Psykoterapia ei auta

Työ ja juokseminen kaupungilla vie aikansa; olen seurannut hieman kehnosti mitä Blogistanissa kirjoitetaan. Sitten tulee päiviä, jolloin sataa kaatamalla ja sadevaatteet ovat mökillä.

Päätä särkee. On kirjoitettava ja luettava unohtaakseen päänsä, joka kuitenkin joutuu tekemään työtä satoi tai paistoi. Joku sähköinen impulssi neuroverkossa on jumissa. Hartioita kivistää. Niskan ja kallon välinen yhteys tuntuu kireältä, aivan niin kuin ruumis olisi tipahtamassa pois, ja pää tappelee vastaan.

Olen ehdottomasti dualistista ihmiskäsitystä vastaan.

Mutta jos ei ole pakko mennä jonnekin johonkin tiettyyn aikaan, rakastan panna kumpparit jalkaan, pitkän tuulitakin niskaan ja huivin päähän. Sillä tavalla saan kaikessa rauhassa läiskytellä lätäköissä.

Kaukana ei ole ajatus että menen pihan hiekkalaatikolle lapioimaan kuraa lasten kanssa. Ei ole olemassa huonoa säätä. Säät ja ilmat menevät miten tahtovat, vaikka ihminen niihin ilmeisesti aika lujaa vaikuttaakin.

Netti sanoi äsken yhteytensä irti, joksikin aikaa. En pääse lukemaan suosikkikirjoittajiani, olivat ne sitten Wordpressin tai Bloggerin alaisia. Postiluukusta tuli uhkaava kirje: tietokone ja oheislaitteet on suljettava jos tulee ukkonen.

Onko mahdollista että palveluntarjoaja on viikkoa aikaisemmin, kirjeen lähettäessään, osannut ennustaa että tänään olisi ukkosta ilmassa?

Mutta nappasin tällaisen palasen Anita Konkan Jaetuista otsikoista. Se koskee minulle tuntematonta slovakialaista kirjailijaa Peter Pistanekia, haastattelun tekijä on Robert Buckeye Rochesterin yliopiston weblogilta nimeltä Three percent.

PP puhuu Ernest Hemingwaysta ja hänen ongelmistaan alkoholin ja kirjoittamisen välisessä maastossa. Mielipide on mielenkiintoinen:

PP: What did him in was his narcissistic personality and endogenous depression. He used alcohol to overcome his problems, which is always dangerous. A good psychotherapist would have helped him. He might not write a word again but he would be able to enjoy his life. Writing is always a sign of a certain disorder. The roots of our problems are buried deep in childhood. Open wounds and narcissistic injuries repressed in the subconscious. When Hemingway was depressed, he was not able to write. A good therapist could have helped him, but at a price. His ability to write would have been lost. Not the craft, but the drive would be gone. Happy people have no stories. The trade-off with therapy is that the writer gets his life back. Fuck the writing, they say. I’d rather be happy.

Eli: ”vitut kirjoittamisesta, olen mieluummin onnellinen”.

Olen kuullut kerran psykologin luentonsa yhteydessä ykskantaan toteavan, että psykoanalyysi on kyllä tiedettä, ja sitä paitsi analyytikon on oltava lääketieteellisen koulutuksen saanut, joten kyseessä ovat aivan oikeat ammattilaiset. Takarivissä joku viittasi ja nousi puhumaan ja kertoi että hänen sukulaisensa, ihkaoikea kuvataiteilija, ei saanut vuosienkaan jälkeen mitään apua analyysista, vaan tila pikemminkin paheni.

Lopulta kuvataiteilijasta tuli maaninen maalari. Maalauksia ostettiin museoihinkin. Mutta maalari oli kuin kirottu, ei kyennyt iloitsemaan aikaansaannoksistaan ja heitti sitten lopulta psykoanalyysinkin pois. Vaimo ja lapset olivat häipyneet jo ajat sitten.

Tässä slovakialainen kirjailija kuvaa kirjoittamista päänsisäisen epäjärjestyksen merkiksi. Ihminen ei ole terve. Maaninen narsismi ja synkkä depressio vaihtelevat, eikä ihmisestä oikein ole eläjäksi.

Nimittäin onnellisuus, jopa pelkkä tyytyväisyys, on se tila johon ihminen kuitenkin pyrkii. Psykologi ilmoitti ykskantaan takarivin negatiiviseen puheenvuoroon, että luovan työn tekijää on mahdoton parantaa psyykkisistä oireista. Yleisön joukosta kuului supinaa.

Hemingwayn kohdalla ei tässä jutussa kerrota sitä, että viimeisinä onnettomina alkoholinhuuruisina vuosinaan hänet leimattiin paranoidiksi. Kirjailija väitti kivenkovaan, että CIA ja FBI seuraavat häntä Key Westin asunnon liepeillä.

Kun sitten aika jätti Hemingwaystä ja FBI:n J. Edgar Hooverista, joitakin papereita tuli julkisuuteen. Uutinen kertoi, että kyseiset organisaatiot olivat todella seuranneet kirjailijaraukkaa. Syy oli vähintäänkin omituinen.

Hän nimittäin oli ystävystynyt Kuuban vuosinaan Fidel Castron kanssa, ennen kuin tämä edes oli vallassa, ja sai tältä ilmeisesti laatikoittain ainakin sikareita ellei myös rommia myös valtaanpääsynsä jälkeen.

Syyn todenperäisyydestä en kyllä voi mennä takuuseen. Mutta tapahtuu Amerikan ihmemaassa muutakin kummallista silloin tällöin. Isoihin maihin mahtuu ilmiöitä.

Oletan joka tapauksessa että Hemingway piti quantanameroista, Quantanamon tytöistä, oli rommia ja sikareita eli ei.



Valokuvat: napattu blogista nimeltä Cocktail called Hemingway. Valokuvaajan nimeä ei ilmoitettu, mitä pahoittelen.

Tie vie aina eteenpäin

Minulla on useita ystäviä, jotka pitävät fantasia- ja tieteiskirjallisuudesta. He ovat aivan täyspäisiä ihmisiä, mutta tarvitsevat ripauksen toisenlaista elämää pystyäkseen elämään arjessa, josta helposti poistuu kaikki odottamaton kauneus.

Kirjoitin aiheesta jo ajat sitten yhdeltä sen osalta, kun ajattelin Arthur C. Clarken käsikirjoittamaa elokuvaa 2001. Nyt luen hänen kirjoittamaansa tieteiskirjaa nimeltä The Songs of Distant Earth. Se on mahdollisesti suomennettu, mutta pidän hänen omasta kielestään.

Clarken englanti ei ole tylynkovaa niin kuin joillakin tieteiskirjailijoilla.

Tätä on nyt kyllä ilmassa. Helsingin Sanomien Kuukausi-liite kuvasi kanteensa Risto Isomäen, joka on suomalainen tieteiskirjailija. Joku Blogistanissa parahti tahtovansa olla Isomäki.

Minuuksien vaihtaminenkin on totta kai mahdollista tieteisromaanissa. Mutta luulen että henkilö halusi osata kuvitella niin kuin Isomäki.

Ensimmäinen isompi kosketus fantasiaan lapsuusvuosien jälkeen oli tietenkin J.R.R. Tolkienin Sormusten herra. En tiedä olisinko tullut kompastuneeksi koko Tolkieniin, ellei minulla ollut pientä poikaa. Hänen isänsä luki tätä runoa hänelle miltei joka ilta, nukkumislukemiseksi:

The Road goes ever on and on
Down from the door where it began.
Now far ahead the Road has gone,
And I must follow, if I can,

Pursuing it with weary feet,
Until it joins some larger way,
Where many paths and errands meet.
And whither then? I cannot say.

Ajattelin kuinka Tolkien luki lapselleen itse keksimiään tarinoita Tiestä joka ottaa tavattoman määräävän aseman hobitien, puolituisten elämässä. Sitten ajattelen että hän, kuten myöhemmin poikansa myös, päätyivät englannin kielen ja kirjallisuuden professoreiksi. Virat eivät periytyneet, mutta joillakin isillä voi olla merkitystä pojilleen positiivisessa mielessä. Laulu Tiestä kertoo elämästä, jonka isä kertoo odottavan poikaansa.

Nämä kaksi kirjailijaa, Clarke ja Tolkien eivät ole aikalaisia, mutta kumpikin on matkustanut pitkin ja poikin brittiläistä imperiumia ja kumpikin on kokenut sodan, Tolkien I ja Clarke II maailmansodan. Clarke oli tähtitieteilijä, Tolkien kirjallisuustieteilijä, jonka erityisalue oli muinaisenglanti.

Se puolestaan on lähisukua pohjoisgermaanisille kielille. Sormusten herra on ehdottomasti velkaa saagoille (ks. myös uusi saaganäkemys). Aivan ensimmäiseksi Tolkien yritti saada julkaistuksi keijujen kieliopin, mutta ilmeisesti kustantajat vain murahtelivat.

Työ kielen ja kirjallisuuden parissa ei auttanut yhtään. Sen sijaan Clarken tähtitieteilijän ja varhaisen tietotekniikan uranuurtajan työ tapahtui juuri oikeaan aikaan, ja myös fiktio myi hyvin. Hän puhui innokkaasti SETI-järjestelmän puolesta, jossa tavalliset tietokoneet valjastetaan luppoajoiksi etsimään maapallon ulkopuolista elämää.

Täydellä syyllä häntä voi kutsua Jules Vernen perilliseksi.

Olen miettinyt fantasian ja tieteiskirjallisuuden suosiota. Ilmiö on mielestäni peruspositiivinen, koska se vetoaa kasvaviin poikiin, jotka usein eivät lue huvikseen. Minun on kuitenkin ollut aina vaikea ymmärtää vimpaimien ja tekniikan suurta osaa näissä kertomuksissa.

Mutta ehkä joidenkin ihmisten mieleen täytyy olla kiertotie, joka kulkee esineiden kautta. Clarke kuvaa kaukaisen Thalassa-planeetan avulla draamaa, joka muuttuu varoitukseksi ihmiskunnan tämänhetkistä menoa kohtaan.

Sen sijaan Tolkien pysyttelee uskollisesti Keskimaassa, jossa oliot tosin ovat joskus outoja, mutta kuuluvat kuitenkin yhteiseen länsimaiseen mytologia-perinteeseen. Niistä on mahdollisempaa nähdä unia kuin maapallon ulkopuolisista olioista.

Kosmologia on tiede, joka ei lopeta kiehtomasta ihmisiä. Se ottaa valtaansa taas tulevina kirkkaina pakkasöinä ja ihmiset hakeutuvat kaukoputkien läheisyyteen. Sillä välin he kulkevat Tietä joka jatkuu jatkumistaan.

On outoa että pieniä vihreitä miehiä Marsista ei ole vielä koputtanut ovelle. On vaikea kuvitella että olisimme täällä aivan yksin. Ja on täysin mahdollista, että ihminen ei ole saavuttanut sellaista älyllis-fyysistä kapasiteettia, jolla sellainen muukalaisuus havaittaisiin.

Ehkä pienet vihreät miehet puhuvat keijujen kieltä?

Pallo

Olen ollut autuaasti uimassa ja olo on edelleen tavattoman autuas joten jatkan autuutta ja yritän mahdollisuuksien mukaan jakaa sitä mahdollisimman monelle.

Autuas olo on ilmeisesti sen verran harvinainen, että se saa minut viisveisaamaan velvollisuuksista, jotka vaanivat työhuoneessa joka puolella. Varsinkin että pitäisi lukea se ja tämäkin kirja, että pysyisi jollain lailla tietoisena ajan juoksusta.

Aika tosin ei juokse. Sen sijaan uimahallissa moni juoksi vedessä sillä tavoin että heillä oli vyötäröllä kellukevyö. Olen kerran kokeillut sitä ja se painaa niin ilkeästi kylkiluita, että päätin hylätä sen.

Mieluummin pyörin hyrrää vedessä ja heiluttelen epätasaisesti jalkoja ja käsiä, jolloin samalla kun olen hyrrä olen jatkuvasti joutumassa veden alle. Se taas ei käy päinsä koska kloorivesi keuhkoissa ei tunnu miellyttävältä ajatukselta.

Pärskin.

Nyt sitten kävin vain katselemassa mitä blogikaverit ovat kirjoittaneet. Ruu eli Mrs. Morbidi oli ryökäle haastanut minut. Sain tämännäköisen pankkikortin:





Ja sitten:

1. Only 5 people are allowed to receive this award.

2. Four dedicated followers of your blog.

3. One has to be new to your blog and live in another part of the world.

4. You must link back to whoever gave you the award.

No se oli Ruun blogissa suomeksikin, mutta ideana on siis että viisi ihmistä saa pankkikortin ja neljän heistä on oltava niitä jotka lukevat (=kommentoivat) blogia suht. usein ja yhden on oltava uusi blogi ja toiselta puolen maailmaa.

Eipä minulla hirmuista määrää noita kommentoijia ole, vaikka he sitten kyllä ovatkin mukana jatkuvasti. Heistä kaksi on itsestään selvää koska on tunne kuin olisin tuntenut heidät aina: Aimo-Kalevi Hotanen ja Meri. Merillä ei ole blogia, joten häntä ei voi linkata, mutta häntä voi kyllä käydä lukemassa esimerkiksi Kalevin blogissa. Sitten on Leonoora ja Neulekirppu.

On heitä nyt paljon muitakin, mutta minä olen jakautunut Kalevin ja oman blogini välille, en koe skitsofrenian oireita minkäänlaisia, mutta kummassakin on porukkaa, vaikka Kalevi on isäntä omallaan ja minä jonkinmoinen emäntä taas täällä. Kaikki neljä kuuluvat jollain lailla kumpaankin blogiin, he ovat minulle tärkeitä ihmisiä, vaikka en ole nähnyt heistä livenä kuin yhden.

Isäntä ja emäntä luontuvat hyvin, kun katsoo vaikka Neulekirpun Pohjanmaa-kuvia. Raiteilla käyskentelee isäntiä ja emäntiä avaimet plakkarissa. Tuollaista sitä näkee junan ikkunasta. Täältä taas näkee merta, mutta mielestäni lakeus ja meri ovat sukulaissieluja.

Sitten pitää olla semmoinen joka ei ole tältä mantereelta ja se taas on lantun ja nauriin käyttöä tutkiva saitti nimeltä Rutabagan ja jossa amerikaksi haukutaan joitakuita suomalaisia patalaiskoiksi ihmisiksi ja sen lisäksi suoraan epäillään, että koko kansakunta koostuu laiskiaisista. Lanttu-blogi johtaa pariin uuteenkin saittiin, joten kannattaa unohtaa epäluulonsa ja käydä katsomassa.


Mutta Ruu keksi sitten vielä meemin, jossa pitää tökätä kätensä lähellä olevan kirjan sisuksiin ja panna tähän sitten se sana sormen alta. Se on pallo. Sana löytyi Ludwig Wittgensteinin kirjasta nimeltä Varmuudesta. Kirja kulkee mukanani kun ramppaan ylös ja alas portaita aina sen mukaan karjuuko Allu vai kiljahteleeko Lidia. Siis kissat.

Meemi on sellainen että siihen saa osallistua kuka haluaa. Vaikka osallistuisivat kaikki jotka tuolla sivupalkissa ovat.

Pallosta minulle tulee niin hirmuinen määrä assosiaatioita että en kykene niitä tähän edes kirjoittamaan. Katsonpa siis mitä hra filosofi itse ajattelee sanasta pallo:

147. Kuva maasta pallona on hyvä kuva. Se osoittautuu oikeaksi kaikkialla, se on myös yksinkertainen kuva. – Lyhyesti sanoen: Toimimme sen mukaan sitä epäilemättä.

Syntymäpäiväruno

Kaleville ja Leonooralle

10. ja 11.8.2008

Oregon on mielessäni ja löysin kirjakauppiaan pojan runon, mutta siinä täytetään enemmän vuosia kuin te. Yhteensä kuitenkin vähemmän.

Ja tämä tapahtuu runoilijalle Oregonissa, kuinkas muutenkaan. Matt on totta kai tlingit-intiaani, sekin on aivan selvää, tässä kirjassa ei ole vielä omistusta, seuraavassa jo on. Sinä iltana runoilija sanoi että ei ihme että kirjakauppa meni konkurssiin.

Tällainen tarina:

Virrassa on ääni kuin joku soittaisi siten että
Sivistyneesti puhuttaisiin lineaarisesta
Polyfoniasta. Matt istuu kauempana laiturin
Juuressa ja perkaa kaloja.
Sitten hän panee piipuksi.
-Kuule, Otto, kun minä olin kuudenkymmenen
ja kahdeksan ikäinen niin minä äkkiä tulin
köyhäksi. Ja naapurit halusivat kauempaakin
kuulla miten niin oli hyvä elää.
-Siksi kutsuin yhtenä iltana kaikki ihmiset
koolle. Se oli kesää ja me istuimme kuten me nyt
istumme tällä rantanurmella paitsi että oli ilta ja
oli kuuma.
-Kaikilla oli mukit ja mukeissa oli teetä.
-Ja koska ilta oli kirkas minä näin ihmiset
hyvin ja he näkivät hyvin minut. Ja he tahtoivat
kovasti että minä alkaisin ja laittoivat mukit
syrjään. He sanoivat: ”Matt, me olemme nyt kaikki
täällä ja valmiit kuulemaan millaista on olla
köyhä.”
-He kuvittelivat että se oli kertomus joka
viedään läpi yhdellä istumisella ja hämmästyivät
kun minulta meni siihen öitä.

Arto Kytöhonka: illalla jätän oven valmiiksi auki.
Otava 1974


Puuaita olkoon kuva elokuisesta auringosta, joka osuu säleikön läpi vihreisiin lehtiin ja runkoihin. Kuljette ohi tai istutte siimekseen ja luette runon tai kaksi.

Suuri illuusio

Japanilaisen Mokuanin koan:
Miksi Bodhidharma tulee lännestä?

The Saint Louis Museum of Art








Ihmiset kuvittelevat olevansa yksilöitä. Silti kaikki kuuluvat johonkin ryhmään, jolla on omat asiansa ajettavanaan. Jos ihmiset olisivat yksilöitä ja he kuuluisivat kulttuuriin, jonka perusperiaate on itsensä kasvattaminen hyväksi ihmiseksi ja kunnon kansalaiseksi, niin siitä syntyisi hyvä yhteiskunta.

Nyt yksilöllisyys on illuusio, josta ihmiset yrittävät pitää kiinni eivätkä tajua mikä on, kun ei olekaan näin:

Ei, minä en tarvitse puolikasta.
Anna minulle kokonainen maa ja taivas.
Meret ja joet ja vuorten harjanteet, minun,
en suostu jakamaan. (Jevgeni Jevtusenko)

Jos näkee runon maisemana, niin se on kiinalainen tushipiirros. Tai japanilainen, ne ovat hyvin lähisukua. Siinä käytetään meditatiivista tekniikkaa, jossa suurin osa aikaa menee olemiseen. Mielessä ei ole mitään erityistä. Maalari vain istuu riisipaperin ja hierretyn mustekiven, veden ja siveltimen kanssa ja odottaa. Lattialla, risti-istunnassa.

On hyvä tehdä kopio. Kopio tarkoittaa perinnettä, sitä joka on arvokkainta, perintö. Mutta se tarkoittaa myös opiskelua, koska vanhoja mestareita on.

En tarkoita sitä että vanhoja mestareita ei olisi täällä lännessäkin. Ei ole pakko noudattaa kiinalaista maalaustekniikkaa. Mutta katsellut sitä monta kertaa läheltä. Näen mitä tapahtuu.

Yhtäkkiä lattialla istuva tekee nopean liikkeen. Paperille syntyy kalligrafinen merkki. Tänään hän näyttää kirjoittavan sanaa voima. Se ei tarkoita itsekehua, vaan kehotusta opiskella tämä merkki, koska se on dynaaminen ja päätyy nopeaan vetoon eteenpäin, syöksyyn ja kauniiseen ranneliikkeeseen, jolla synnytetään ennen käden nostamista hienonhieno kaareva viiva.

Voi olla että paperille syntyy samalla tavoin toinenkin merkki. Se riippuu siveltimen ja paperin koosta. Hänellä oli nuorena kiinalainen opettaja. Siitä on jo vuosia, nyt merkit ovat jo hänen aivoissaan valmiina odottamassa tuloaan. Nyt ne eivät ole enää kopioita vaan omia merkkejä. Käsialaa, kuten me sanoisimme.

Jonain päivänä taas syntyy maalauksen osa, joki ja siinä veneitä, taustalla vuoria, rotko. Maalari ei huomaa katsojaa. Aluksi vältän katsomasta, mutta hän saattaa puhua siinä samalla. Ei ehkä maalauksesta, vaan päivällisestä, jota on sinä päivänä ajatellut. Artisokan sydämiä ja salaattia, ehkä paistettua munakoisoa.

Kesällä on mahdollista kasvattaa niitä itse, munakoisoa ja tomaatteja tosin vain kasvihuoneessa.

Maalauksen ohella häneen on tarttunut muutakin oppia. Esimerkiksi mihinkään ei pidä takertua. Hän kulkee eteenpäin pakottomasti, jos tie kulkee sinne päin. Sitten voi olla myös aivan paikoillaan, mikään ei ole pakko.

Mutta sellainen asenne vie vuosien oppimisen, koska ihmiset yrittävät repiä jonnekin muualle.

Hänen onnekseen ei sentään ollut jumaluuksia, joiden alle hänen olisi pitänyt asettua. Sellainen oleminen estäisi tämänhetkisen työn.

Varhaisia mestareita on paljon. Olin lukenut heistä yhdestä, Wu Tao Tzusta, jo vuosia ennen kuin olin tavannut hänet. Löysin kirjan tai se löysi minut. Minulla ei ollut rahaa mutta tarvitsin kirjan mukaani. Varastin sen. Mutta tiedän että kirjakaupan pitäjä tiesi piilossa olevasta kirjasta. Hän oli nähnyt silmäni kun luin kirjaa.

Kirjan sisällä on Wu Tao Tzun (oikeasti 700-luvulla elänyt maalari, nykykiinan kirjaimin Wu Daozi) fiktiivinen tarina. Vanhemmiten hän oli joutunut höpsöyttään vankilaan. Vartija antoi hänelle maalaustarvikkeet. Hän maalasi maiseman sellin seinälle. Vuoren läpi meni tunneli. Alhaalla kulki joki, vuorilla oli puita, mutta alhaalla oli aamuyön usvaa, niin että puut kelluivat rinteessä.

Wu Tao Tzu läpsäytti käsiään yhteen pari kertaa ja astui tunneliin. Vartija tuli takaisin, koska ajatteli vanhuksen tahtovan jaloittelemaan. Sellissä ei ollut muuta kuin maalaustarvikkeet.

Olinko ehkä kuullut kirjasta kirjakauppiaan pojalta, josta tuli sitten runoilija? Häneltä joka on jo kuollut. Ehkä. Hän tiesi että olin lähdössä pitkälle matkalle. En edes tiennyt tulisinko koskaan takaisin. Hänen mielestään siinä tapauksessa minun olisi luettava kirja, koska olin niin nuorikin.

Se oli ruotsalaisen sinologin Sven Lindqvistin Myytti Wu Tao Tzusta. Kuvantekijä oli päässyt kirjan nimeen. Siihen asti olin tottunut siihen, että kirjantekijät ovat lähinnä kiinnostuneita itsestään ja kirjoittavat omista kokemuksistaan.

Kirja vaikutti matkakertomukselta, mutta se oli paljon muuta. Afganistanissa hän kohtasi ylpeitä sotilaita, joilla kaikilla oli Kalashnikovit selässään. Hän kohtasi paljasjalkaisia ja paljaskasvoisia suoraselkäisiä naisia, joiden iästä ei ollut aavistustakaan. Köyhää väkeä, mutta tulivat toimeen.

Intiasta hän ei sanonut paljon muuta kuin että sinne menevällä täytyy olla mukanaan pätkä paksua hamppuköyttä koska sieltä ei selviä ilman itsemurhaa. Kiinassa hän meni pieneen vuorilla olevaan buddhalaisluostariin. Opiskeli ja tuli takaisin toista tietä.

Kirjoitti kirjan. Ilman sitä kirjaa en ottaisi silloin tällöin alas riisipaperirullia kirjahyllyn ylähyllyltä, levittäisi niitä lattialle ja istuisi pitkään katsomassa vuoria, sumua, pieniä kaarnalaivoja, joissa oli pikkuruisia ihmisiä.

Mittasuhteet on muistettava. Sumuun on kyettävä tarvittaessa häviämään.