12.10.09

Työn ehdot





Meille tulee kaksi aikakauslehteä, joita ei myydä missään. Tarkennus: kulttuuriaikakauslehtiä. Tarkennus: tottakai hyvinvarustetut kirjakaupat ja kioskit myyvät vaikka mitä. Hyvään varusteluun on vain yhä vähemmän rahaa, kaikkialla. Tarkennus: hyvään kulttuurista kertovaan varusteluun.


Tämä tuli mieleen kun sain arvostelijanpalkkiokuitin tältä kuulta (voi käyttää veroilmoituksessa): 48 euroa. Veroton hinta toki oli 80 euroa. Yksi arvostelu oli präntätty. Rahalla maksan puolentoista kuukauden laajakaistan 1 MB nopeudella ja suostun siihen, että kaista ei aika  ajoin toimi lainkaan ja että yhden hengen toimitukseni on ehdottoman paperiton, koska 20 vuotta vanha printteri lopetti toimintansa.


Veroviranomaisille en voi mitään. Heillä on harkintavastuu ja se painaa raskaana koska he joutuvat tarkastelemaan verotusta siltäkin pohjalta, kuinka moni heidän byroossaan saa säilyttää työpaikkansa. En tiedä, mikä verovirkailijan kuukausipalkka on, mutta veikkaan että isompi kuin 48 euroa, siis käteen.


Ymmärrän kyllä hyvin, että köyhimmät joutuvat lamatalkoissa tekemään työtä eniten. Miksikö? Siksi varmaan, että heitä on eniten. Kyllä määrä jostain selviäisikin. Mutta eikö ole järkevää viedä niiltä, joita on eniten?


Isännälle tulee valtakunnallisen kuvataiteilijajärjestön jäsenmaksun kylkiäisenä Taide-lehti. Sitä ei saa Vaasan kaupungin mistään ostopisteestä sen paremmin kuin omaa lehteäni, Kritiikin uutisia. Joka tulee SARV-järjestön kylkiäisenä. 


Rupesin miettimään journalismia. Pöydällä sattuu lojumaan Kritiikin uutiset nro 1/09, jossa kerrotaan lehtitalojen kulttuurisivujen supistuksista. Tosin vain isoimmissa lehdissä. Katsoin netistä meidän senttareiden saamia tuloja ja huomasin, että on olemassa hienosti sanoen freelancereitä, jotka voivat kuulua Suomen sanomalehtimiesliittoon. 


Ehtona on että ansaitsee 600 euroa kuussa. Mutta liitolla olisi ehkä etuja puolellaan. SARV ei ole ammattiliitto, mutta vaikka olen kuulunut siihen jo 30 vuotta, en ole keksinyt mikä se on.


Sama koskee kuvataiteilijoiden järjestöjä. Jäsenmaksut peritään, mutta takaisin ei tule kuin lehti, joka on kyllä iso ja hyvälle paperille painettu ja hyvin toimitettu. Eikä pahaa sanaa köyhemmästä serkustaan, Kritiikin uutisista.


Syy huonoon asioiden yhteiseen hoitamiseen on meissä itsessämme. Emme osaa kertoa millään pätevällä tavalla olevamme tarpeellisia ihmisiä. Muistelen että jossain järjestettiin Päivä ilman taidetta -kampanja, huputettiin kaikki julkiset taideteokset. Lisäsikö se yleisön kiinnostusta ympäristöään kohtaan? Tuskin. Herättikö se unestaan valtion tai jonkun maakunnan taidebyrokraatteja? Ei, eivätköhän he nuku sikiunta ikuisesti ja aamen.


Katson tottakai katkerasti asioita kaukaa susirajan takaa ja tiedän että suurin osa isoista rahoista on jossain etelässä. Sitä paitsi en ole katkera. Siis itseni suhteen.


