuukauteen ollenkaan. Eilen uhkasi ukkonen, mutta jäi pimeiksi pilviksi.

    Kumma että teilläkään ei ole satanut.

    Löytyi Aino Kallaksen runokirja, Kuun silta (Otava 1943), äidin runokirja. Verlaine ja Baudelaire taitavat olla aika pitkää ja hurjaa absintti-runoutta, mutta tässä ollaan varmaan ugrien maisemissa:

    IHMELINTU

    Ah, ilon ihmelintu,
    sua kauan kuullut en,
    sun sulkies kimmellystä
    jo ammoin nähnyt en.
    Ah, ilon ihana lintu,
    sun laulus aamuinen
    soi elon ylistystä
    yli synkeän sydämen.

    Kun laualat, ihmelintu,
    niin sulaa sielun jää,
    se tuskan tumman yöstä
    mun aamuun herättää.
    Ah, ilon ihana lintu,
    kun laulus kuulla saan,
    ei mikään voi mua syöstä
    yön syliin uudestaan.

    *
    Lidia näppäisi Iitaa joka taisi säikäyttää sen.Ei ole Lidia kotoisin lapsiperheestä.

    Nyt Grandpa ja Ida katsovat Lumikkia tänä aamuna jo toiseen kertaan. Siis Disneyn. Laps ei näytä saavan elokuvasta tarpeekseen.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista