Hyvää sukua

Muistan hyvin lapsuudesta ja nuoruudesta vanhempien sukulaisten huokailuja suvun uudesta nuorestaparista. Sukuun tuleva oli selvästi joko huonoa tai hyvää sukua. En koskaan osannut kysyä, mitä tällä tarkoitettiin.

Vuoden 2009 viimeinen Tieteessä tapahtuu-lehti toikin sitten ahaa-elämyksen. Hyvä suku on kreikaksi eu=hyvä, genos=suku. Sanasta johtuu eugeniikka, joka nautti aikoinaan tieteen statuksesta, sen perustajana pidetään Marjatta Hietalan artikkelin mukaan englantilaista antropologia ja tilastotieteilijää Francis Galtonia (1822-1911). Suomeksi eugeniikka on yksinkertaisesti rotuhygienia. 

Suomalaisia aihe kiinnosti siksi että miltei hetikohta ”tutkimusten” aloittamisesta suomalaiset leimattiin alempiarvoiseen itäeurooppalaiseen rotuun. Sillä perusteella heiltä jopa evättiin pääsy Yhdysvaltoihin siirtolaisiksi vuonna 1924. Tiesin tuon vuosiluvun, koska sinä vuonna isoisäni muutti jälleen kerran New Yorkiin ja kun tapasin hänet New Yorkissa 1969 ja kysyin että miksi, niin hän sanoi että suomalaisia ei sen vuoden jälkeen enää päässyt Yhdysvaltoihin. 

Kyllä isoisä tiesi etten kysynyt sitä. Tarkoitin tietenkin miksi hän lähti ja jätti vaimonsa ja kolme pientä lasta yksin kotiin.

Kanadaan kyllä pääsi, ja osa suomalaisista ilmeisesti livahti rajan yli sillä tavoin. Isoisä ei joko tiennyt tai välittänyt tietää kuulumisestaan alhaisempaan rotuun kuin englantilaiset tai vaikkapa italialaiset.

Rotuhygienian taustalla oli tietysti pelkkä rasismi. Orjuus poistettiin ensimmäiseksi Englannista ja orjalaivojen kulku Amerikkaan estettiin sieltä, mutta se ei estänyt luomasta ihmisten keskeistä arvojärjestelmää. Ilman arvojärjestelmää siirtomaiden oikeutus olisi ollut hankalaa. Valkoiset eurooppalaiset olivat nimittäin maailman korkein rotu.

Tämä tuli mieleeni kun luin aamulla Laajiksen blogia (kirjailija Jukka Laajarinne), jossa hän miettii ismien merkitystä. Hänen esimerkkinsä koskee natsismia. Aatesuunta, kansallissosialismi, tuli sittemmin tunnetuksi 1000-vuotisena valtakuntana ja juutalaisten, vasemmistolaisten ja homoseksuaalien ja muiden ei-arjalaisten annihiloijana. Kaikkia heitä paloi savuna ilmaan, myös joukko Suomen juutalaisia. Tämä siis Saksassa.

Diktatuurit eivät suosineet alempien rotujen sortajia ja tappajia ainoastaan Saksassa, Sven Lindqvist kirjoittaa rasismin historiaa kirjassaan Tappakaa ne saatanat!. Yhtenä esimerkkinä mainitaan Belgian kuningas Leopoldin henkilökohtaiseen omistukseen kuulunut Kongo, josta suomalainen dokumentaristi teki juuri leffan. Se on nähtävissä Doc-point –festareilla. Helsingissä. Kuulemma joitakin nähdään myös YLEn Teemalla.

Dokkari on suomalaisen tekemä, koska ohjaaja törmäsi tietoon suomalaisista jokilaiva-insinööreistä ja teknikoista ynnä muusta työvoimasta Belgian Kongossa (kuningas Leopoldin henkilökohtaisen omistuksen jälkeisenä aikana). Hän löysi Turun siirtolaisinstituutista yhden työntekijän muistiinpanoja ajastaan Kongossa. Elokuvasta kerrottiin tämän päivän Kultakuume-lähetyksessä, mutta valitettavasti en saanut ylös sen paremmin ohjaajan kuin suomalaissiirtolaisenkaan nimeä.

Isot syövät pienet. Tämäkin siirtolainen tuli köyhistä oloista, mutta lähti tienestien perään Afrikkaan asti. Ensin hän ei hyväksynyt mustien sortamista, tappamista ja silpomista, mutta muuttui huomaamattaan itsekin kolonialistiksi ajan kuluessa ja iloitsi neekereiden pieksemisestä lopulta.

Muistan ällistelleeni ruotsalaisia, joiden mielestä oli naurettavaa että vuoden 1912(?) Tukholman olympialaisissa Suomi kantoi omaa Finlandia-kylttiä, että mitä nuo mongolit kuvittelevat täällä tekevänsä. En ollut ennen kuullut että ruotsalaiset olivat kuvitelleet suomalaiset rodullisestikin itseään alemmiksi, sen kyllä tiesin että he pitivät suomalaisia siirtomaanaan noin 700 vuotta. Ja tulin tuntemaan pitkin nenänvarttaan katsovat riikinruotsalaiset itse 1960-luvulla Tukholman kesätöissä.

Suomen murteella ruotsia puhuvat olivat automaattisesti huonopalkkaisten ja raskaiden töiden tekijöitä. On täysin mahdollista että ruotsalaisiin oli iskostunut tieto mongoleista ja sitä myötä alemmalla älykkyystasolla olevista naapureista.

Suomi puolestaan ei ole voinut ratifioida alkuperäisasukkaiden oikeuksien sopimusta, koska se ei ole ratkaissut saamelaisten maanomistusta heidän vaatimustensa mukaisesti. Valtio vain otti ja merkitsi alueet omikseen keltään kyselemättä. Siis Suomen valtio.

Juuri kun on vietetty Darwinin juhlavuotta, niin kannattaa kiinnittää huomio sosiaalidarwinismin varhaiseen esiintymiseen kaikkialla maailmassa. Se on vaarallinen mielipidesuuntaus. Onneksi tieteilijät ovat enemmän varpaillaan nyt kuin ennen III valtakunnan syntyä.

Rotuhygienistien mielestä tervein kansanosa asui aina maalla. Talonpoikaisuus oli kansakunnan elinvoiman lähde. Kun itse olen lähtöisin talonpoikaistosta – tosin pienviljelijä-suvuista – niin kokemukseni mukaan eivät talonpojat, ne aidot ja oikeat joita vielä oli lapsuudessani, olleet läheskään aina terveitä ja täyspäisiä. Päinvastoin, kylissä saattoi olla tiukka hierarkia, niissä saattoi vallita patriarkaatti, jonka hallitus oli mielivaltainen. 

Sitä paitsi työ oli kovaa ja eliniän odote oli vielä ennen sotia paljon nykyistä alempi. Ihmiset menivät työstä rikki ennen aikojaan. Lapset kuolivat pieninä sairauksiin, joita ei ennen antibiootteja voitu hoitaa.

Voi kyllä kysyä että onko nykyisen kaltainen agri-bisnes kenellekään hintansa arvoinen juttu. Maaseudun autioituminen on valtava sosiaalis-taloudellinen tragedia, jota ei varmasti vielä edes tajuta.

Lapsena  kuulin useammissakin iltamissa kylän lausujan esittävän runon ”Kylväjä lähti kylvämään”. Talonpoikaisuus koetaan vielä kulttuurisesti sentään, vaikka runo onkin kammottavan pateettinen. Kun sen siis lukee nyt, pettyneenä kaikkeen puheeseen maa-uskosta. 

(Työnäytöksestä vanhaan malliin, kuva Valto Ensio Heikkinen)

Päivittelen silloin tällöin noita kotisivuja. Eilen kirjoitin ensimmäisen kerran (siis koskaan, ainakaan julkisesti! Tämä on kai julkista?) vähän pitempään yhdestä runokirjasta. Kestää ennen kuin pääsen kirjoista kirjoittamisessa uudestaan vauhtiin, nyt kun en enää kirjoita lehteen. Tällä kertaa kirjoitin myös sydäntäriipaisevan jeremiaadin, sekään ei kuulu tapoihini. 

Minusta on tulossa itselleni outo olento.

Talvi jatkuu, talvi

Koska tahansa räystään lumi putoaa niskaan. Tiaiset räpyttelevät epätoivoisesti yrittäessään löytää kolon josta pääsisi räystään alle lumen suojaan.

Lumi on pakkautunut jääksi ja ruvennut luisumaan pitkin kaltevia kattoja kohti ohikulkijoita. Odotan milloin ylilentävä helikopteri (se tuo Pete) tai roskisauto tai vain päiväkotilasten kimeät äänet pudottavat jään päähäni. 

Sitten olen päätä lyhyempi.

Onneksi on hirmupakkasilla sentään sisällä lämmin. Ei vaiskaan, ei meillä juuri koskaan ole hirmupakkasia. Tänään näkyy olevan -12, mutta on se lauhtunut ja taivaalla näkyy harsomaisia pilviä, joista yleensä seuraa säätyypin muutos.

On kivaa kun voi selata kaiken maailman lehtiä ja löytää kiinnostavia asioita. Olen käynyt New Yorkin keskuskirjastossa ja nettilehti Literary Kicks ilmiantoi pari päivää sitten, että Lou Reed ja kumppanit pitävät konsertin Tuli Kupferbergin terveydenhoitomenojen kattamiseksi. Kupferberg kuului aikoinaan, ennen aivoinfarktia, The Fugs-yhtyeeseen, joka on Amerikan hienoimpia. Tilaisuudesta tehtiin myös radiojuttu. Tämä linkki on uusi, ja radiojuttu löytyy saman tien vielä, koska se oli sentään tehty joulukuussa. 

Jälkimmäisessä linkissä puhuvat kaksi Velvet Undergroundin jäsentä, Maureen Tucker ja Lou Reed. Haastattelija kysyy kyllä typeriä kysymyksiä siitä miten sävellykset syntyivät, ja Lou Reed korvin kuultavasti miettii vastausta ja toteaa sitten että kunhan soitettiin. Hän muisti kiittää vielä Andy Warholia, jota ilman koko yhtyettä ei olisi aikoinaan syntynyt. Musiikki syntyi Warholin Factoryssä, tehtaassa, jossa hänellä oli työhuone ja jonne kerääntyi New Yorkin nuorta taideväkeä joskus 1960-luvun puolivälissä.

Olisi toivottavaa että presidentti Barack Obama onnistuu terveydenhoitouudistuksessaan, vaikka republikaanit saivat nyt enemmistön senaatissa. Tavalliselle ei-kellekään ei pidetä tukikonsertteja aivoinfarktin jälkeen. Kyllä ei-kukaan kuolee ja sillä hyvä.

Englantia puhuville tekee hyvää aina välillä pelkästään kuunnella englantia, se onnistuu jopa tällaiselta varttikuuloiselta ja olen huomannut että silloin tällöin kuuntelu tekee hyvää sanavarastolle ja ääntämiselle. Tässä on yksi syy tietokoneiden siunauksellisuudelle. On mahdollista ilman erillistä maailmanradiota kuunnella radioita ympäri maailman.

Kun siis ulkona on viima ja pakkanen puree, niin on mukava painaa korvansa tietokoneen kaiutinta vasten ja kuunnella sitä musiikkia, jonka on joskus osannut ulkoa. 

Allu-vanhakissa ajattelee että kun menisi ulko-ovesta ulos, sen sijaan että tyhmät ihmiset usuttavat parvekkeelle, niin siellä olisi vastassa kesä. Kissaparka on menettänyt turkkinsa pörröisyyden, niinhän me vanhemmat ihmisetkin menetämme. Hän on sentään ihmisiässä jotain yli 90-vuotias, vaikka kissanikä 20 vuotta ei kuulostakaan kovin paljolta.

Yritän saada ylipursuavaa valokuvakansiota johonkin järjestykseen. Olen viikon ajan siirrellyt tai kopioinut niitä rompuille ja toiseen tietokoneeseen, niin että en menetä niitä yhdessä rysäyksessä jos tämä kone ottaisi ja kuolisi.

Mutta sitten unohdun katsomaan kuvia.

Tässä Ilimari panee Elsan kiljumaan (kuva ei ole epäskarppi vaan kuvattavat!). Muistan oikein hyvin kun Ilimari oli itse kaksivuotias ja sitä piti ottaa koivista kiinni ja pyörittää ympäri että se sai kiljua. Kommuunin ihmiset ryntäsivät katsomaan, onko se pentu taas viittä vaille halkaissut kallonsa kun on yrittänyt kävellä alas portaita tai on kiivennyt ylös nukkumalaverille ihan vain sillä puheella että ”kyllä mä osaan”.

Sitten mentiin taas Auroran poliklinikalle ja lujaa. Kai ne lääkärit tajusivat että poika on juuri oppinut kävelemään, eikä tietenkään suostu kävelemään, vaan juoksee, kiipeää, työntää sormiaan pistorasioihin, avaa tulikuumia hellan tai pönttöuunin metallisia kahvoja tai muuten vain menotessaan  kaatuu naamalleen.

Joka kerta pelkäsin että joku lääkäri soittaa poliisille: täällä on lastaan pahoinpitelevä äiti. Kyllä,  asiasta puhuttiin jo 1970-luvun puolivälissä. En ole ollut ollenkaan hämmästynyt lapsia pahoinpitelevien vanhempien löytymisestä nyt tämän uuden sukupolven vanhempien joukosta.

Mihinkäs ne olisivat hävinneet. Kai meillä nyt sentään jonkinmoinen sukupolvien ketju vielä toimii. 

Inspiroitumista

Nyt kun kirjoittamisesta on tullut sillä tavoin salonkikelpoista, että sitä opetetaan jopa suomalaisissa yliopistoissa, niin voi katsella vanhoja suomenkielisiä kirjoittajien työt- opuksia.

Olin jo aloittanut Väinö Kirstinän Polttorovioiden valot-opuksen uusintalukemista. Claes Andersson on kirjoittanut aiheesta useamassakin opuksessaan ja käyttää kirjoittamishetken kaikenvoittavasta tilasta nimitystä flow.

Koska uusia kirjoja ei paljon enää tule käsiini, menin kirjastoon. Löysin Margaret Atwoodin  kirjan Negotiating with the Dead: A Writer on Writing. Käsittääkseni opusta ei ole suomennettu. Kirja on kirjoitettu Atwoodin Cambridge-yliopistolle  kirjoittamien luentojen pohjalle, luentosarjan nimi on The Empson Lectures. Luentoja on kuusi. Sattuneesta syystä, eli matkustamisesta Eurooppaan, johtui sitten se, että Atwood joutui improvisoimaan, kun ei löytänytkään Espanjan kirjakaupoista kaikkia omia teoksiaan, joita on paljon.

Alkupuheessaan Atwood kirjoittaa miten hän valitsi luentojensa aiheet. Pääteema on se tavallinen: mikä on kirjoittamisen motiivi. Kysymys osoittautui vaikeaksi, kun hän pääsi viimein purkamaan sitä kirjan muotoon. Atwood ei kirjoita kirjailijanelämänkertaa, vaan nojautuu kirjailijoihin kautta aikojen, sen vuoksi jokaisen luvun alussa olevat sitaatit ovat tärkeitä, samoin tekstin sisälle sijoitetut sitaatit.

Oikeastaan niitä seuraamalla saisi kirjoitetuksi ainakin länsimaisen kirjallisuuden historian. En tiedä mikä on kirjallisuudenhistorian nykytilanne, koska en ole yliopistossa, mutta en muista nähneeni kokonaisesitystä pitkään aikaan, sellaista joka olisi tarkoitettu kelle tahansa lukijalle. Tämä luentosarja on suhteellisen helppo lähestyttävä siksi, että Cambridgen yliopiston luentosarja on tarkoitettu myös kelle tahansa kuulijalle, ei ainoastaan opiskelijoille, tutkijoille ja muille kirjailijoille.

Sattumalta kirjailija Italo Calvinon leski  Esther Calvino kokosi myös kirjan muotoon Amerikan luennot (Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, suom. Elina Suolahti, Loki-Kirjat 1996), jotka oli määrä pitää Cambridgessä, Harvardin yliopistossa lukuvuonna 1985-86, mutta Italo Calvino ehti kuolla ennen matkaansa. Luentosarjan nimenä oli Charles Eliot Norton Poetry Lectures.

Kuudesta muistiosta jäi uupumaan yksi, nimeltä Consistency. Olen kirjoittanut kirjasta täällä. 

Calvinon kirja on erittäin tärkeä kenelle tahansa kirjallisuutta lukevalle, se on systemaattinen ja paikoin hyvin abstraktia ajattelua sisältävä teos, joka pakottaa palaamaan kirjaan takaisin. Vaikka luentosarjan nimessä on runous, sillä tarkoitetaan tässä yhteydessä kaikkea kirjallisuutta.

Atwood kirjoittaa hyvin eri tavalla. Hän antaa kenties itselleen luvan assosioida enemmän kuin Calvino antaa. Mutta tässä on muistettava se, että Calvino ei itse kirjoittanut kirjaa painokuntoon.

Atwoodin kirjan löysi myös kirjailija Anita Konkka, joka huomasi kirjan kaksos-ajatukseen. Siinä käy niin, että jos ihmisestä tulee kirjoittaja, hän tavallaan halkeaa kahtia. Hän ei voi olla pelkkä henki joka kulkee luovien vetten päällä, koska hän tarvitsee ruokaa. Mutta se toinen, joka ei hanki rahaa, on kerta kaikkiaan toinen. Ihmisiä kaksoset ovat kumpikin.

Tämä ei tarkoita sitä, että inspiraatio ja luomisen tuli tekisivät hänestä yliluonnollisen, ainoastaan vain että ne tekevät hänestä sellaisen toisen, massasta poikkeavan, joka poikkeaa jopa lukijoista, vaikka he ovat lähellä. Sanoista jotain aivan uutta, ennennäkemätöntä ja lukematonta kehittäminen on aika epätavallista. Taiteilijat, kirjailijat ja muut luovat ihmiset ovat harvinaisia, jopa uhanalaisia otuksia.

Siksi on pakko jakautua kahdeksi. Sen voisi kuvitella olevan paitsi väkivaltaista ja tuskallista, niin myös mielikuvitusta ruokkivaa. Sellaisenaan paras mahdollinen humaanisuuden ja parhaimmilleen tähtäämisen maksiimi, mutta myös enemmän, koska kirjat jäävät elämään vaikka kirjailija kuolisi. Kirja muuttuu lukijassaan toiseksi, se itsessään jakautuu osiinsa. Se on artefakti, jota ei ole olemassa sinänsä, sellaisenaan. Totta kai, hyllyssä, fyysisenä esineenä se kerää pölyä ja pyytää päästä lukijan tomuttamaksi.

Toinen kirjan juonne on provinsiaalisuuden pohtiminen. Atwood on elänyt II maailmansodan lapsuuden perheessä joka muutti jatkuvasti. Mutta hän asui paljon suojaisemmin kuin Suomessa on asuttu, ei Kanadaa pommitettu, sen lisäksi hän sai veljensä kanssa asustella milloin missäkin biologitutkijaisänsä ja äitinsä kanssa. Mielikuvitus oli yksinäisille lapsille tärkeätä.

Kun sisarukset kertoivat toisilleen tarinoita, ne olivat peräisin tieteistarinoista tehdyistä sarjakuvista. Sellaisia ei juuri Suomessa julkaistu 1940-50-luvuilla. Vanhemmilla ei täällä ollut aikaa, energiaa, koulutusta eikä muitakaan kykyjä yrittää ruokkia lasten henkistä kasvua edes 1950-luvulla. Silloin elettiin sodanjälkeistä pula-aikaa.

Atwood kirjoittaa ensimmäisessä luvussa ajautumisestaan kirjailijaksi. Että millä sitten eläisi. Kanadassa ja USA:ssa on paljon ihmisiä jonottamassa pelkkiin opettajan virkoihin. Voisi ajatella että englanninkielisen kirjallisuuden alueella fiktio myisi niin, että sitä ostetaan. Mutta kulttuuri on niin läpeensä kaupallistunut, että Atwood kertoo vasta kirjallisen agentin saatuaan pystyneensä paneutumaan työhönsä. Siis kirjoittamiseen.

Yksi siteeratuista kirjailijoista on Primo Levi, joka todistaa biologin tietämyksellään maitolasin juomisen muuttuvan pisteeksi. Todistelu on kirjassa Jaksollinen järjestelmä. Kysymys on vain siitä, että materia on olemassa tietyllä tasollaan ja sitä on mahdollista seurata ja katsoa mihin se päätyy, tässä tapauksessa tähän:. Pisteeseen.

Olin itse tekemisissä aktiivisimmin alkutuotannon, tässä tapauksessa siis lehmien, kanssa asuessani 2-4-vuotiaana Sukevan maatilavankilassa. Maitoa tuottivat näiden kyyttöjen esi-isät ja äidit. 

(Kuvan keskusvankilan kyyttöjen uudesta kodista Seppälän maatalousoppilaitoksessa on ottanut Valto Ensio Heikkinen, kyytöt pääsevät kesälaitumille)

Atwoodin kirja vertautuu Italo Calvinon muistioon. Tälle vuosituhannelle tarvitaan kiteytyksiä ja sellaisessa muodossa että siitä riittää pureksittavaa. Näissä kirjoissa on esimerkkejä ihmisistä, jotka kykenivät pääsemään esille, puskemaan läpi sen muurin joka erottaa yksityisajattelijat, omituiset nerot ja ne jotka saavat sanomansa painettuina kirjoina ihmisten ulottuville.

Atwood muistuttaa että kirjat voivat palaa. Ilmeisesti vanha, hellenistinen Alexandrian kirjasto poltettiin tahallaan. Kolmas valtakunta poltti kirjarovioita ja sitten juutalaisia. Mutta Kanadan (tai vaikka Suomen!) provinsiaalisuus ei ole ollenkaan paha lähtökohta, heitä on siellä muitakin, esimerkiksi Alice Munro ja Michael Ondaatje. Ondaatje on pohtinut kaksos-ajatusta enemmänkin kirjassa nimeltä Divisadero. Atwoodin ehkä paras romaani, Oryx ja Crake otti käyttövoimansa  biologismaterialististisesta elämänasenteesta, vanhempien antamana (tahattomana?) potkuna, johon liittyi taustalla ollut 30-luvun lama.

Kovasti erilaisia potkuja vanhemmat antavat. Mutta ihmiset tulevat itsekseen niin monimutkaisia polkuja, että niistä selvän saaminen ei onnistu. Primo Levi oli biologi ja Auschwitz-Birkenaun entinen vanki! On hyvä että kirjailijoitakin tulee monia eri polkuja, elämä rikastuu.

Entä Suomi? Suomi on riippuvainen kustantajien halukkuudesta suomentaa kirjallisuutta. Ilman suomennettua maailmankirjallisuutta meillä ei oltaisi yhteydessä ilmiöihin ja tapahtumiin, jotka kuitenkin heiluttavat jokaista ihmistä niin täällä kuin sielläkin.

Lamat, maanjäristykset, ilmastonmuutos. Sitten on vielä ihmisten oma yksityiselämä, josta riittää kelle tahansa kertomista vaikka loppuelämä.

  

Hyvien ihmisten juhla

John Steinbeckin samannimisessä kirjassa hyvyys syntyy vetelehtijöiden ja prostituoitujen ystävyydestä, jolla he kykenevät väistämään ympäristön vihamielisyyden. Naisten talo ei ole hieno punaisten lyhtyjen talo, vaan sellainen, jossa elää kaikesta köyhyydestä huolimatta ilo.

Kirjan lukemisesta on pitkä aika, kyllä siinä tarinakin on, Steinbeck on nimenomaisesti tarinankertoja. Mutta juuri tästä kirjasta on lähtöisin hyvien ihmisten juhlan käsite, jolla ei tarkoiteta yhteiskunnan merkkihenkilöiden juhlia, vaan marginaalissa elävien yhteisyyttä.

Joku tuttava joskus laskeskeli että tässä pienessä kaupungissa on aika paljon taiteilijoita ja muuta kulttuuriväkeä. He vain harvemmin tapaavat ja kohtaavat. Jokaisella on hoidettavana omat työnsä ja kuten aina, työstä saatava palkka riittää elämiseen juuri ja juuri – mutta vielä useammin ei riitä, vaan koulutettu kuvantekijä joutuu tekemään jotain muuta saadakseen vapaa-aikanaan (?) sitten tehdä sitä mihin on koulutettu.

Varmasti suuri osa heistä – meistä – ainakin ajoittain pelkää että entä jos tästä vielä putoaa. Sosiaalisia turvaverkkoja ei juuri enää ole.

Ainut turva on pitäytyä omiin töihin ja niin, että ne muodostavat oman maailman. Tekstit ja kuvat eivät tietenkään synny tyhjiössä, ihminen ottaa aina vaikutteita myös ulkopuolelta, mutta rahan maailmasta ei vauhtia oikein voi ottaa. Ei siellä ole tarttumapintaa. 

Nyt on rauhallinen lauantai juhlan jälkeen. Oltiin juhlimassa Sinin ja Jimmyn näyttelyn avajaisia. Kaamoksen keskelle juuri oikeanlainen tapahtuma.

Sini kertoi että ihmisiä taisi olla yli 120 joka tapauksessa. 3-vuotias Natte pyöri suvereenisti ihmisten jaloissa, joku kävi kysymässä kun poika istahti minun viereeni onko tämä yksi lapsenlapsistani. Natte meni jo vanhempiensa luo, kiirettä piti pikkumiehellä.

Vaasassa vaikuttaa Uudenkaarlepyyn taidekoulun läheisyys. Paikalla oli todennäköisesti enemmistö nuoria, mikä teki minut hyvin iloiseksi. Vaasan taidehalli ei ole suuren suuri, se sijaitsee kaupungintalon yhdessä nurkkauksessa ja takahuoneessa on vielä Ibis-valokuvagalleria.

Mutta koska kaupunki ei ole houkutellut taidekoulua tänne tai antanut halpoja ja käytännöllisiä ateljeetaloja täällä jo asuvien kuvataiteilijoiden käyttöön, niin ei taide kovin hyvin näy katukuvassa. En edes tiedä mitä n.k. tavallinen vaasalainen on edes kuvataiteesta mieltä.

Kuuntelin toissapäivänä Radio Ylen 1:n Kultakuumeesta Jorma Hynnisen mietteitä suomalaisen laulun tilasta. Hän sanoi että peruskoulun taide-ja taitoaineiden leikkaukset ovat syypäät siihen että esimerkiksi laulaminen on miltei loppunut. Ei sitä enää missään kuule, spontaania laulamista.

Se käsitys minulle on tullut, että useimmissa peruskouluissa musiikki ja kuvataide ovat valinnaisia: jos valitset musiikin et saa kuvataidetta ja päinvastoin. Hynninen muistutti siitä, että luovat aineet ovat tarpeellisia kaikille ihmisille, ne kasvattavat personallisuutta ja sitä myötä mahdollisuuksia tulevaisuudessa tehdä mitä tahansa työtä ehkä hieman paremmin kuin ennen.

Mielikuvituksen kehittäminen on tapa saada työpaikoille paljon kaivattua innovaatiota, joka on lähinnä mantra-sana ilman sisältöä nyt.

Hynninen sanoi että oli aikoja jolloin laulua saattoi kuulla työmailla. Ihmiset laulaa hoilottivat heinäpelloilla. Hänen mielestään lapsille on nyt opetettu passiivinen musiikin kuuntelu, jolloin he eivät opi itse tekemään musiikkia. Hän myös kuulutti persoonallisuuksia opettajiksi, sillä heidän avullaan kiinnostus syntyy ja kasvaa.

Olen sitä mieltä että vanhassa oppikoulussa taideaineiden tila oli paljon parempi. Meillä oli oppikoulun alaluokilla jopa kaunokirjoitusta, joka kaiken tuskallisen ähellyksen lomassa kasvatti käden ja aivojen koordinaatiota, kirjaimista alkoi tulla luettavia.

Peruskoulun alaluokkien opettajien koulutuksessa musiikki, kuvataiteet tai teatteri alkavat olla niin minimissään, ettei asiansa osaava opettaja saa oppia opettajankoulutuslaitoksesta eli entisistä seminaareista. Jos opettaja sattuu olemaan kulttuuriin hurahtanut, hän ehkä ehtii hankkia itselleen lisäkoulutusta. Ongelma voi olla siinä että mistä, millä ajalla ja rahalla.

Minusta tästä aiheesta ei voi puhua kylliksi. Jo vuosia taideaineiden opettajat ovat puhuneet julkisesti että kouluissa tunnettava yleinen pahoinvointi olisi voitettavissa yksinkertaisesti lisäämällä taideaineiden tuntimääriä. Vetoomukset ovat kaikuneet poliitikkojen ja virkamiesten kuuroille korville.

Meillä ei sitä paitsi enää opetusministeriö vastaa koulujen oppisisällöistä, kunnilla on niistä päävastuu. Niinpä nämä hankalanharvinaiset aineet on lakaistu käytännössä nurkkaan miltei kaikkialla.

Joku näytti kommentoineen Aalto-yliopiston hidasta marssia tummissa puvuissa pitkin Helsinkiä että ketä nyt haudataan. Ei ollenkaan huono kysymys.

Tottakai joku myös kysyy mikä on tärkeintä, lastentarhojen taidepainotteinen opetus vai opettajien koulutuksen muuttaminen, entä sitten vanhempien kasvatus? Voisivatko neuvolat kehittää kasvatusneuvontaa siihen suuntaan, että vanhemmat osaisivat kannustaa lapsiaan laulamiseen, piirtämiseen, näyttelemiseen? Eiköhän kaiken pidä tapahtua samaan aikaan ja nopeasti sittenkin!

Eilen olin iloinen nuorten aikuisten runsaudesta taidenäyttelyn avajaisissa. Näyttelyn nimi oli Proteggimi, epäilen että se tarkoittaa ”Suojelkaamme”. Taide alkaa kaikissa muodoissaan olla häviävä luonnonvara. 

Tässä maassa on jo vuosikymmenet noudatettu yksisilmäistä ja lyhytnäköistä politiikkaa, yksi kappale Nokia-nimistä yritystä on saatu aikaiseksi ja siihen se jäi. Se on ohi nyt.

Käveltiin kotia kohti hyvässä seurassa, Färdingin Lefan poika oli ilmestynyt Helsingistä asti isänsä kotikaupunkiin ja näyttelyyn sen tien. Korjailee isänsä lapsuudenkotia hiljakseen, kesäisin saaressa olevaa mökkiä. Poika on muusikko ja opiskelee kotimaista kirjallisuutta yliopistossa. 

Valveilla?

Kissanhiekka oli lopussa uudenvuodenpäivänä. Suomessa on alkanut niin jumalaton meno, että pikkukaupat ovat auki aamusta iltaan. Kirkot protestoivat aivan vähän, vähän niin kuin ammatin puolesta, että pyhitettäköön lepopäivä.

En tiedä miksi meidän pitäisi pyhittää yhtään mitään. Jokainen asia on pyhä tai epäpyhä jos se sellaiseksi nimetään, myös kaikenlaiset lepopäivät. Sattuneesta syystä olen asiaa miettinyt.

Täällä on talvi, lunta on enemmän kuin koskaan sen 12 vuoden aikana kun täällä on asuttu. Pakkasta on sähkötornin mittarissa -14 astetta ja tuntuu että on tulossa kylmempää.

Olen ollut jo viikon kahden verran huolissani siitä, että talitintit eivät ole näyttäytyneet. Mutta näin kylmää ja lumistakaan ei ole ollut ainakaan yli kymmeneen vuoteen. Eivät kai ne ole kuolleet?

Talitinteista oli vuosia sitten tutkimus Scientific Americanissa. Lintulaji on näitä napapiirin lajeja, samoja Siperiassa, Suomessa ja Alaskassa. Muistaakseni tämä keltapäinen tapaus on nimeltään yksinkertaisesti ”tilt” englanniksi.

Se on yksi älykkäimmistä pikkulinnuista. Se hakkaa mennen tullen hirmuista meteliä ja touhua pitävän oravan kerätessään talvivarastoa. Se myös muistaa missä siemenet ja jyvät ovat. Lintututkijat tulivat siihen tulokseen, että se yksinkertaisesti käyttää muistiinpanemiseen kumpaakin silmäänsä. Panee jyvän puun kaarnan alle tai muuhun koloon, katsoo paikkaa ensin toisella ja sitten toisella silmällä ikään kuin arvioisi että onko tämä nyt hyvä piilo, etteivät muut linnut huomaa sitä. Kääntelee päätään vähän aikaa ja pyrähtää pois. 

Mutta ei sen tarvitse miettiä, silmät vain yhdessä syöttävät aivoihin avaruusgeometrisen kuvan siitä missä paikka sijaitsee ja se on sillä tallennettu. Eläimiä sen paremmin kuin ihmisiäkään ei voi selittää tarinoimalla vaan miettimällä sitä, miten aivojen muisti toimii.

Orava sen sijaan touhuaa ja tohisee – ja unohtaa piilopaikan saman tien, vaikka sillä on kaksi eteenpäin katsovaa silmää.

Kun lähdin hakemaan kissanhiekkaa, niin päätin tarkistaa takapihan talipallotilanteen. Pallojen syömistä ei paljolta lumelta voinut ylös asti nähdä, joten piti mennä tarpomaan hankeen. Nyt palelee varpaita.

Putosin polvilleni, kaaduin ja mätkähdin pitkin pituuttani. Olin arvellut että kun välillä oli lauhempaa niin aurausauto (sellainen pieni koppakuoriaisen näköinen vehje, joka pitää hirveää ääntä) olisi puskiessaan saanut kestävän pinnan tien reunaan mutta kaikkea muuta. Koko syvyydeltä pelkkää hötöä!

Ensimmäisessä puussa pallot olivat miltei koskemattomat. Eivät edes varikset tai harakat olleet onnistuneet pihistämään palloja. Ehkä niiden nokkaan koski kylmyys? Lintuja pitäisi opetella paljon enemmän. 

Linnut ovat vanhoja eläimiä, perimältään ainoita jäljellä olevia liskoja. Muistelen että jossakin Etelä-Amerikassa olisi löydetty lentoliskon fossiileja joissa siivenväli olisi jopa yli kolmimetrinen ellei neljä. Eikä kaikkia fossiileja taatusti ole vielä löydetty. 

Niiden on täytynyt lähteä lentoon samalla tavoin kuin nykyiset albatrossit lähtevät: vuoden harjalta, ne vain avaavat kolmioksi taitellut siipensä ja antautuvat ilmavirran vietäviksi. 

Liitelevät. 

Tähän yhteyteen kuuluisi tietysti Fleetwood Mac’n tunnetuin kappale eli Albatros. En osaa liittää sitä tähän mutta ainakin tällainen osoite löytyi. Muistan kun olen kuunnellut ja tanssinut sitä vuosikymmeniä sitten ja tanssista tuli liitelyn tunne. En minä Isadora Duncan kuvitellut olevani, kunhan eläydyin.

Mutta nyt kun kissat ovat varustetut ja muutama päivä sen suhteen pelastettu, voin ruveta ajattelemaan taas nukkumista. Talvi on unien näkemisen aikaa. Talvella ne ovat värikkäämpiä kuin muulloin. Sen täytyy johtua harmaan eri sävyistä koostuvasta maisemista.

Luulen että Lidiakin pitää unien katsomisesta, ja näyttää sanovan fotarille että älä jaksa (kuvat Ilmari Ackley):

Ruumis muistaa tuiskahduksen lumeen, myös  kengän sisällä sulavan lumen kipunoivan kylmyyden. Se tapahtui säännöllisesti hiihtäessä ison Kirkkoharjun laduilla, ja usein suksi katkesi ja kotiin tullessa olivat kaikki vaatteet jo jäässä.

Isän silmän pilkkeestä näkyi että hän oli salaa ylpeä rämäpäisestä tyttärestään, vaikka ääneensä valittelikin että vien hänet perikatoon katkomalla kaikki sukseni.

Muistan hyvin lumiset talvet juuri joululomien tienoilla, koska yleensä olin kasvanut niin paljon että sain vähän pitemmät uudet sukset joululahjaksi. Muut lahjat olivat kirjoja. Saatoin hiihtää pitkälle pimeään. Ei ollut valaistuja latuja, mutta olen varma siitä että tähdet valaisivat, koska en huomannut koskaan pimeää.

Tai ehkä lumi hohti puhtaampana kuin nykyään. Tai ehkä hämäräsokeuteni ei ollut vielä puhjennut.