Mutta minusta on ongelma, että suuri yleisö ei hirveästi välitä kulttuurista eivätkä lehdet pidä kritiikkiä tarpeellisena instituutiona palvelemaan lukijoita, jotka kenties eivät huomaisi kulttuurin merkitystä ilman kriitikon juttua. Olisiko sellainen mahdollista? Että löytyisi myötämielisiä, jotka suostuisivat edelleen suvaitsemaan sivistystä? Että ihmiset ylipäänsä keskittyisivät kulttuuriin?


Ehkä aiheesta joku tekee vielä tutkimuksenkin. Minä olen tehnyt niitä parikin kappaletta, aivan oikeille kulttuuri-instansseille. Mutta ei niitä painettu eikä levitetty mihinkään. Toinen oli selvitys kuvataiteilijoiden asemasta täällä Vaasan läänivainaan alueella. Toinen taas oli historiikki kaupungin menneistä kesäfestivaaleista, ajalta jolloin kulttuurille annettiin vielä rahaa.


Hölmöintä oli se että tein työtä motivoituneena, sain siitä akateemista työttömyysapurahaa (=työllistettynä), ne harvat, jotka työt lukivat pitivät niitä tarpeellisina. Joku jopa toivoi että tästä lähtisi uusi ja ehompi kulttuurielämä.


Voi olla että osuin arkaan kohtaan. Ehkä muistutin byrokraattien mieleen kuka tekee sen työn, jonka avustajiksi heidät on palkattu. Ja mitkä ovat ne työn ehdot. 


Mutta piti puhumani näistä kahdesta kulttuurityöntekijän jäsenlehdestä. Niissä on paljon ja hyvää asiaa, tosin enimmäkseen etelän ihmisten näkökulmasta, mutta sekä Taide-lehdessä että Kritiikin uutisissa tuntuu siltä että niissä ihminen voi puhua kuitenkin kaltaisilleen.


Tuntuu vain pahalta että ihmiset jotka voisivat saada ajateltavaa näistä kulttuurilehdistä, eivät löydä niitä mistään. Puhe jää ammattikuntien sisäiseksi, vaikka kulttuuri  näkyy edelleen kuitenkin kaikkialla. No, ainakin jossain määrin.


Minulla on kyllä se käsitys että kulttuurin alasajo alkoi taideaineiden vähentämisestä peruskoulussa. Laman nimissä tietysti. Ei kulttuuri todennäköisesti ole niitä kouluja käyneiden nuorten aikuisten silmissä kovin korkealle arvostettu.


Nyt meiltä alkaa sitten loppua lukeva, kirjoittava, katsova ja ajatteleva kulttuuriyleisö. Voi olla että kyse on vanhasta muna/kana-asetelmasta, mutta kyllä nyt pitäisi ruveta jo tekemään jotain. Kuka tekisi? Poliitikot eivät ihmisistä välitä, ehkä meidän ihmisten pitäisi kohdata toinen toisemme? Missä ja milloin?


Kulttuurin kaunis pursi vajoaa...






    

6 kommenttia:

  1. Ai, on kun kirjoittaisit British Columbiasta, ei vain koko Kanadasta! Täällä kulttuuri saa aina taistella rahoitusta mutta nykypäivänä sekin rahoitus on vähenetty kamalasti. Suurimmat valtion museot ja orkesterit saavat rahoja mutta pienet häviävät. Vaikka kulttuurin maksetaan aivan pieni prosentti verontuloista ja siitä säästyy vähän. Yksityiset taitelijat ovat ilman. Yleinen siirto oikeaanpuoleiseen politiikkaan merkitsee ettei paljon välitetä kulttuurista, vain ra'asta kapitalismista.

    Sääli Suomea jossa kuvittelin kulttuuri olevan vahvalla pohjalla.

    VastaaPoista
  2. Marja-Leena! Kyllä täälläkin kuulee mielipiteitä, että oikeistolainen hallitus on yksi syypää kulttuurin alasajoon.

    Taitaa olla niin, että kun puhutaan vain 5-miljoonaisesta kansasta, niin se voi olla paljon haavoittuvaisempi kuin esimerkiksi monikulttuurinen Kanada, jossa kaiken lisäksi yhteinen kieli taitaa olla maailmankieli englanti, paitsi ehkä Quebecissa (ainakin siellä on separistiliike).

    Koulujen tilanteesta huolestuin jo silloin kun nyt 35-vuotias poikani kävi sitä. Taideaineiden opettajat olivat järkiään epäpäteviä ja lapset oppivat siihen, ettei niillä tunneilla ollut "oikeassa elämässä" mitään merkitystä.

    Minähän asuin pari vuotta Oregonissa ja muistan hyvin miten ihmettelin sitä, että alakulttuuri (=kuluttaminen, hömppä, varsinkin väkivaltaviihde) oli päällimmäisenä ja yläkulttuuri marginaalissa.

    Yritin selittää tätä dilemmaani ihmisille, jotka eivät yhtään tajunneet mitä minä sanoin. Lähdin aika kiiruusti sieltä takaisin kotiin.

    Silti. Pohjois-Amerikassa on niin valtava potentiaali, että se väkisinkin näkyy. Ajattele nyt vaikka abstraktia ekspressionismia, joka sodan jälkeen murtautui esiin sieltä ja muutti kertaheitolla kuvataiteen keskuksen Pariisista New Yorkiin!

    Tai Kanadan kolme kovaa kirjailijanimeä: Margaret Atwood, Alice Munro ja Michael Ondaatje. Kyllä he peittoavat (minun mielestäni!) tämänvuotisen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajan. Eikä Herta Muller ole yhtään huono, hän on todella hieno kirjailija.

    En tiedä onko kulttuuria missään maailmassa tuettu ehdoitta ja vapaaehtoisesti ja kansan suurimman osan tuella. Suomessakaan, siis, ikinä.

    VastaaPoista
  3. ei kulttuuria voi alasajaa..joku merkitys tuolla kuitilla on. saas nährä

    VastaaPoista
  4. No, eihän minun edes itse tarvitse liittää sitä veroehdotuksen muutosehdotukseen, koska verovirkailijoilla ovat ne tiedot.

    Onhan niitä barbaariyhteiskuntia ollut aiemminkin. Nyt voi olla niin että niiden määrä on kasvamassa.

    VastaaPoista
  5. Kurjat on kulttuurin ehdot nykyään. Joskus sentään jossain pilkahtaa pieni valopilkku - ihmiset kirjoittavat ja tekevät taidetta kaikesta huolimatta. Ilman omanvoiton
    tavoitteita ihan vain taiteen omilla ehdoilla.

    VastaaPoista
  6. Anita, sillä tavallahan kulttuuri on saanut alkunsa, ihmisten omasta ilonpidosta ja oivalluksista, ennen kaikkea ajattelemisesta.

    Haastattelin kerran nyt jo edesmennyttä Aleksanteri Ahola-Valoa, jolla oli ideana kasvattaa ihmisiä omaehtoisen työn ja etenkin taiteellisen työn avulla.Hänellä oli kasvatusideoilleen nimikin, mutta en muista sitä enää.

    Mutta hän itse oli kokenut kaikenlaista kurjaa ensin Neuvostoliitossa, sitten Suomessa ja joutui viimein pakenemaan Ruotsiin, jossa työskentelyedellytykset kai olivat edes jonkinmoiset koska hänellä oli aikamoinen kirjallinen ja kuvallinen tuotanto. Käsittääkseni jossain on hänelle omistettu säätiö nykyään.

    Hän kertoi että hänestä tuntuu että viimeisen kerran taiteilijoita on arvostettu kivikaudella. Sen jälkeen kulttuurilla ei juuri ole ollut arvoa sinänsä.

    Sehän se tässä tietysti tärkeää onkin.

    Onhan meillä sentäs Blogistan...

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista