Koillisväylä

Mikäli bloggeri suo, tuossa on NASAn tällä viikolla antama kuva jään määrästä  Jäämeren päällä (muuten blogi on omituisen oloinen, mutta olkoon nyt vähän aikaa). Teksti kuvassa on englanninkielistä, se kuvaa tilannetta jossa jäätä on vähiten ja näyttää katkoviivoilla kuvan siitä millainen tilanne on ollut kesäisin aikaisemmin.

Adolf Erik Nordenskiöld (tai Nordenskjöld) on suomalainen tiedemies, joka kunnostautui varsinkin karttojen tekijänä ja keräilijänä. Parhaiten hänet kumminkin tunnetaan Koillisväylän purjehtijana. Hän kirjoitti löytöretkeltään aikamoisen määrän kirjoja:

1880: Om möjligheten at idka sjöfart I det Sibiriska ishafvet,

1880-1881: Vegas färd kring Asien och Europa I-II (suom. Vegan matka  Asian ja Europan ympäri, 1-2. Viipuri 1881),

1881: Om norrskenen under Vegas öfvervintring vid Berings sund,

1882-1887: Vega-expeditionens vetenskapliga iaktagelser I-V,

1883: Studier och forskningar: föranledda af mina resor i höga Norden.

Keräsin nuo suomenkielisestä Wikipediasta ja hämmästyin että hänen tutkimuksiaan ei ole suomennettu kuin tuon parin niteen verran. Kuitenkin aika oli fennomaanien kulta-aikaa ja yksi sun toinen halusi profiloitua nimenomaisesti suomenkielisenä ja –mielisenä. Selityksenä voisi olla se että hän joutui maanpakolaisuuteen Ruotsiin koska oli suhtautunut liian vapaamielisesti Venäjän hallitukseen, mitä ikinänsä se sitten on aikoinaan tarkoittanutkin.

Ehkä hän oli ruotsinkielisesti suomenmielinen?

Kuten NASAn kuva osoittaa, Nordenskiöldin matka olisi ollut tällä hetkellä paljon helpompi kuin 1800-luvun lopulla. NASAn kuvassa ei ole Grönlannin jääpeitettä, koska Grönlanti on Pohjoisnavan maa-aluetta.

Sääli jääkarhu-parkoja! Samalla mieleeni muistuu elävästi Risto Isomäen sci-fi –romaani Herääminen, joka edesauttoi osin omaakin heräämistäni 2000-luvun alussa. Koillisväylän rantamilla olevat kalastajakylät kokevat ympäristökatastrofin, mutta he ovat ihmisiä suurimmalta osin. Ensin katastrofia joutuvat pakenemaan henkensä uhalla valaat, jotka ovat muutenkin hätää kärsimässä niin kuin suurin osa maailman valaista.

Suomalainen Maahenki-kustannus julkaisi vuonna 2003 hienon valokuvaopuksen nimeltä Vienanmeren luostarisaaren maitovalaat. Kirja on kansainvälisen joukon tekemä, mukana on venäläisiä, ruotsalaisia, suomalaisia, mukana on myös yksi suomalaistunut kolumbialainen.

Kirja ansaitsee lukijansa, joten en halua puhua sen tarinoista sen enempää. Ainoastaan ehkä sen, että Vienanmeren maitovalaat ovat edelleen uhanalainen laji ja sen että niiden tekemät äänet, musiikki, ja sosiaalisuus joka näyttää ulottuvan lajien yli, tekee niistä yhden maailman hienoimmista nisäkkäistä. Serkkujahan me olemme, vähintään.

Minua niin kuin monia muitakin täällä Pohjolassa eläviä hirvittää ajatus siitä, että Koillisväylä otetaan rahtiliikenteen käyttöön.

Olkoon vain että ekonomistit laskeskelevat, että rahtiliikenne Siperian pohjoispuolitse tulisi niin ja niin paljon halvemmaksi ja suomalaiset saisivat varmasti niin ja niin paljon jäänmurtaja- ja laivatilauksia liikenteen ympärivuotisesta lisääntymisestä. Maitovalaat ja herkkä pohjoinen merialue olisivat ilman muuta vaarassa.

Valaat syövät kalaa. Jo yksi Exxon Valdez-tapaus ja ympäristön tasapaino olisi jo järkkynyt. Minusta on aivan tarpeeksi työtä toivoa että Itämeren maat viimeinkin alkavat tehdä jotain oman meremme pelastamiseksi.

Isomäen skenaariossa meren pohjassa makaavat metaaniklatraatit aiheuttavat isoimman tuhon kun maapallon lämpiäminen käynnistyy todenteolla ja meriveden lämpötila nousee. Sehän on jo noussut ja Norjan pohjoisella rannikolla surraan sitä, että juuri pelastettu turska on taas vaarassa, koska niiden lisääntymisalueiden plankton alkaa ultraviolettisäteilyn myötä kuolla. Koko meriluonto tarvitsee planktonia. Silti Norjan valtio mietiskelee Lofoottien matalikon ottamista öljyn kairausalueeksi. Eikö tuosta öljystä nyt mitenkään voida päästä eroon?

Mutta metaani on kaiken elollisen tieltään tappava kaasu. Mitähän Kööpenhaminan ilmastokokouksessa saadaan tästäkin asiasta päätetyksi?

Sarajevo ja Trieste mielessäni

Aleksandar Hemon sai kirjallaan The Question of Bruno paljon huomiota: Amerikkaan oli ilmestynyt ilmeinen kirjailijalahjakkuus ja suoraan Sarajevon sodan keskeltä, ja tavattoman nuori ihminen vielä. Oikeammin: hän saapui turistina, mutta juuttui sinne koska Jugoslavia oli juuttunut hajoamisensa jälkeisiin sotiin. Eva Siikarla suomensikin kirjan tuoreeltaan nimellä Kysymys Brunosta. (olisi mukava liittää tähän muutama kuva, mutta niitä ohjelma kieltäytyy liittämästä niitä!)

Nyt on yritettävä selittää miksi kirja tuli mieleeni.

Luin yötä vasten Jukka Pakkasen tiiviintiheän romaanin Triesten taivas. Trieste tarkoittaa minulle vapaakaupunkia, jossa asui aikoinaan paljon kirjailijoita ja taiteilijoita. Triesten nimi jo sinänsä aiheuttaa nostalgisia ajatuksia. Siellä asuivat vain muutama kirjailija mainitakseni Vladimir Bartol, James Joyce ja Rainer Maria Rilke.

Aleksandar Hemon aloitti taas toisenlaisen vyöryn joka osoitti suoraan Amerikkaan ja sen satunnaisiin yhteyksiin Vanhalle mantereelle. Yksi merkittävä yhteys oli tietenkin Sarjajevo, jonka jokainen eurooppalainen tiesi ainakin olympialaisista, mutta monet myös siitä, että se vaikutti rauhalliselta eri kulttuurien ja uskontojen kaupungilta. Ennen sotaa.

Amerikan yhteys tulee Susan Sontagin muodossa. Sontag kävi sodan piirittämässä kaupungissa ja sai siellä aikaiseksi kaupunkilaisraukkojen iloksi, tai jos ei iloksi, niin ainakin mielenylennykseksi tekemästä teatteriesityksestä.

Se oli tietysti Samuel Beckettin Huomenna hän tulee (Waiting for Godot), tietysti siksi, että Beckettin näytelmä kuvaa uuden odotusta ja toivoa, mitä ihmiset tarvitsivat enemmän kuin mitään. Sitä tavalliset ihmiset kaikkialla maailmassa tarvitsevat yhä enemmän ja yhä vähemmän näyttää siltä että toivolla on mahdollisuuksia materialisoitua.

Sontagin viimeisen kirjan nimi oli Regarding the Pain of Others. Siinä Sontag yrittää vastata Virginia Woolfin kirjan Three Guineas esittämään kysymykseen: ”How in your opinion are we to prevent war?”. Kysymys on elämästä ja kuolemasta niin kuin aina.

Susan Sontagista ja Aleksandar Hemonista on hirmuinen määrä tietoa netissä, itse asiassa lähdeartikkelien parissa voi viettää aivan rauhassa vaikka viikon. Enemmänkin, koska epäilemättä ihminen haluaa viitteiden jälkeen hakeutua itse julkaistujen kirjojen äärelle. Parhaiten se tietenkin onnistuu yliopistokirjastoissa.

Sontagin ja hänen miehensä Philip Rieffin kanssa asui 1950-luvun lopulla filosofi Herbert Marcuse, joka tuolloin oli työskentelemässä muun muassa Sigmund Freudia käsittelevän opuksensa Eros and Civilisation kanssa. Käsittääkseni tätä Marcusen teosta ei ole julkaistu suomeksi vieläkään. Silti siinä käsitellään aivan oleellisia asioita eurooppalaisesta sivilisaatiosta (joksi Amerikka lasketaan myös, syntyhistoriansakin vuoksi). Oikeastaan eurooppalaisuus psykoanalysoidaan.

Marcuse puhuu sodankäynnin ja rakkauden jatkuvasta taistelusta ihmiskunnan historiassa.

Hemonin palautti mieleeni hänen haastattelunsa Deutsche Welle’ssä. Linkki oli puolestaan kirjailija Anita Konkan blogin sivupalkissa.

Sunnuntaiaamuni alkoi täysin viattomasti viiliä ja mysliä syöden ja teetä juoden, kunnes avasin tietokoneen ja katsoin linkkiä joka viittasi Aleksandar Hemoniin. Olen tietoinen siitä että linkkejä pitäisi nyt liittää joka lauseeseen, mutta luulen että lukijat löytävät ne itsekin.

Hemonin haastattelu sai minut surulliseksi. Olen tietoinen siitä että Trieste ei ole enää vapaakaupunki, mutta en ollut tajunnut sitä että Sarajevon hajoaminen jatkuu. Hemon puhuu toisaalta vain oman mielensä aistimuksista: käydessään nyt Sarajevossa, hän ei enää löydä lapsuutensa ja nuoruutensa maisemia.

Ihmiset ovat tietysti muuttuneet, sodasta on jo yli 15 vuotta. Kaupunki on varmasti pessyt kasvoiltaan sodan jälkiä, mutta ovatko kasvot siitä kaunistuneet? Ehkä eivät.

Niin Triesten kuin Sarajevonkin suhteen on sama kuin vanhan talon tai puiston kohtalon. Jos niitä ei hoideta, jos ihmiset eivät pidä niitä ominaan, ne rappeutuvat, kasvit valtaavat tilaa ja lopulta mikään ei muistuta siitä miten oli lapsena.

Ei tarvitse elää kovinkaan vanhaksi kun näkee jo muuttumisen. Olen itse viimeisen parin vuoden aikana matkustanut lyhyiksi ajoiksi lapsuuden ja nuoruuden maisemiin. Hemonin ja Sontagin kirjat ja niistä syntyvät kuvat liukenevat päässäni omien maisemieni katoamiseen.

Isoisänisän rakentamaa ulkorakennusta tuskin voi enää pelastaa. Isä teki siihen viimeksi katon silti vasta vuonna 1964. Siitä on käsittämättömän lyhyt aika. Maisemien ja ihmisten katoaminen tuo ihmiseen yhä enemmän ulkopuolisuuden olemusta.

Ei voi enää sanoa olevansa jostain kotoisin.

Kesän epätodellisuus

Lueksin puolihuolimattomasti Umberto Econ opusta Travels in Hyperreality. Lukeminen liittyi alun perin johonkin varteenotettavaan, mutta yhtäkkiä muistin kesän omituisimman hetken.

Olin menossa lammen rantaan, paikka oli aivan vieras ja oli ilta. Kamera oli mukana, koska neuvoja sanoi että siellä kasvaa sitten kaikki. Piti mennä polkua ja sitten kääntyä oikealle. Olen sillä tavoin rakennettu että sekoitan aina oikean ja vasemman, joten ehkä käännyin väärään suuntaan, tai ehkä piti kääntyä vasemmalle.




Törmäsin loukkuun. Se näkyy himmeästi kuvan yhdessä laidassa, neliskanttinen esine. Siinä oli kansi auki polulle päin, muuten verkkoa. Säikähdin aivan järjettömästi. En oikeastaan muista milloin olisin säikähtänyt viimeksi lapsuuden jälkeen niin lujaa. Jos olisin kävellyt eteenpäin, ansaraudat olisivat loksahtaneet nilkan ympärille ja murskanneet sen. Karhunraudat, tai ketun.

Joku siellä metsästi jotakin otusta. Oli keskikesä, mutta metsän sisällä oli kylmä. Jokin lensi suoraan käsivarrelle ja puri. Lähdin kompastellen juoksemaan takaisin kohti tietä. Käsivarresta joku oli puraissut palan pois ja siihen nousi iso paukama.

Pääsin kotiin ja heräilin vähän väliä valoisaan ja himmeään yöhön. Korva kuunteli taloa minunkin puolestani, menin raapustamaan äänistä tarinaa. Se on helppoa koska en kuule oikeastaan mitään ja saan kuvitella kaiken.




Ajattelin että kissan nau’unnalta kuuluva ääni ilmastointihormissa on lapsen itkua. Lapsi itkee itkemistään, itkee itseään uneen. Se on pieni lapsi eikä pääse ulos pinnasängystä, isä ja äiti ovat menneet pois ja unohtaneet että heillä on koskaan lasta ollutkaan.

Käännyin ja huomasin unohtaneeni kissan ulos. Se marssi, Allu, tapansa mukaan määrätietoisesti ja ulvahti että sapuskaa sellaisesta kohtelusta ja minä tottelin. Allun marssi on kummallista, se ei osaa vetää kynsiään tassujen sisään joten se kulkee rapisten kuin rapu ohuella hiekalla. Kuuluu naps, naps, kuin pieniä kotiloita särkyisi jalkojen alla, ja Lidia herää ajattelemaan myös ruokaa.

Olen yksin ja kissat ovat ympärillä. Silitän niitä vuoronperään ja olen yhtäkkiä aivan uninen.

Sitten lähdin muutamaksi päiväksi Helsinkiin ja kuulin että vaikka tämä kukka on kaunis, sitä ei pitäisi suosia, vaan hävittää se aina löytäessään koska se on valloittamassa koko Suomen. Mutta talossa asuvat ovat sitä mieltä, että voi sitä olla, on vain pidettävä se yhdessä kulmassa.

Mehiläinen osui aterialle samaan aikaan kuin kamera.




Helsinki oli ynseä ja kiireinen. Tajusin että en voisi koskaan enää muuttaa sinne. En ajatellut että en olisi turvassa mitä se ikinänsä tarkoittaakin, vaan sitä, että se oli muuttunut niin toiseksi paikaksi kuin mitä oli ollut ennen, että en olisi kotonani.

Missä ihminen sitten on kotonaan? Varmaan siellä missä on ystäviä. Kavereita, sukulaisia, sellaisia jotka ymmärtäisivät minut puolesta sanasta. Yksi sellainen aivan heti löytyi, abessinialainen kaveri. Se on 8 kuukautta vanha ja tahtoo leikkiä kaiken aikaa.

Sitten aurinko meni piiloon ja rupesi satamaan joka päivä. Kielletyn kukan lehdillä ja kukissa kimaltelivat sadepisarat, kun lähtöaamuna aurinko pilkahti esille. Abessinialainen ystäväni oli jossakin muualla kun hyppäsin taksiin.




Kotona näkyivät sitten jo ensimmäiset keltaiset lehdet koivuissa ja vaahterat loistavat jo pallokentän alapuolella punaisina. Alkoivat kovat tuulet.

Taipuu ja taittuu

Viimeisimmässä Scientific Americanissa on tiedetoimittaja Kate Wongin kokoama artikkeli siitä, mitä tähän saakka tiedetään Neandertalin ihmisestä, jota nyt virallisesti kutsutaan lajinimeltä homo neandertalis, eikä enää homo sapiens neandertalis. Tämä laji, Neandertalin ihminen kuoli sukupuuttoon noin 35 000-25 000 vuotta sitten, joka tapauksessa 28 000 vuoden jälkeen hävisivät lopullisesti. Viimeiset asuinpaikat tämänhetkisen tutkimuksen mukaan löytyvät vedenrajan kallioista Gibraltarin salmen Espanjan rannalla, aivan siinä salmen suulla.

Siteerattuja tutkimuksia oli neljä kappaletta ja ilmeisesti aika kattavia. Viimeisin tieto puuttuu, se mitä ei ole vielä saatu avatuksi, eli Neandertalin ihmisen DNA. Eli tieto siitä oliko kyseessä kumminkin homo sapiens, nykyihmisen sukupuuttoon kuollut sisarlaji.

Tämän hetkinen hypoteesi eli olettamus on se, että iso ja romuluinen Neandertalin ihminen kuoli kylmään ja nälkään. Se johtui lähestyvästä jääkaudesta, joka vetäytyi ja laajeni vuoronperään ja hyvin nopeasti. Ilmasto änkyröi siihen malliin, että Ison Ihmisen pääasiallinen saalis, karvainen sarvikuono ja mammutti, vähenivät. Silloin tuli nälkä.

Ison Ihmisen aivot eivät olleet niin hirmuisen paljon pienemmät kuin meidän, Pienten Ihmisten, joita kutsutaan nimellä homo sapiens (aiemmin viisautta korostettiin ja meitä kutsuttiin nimellä homo sapiens sapiens). Mutta Isoilla ei ollut paljon aikaa. Ilmastomyräkän on täytynyt olla mitä melkoisin.

Sen lisäksi isojen saaliseläinten metsästykseen tarvittiin myös naiset, jotka eivät Pienten Ihmisten tapaan pysytelleet luolissaan ja käyneet keräämässä marjoja, kasveja, juuria ja sellaista, joka muodosti tärkeän, ehkä suurimman osan ruuasta. Pienet Ihmiset eivät tarvinneet niin isoa määrää ruokaa kuin Isot Ihmiset, joten he selvisivät lähestyvästä katastrofista.

Tutkijat tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että Pienet Ihmiset eivät Isoja tappaneet, ei ollut sellaisia reviiriongelmia kuin sittemmin ollut aivan riittämiin. Siis sota ilmeisesti ei heitä tappanut. Aivan selvää ei vieläkään ole se, risteytyivätkö nämä kaksi ihmislajia keskenään. Meidän oma paleontologimme Björn Kurtén on ansiokkaasti tutkinut ikivanhoja luita aikoinaan ja kirjoittanut myös kaksi romaania aiheesta. Niistä Musta tiikeri esittää hypoteesin että kyllä, ne risteytyivät ja ei, eivät erityisesti sotineet, mutta kummallakin oli mahtava vihollinen, sapelihammastiikeri.


(Piirros: Leo Ackley)


Neandertalin ihmisten luista on löytynyt paljon sellaista, joka viittaa taisteluun. Luita on katkeillut, selkärankoja repeillyt. Nykytutkijat katsoivat vammoja ja totesivat että ne ovat hyvin samantapaisia kuin rodeo-kilpailijoilla Yhdysvalloissa. Kylkiluiden rikkoutuminen esimerkiksi on kummankin ihmisryhmän yhteinen piirre, samoin lantionmurtumat.

Siis Isot Ihmiset rikkoivat luitaan taistellessaan suurten saaliseläinten kanssa. Pienille Ihmisille riittivät proteiiniksi pienet eläimet, joten heistä ei tullut raajarikkoja eli heitä selvisi pitempään ja enemmän hengissä kuin Isoja Ihmisiä.

Asia tuli mieleen viimeistään silloin kun terveyskeskuksessa minut joku aika sitten mitattiin ja punnittiin. Pituudestani on hävinnyt kaksi senttiä! Olen painunut kasaan. Minun ei ole tarvinnut taistella isojen tai pienten eläinten saalistamiseksi, sen sijaan marjoja ja sieniä kerään kyllä niin kuin Pienet Ihmisnaiset ovat tehneet aina. Mutta eloni ja oloni ei ole ollut riippuvainen keräilystä, vaan rahataloudesta, jonka vaihtoarvo tietysti vaihtelee asuinpaikan mukaan. Afrikassa ikäiseni harvemmin on enää elossa.

Muistin artikkelin myös siitä, kun radiosta tuli keskustelu jossa kaksi poliitikkoa, Arja Alho ja Jukka Gustavson (SDP), keskustelivat oikeudenmukaisuudesta ja politiikasta ja vastasivat äänestäjien kysymyksiin. Minusta kuulosti siltä, että reviiritaistelua käydään senkin uhalla että tulevaisuus on kaikkien ihmisten osalta hämärän peitossa.

En jaksanut kuunnella kuin vähän matkaa. Mielestäni olisi siinä saanut ihan alussa olla kysymys siitä, miten arvon poliitikot suhtautuvat tulevaan ilmastonmuutokseen. Onko heillä selkärankaa väistää aina ajankohtaisia valta- ja reviiritaistoja ja yrittää keskittyä siihen, että kansalaisille kerrotaan tulevista mahdollisista katastrofeista?

Ainakaan alkuun ei ollut.

Minä en tiedä mitä ajatella. Voi tietysti olla että tämä homo sapiens ansaitseekin tulla määränpäähänsä. Mutta tässäkin maassa on paljon yrityksiä ja insinöörejä, jotka luottavat siihen että ihminen on niin viisas että se keksii jonkin tavan säilyä hengissä vaikka jäätä tulisi tuohon yläpuolelle kaksi kilometriä.

Mikään ei ole tietenkään niin viisas kuin insinööri.