Kaiken uhalla

Allu täytti 20 vuotta. Diabetes pysyy kurissa insuliinipiikein, mutta maksa ja munuaiset ovat hieman heikentyneet. Sen vuoksi pitää käydä aika ajoin hakemassa eläinlääkäriltä suolistobakteeripurkki, joka auttaa ruokaa imeytymään eikä kissaparka näytä Dachausta karanneelta.

Meidän perheessä kannatetaan eutanasiaa ja luulen että Allu kannattaa sitä myös, mutta hänestä on edelleen hauskaa istua sylissä katsomassa Simpsoneita illalla. Hän myös edelleen hyrrää, osoittaa kiinnostuksensa ulkomaailman tapahtumiin, makoilee iltapäivän auringossa parvekkeella, mikäli aurinkoa näkyy.

Emme siis harrasta mitään mengelemäisiä kokeita vanhimmalla eläinystävällämme. Siinä vaiheessa kun Allun infernaaliset ulvomiskohtaukset muuttuvat yhtenäisiksi ja särkevät sydämemme ynnä hänen oman sydämensä, peli on selvä.

Onneksi kaupungissamme on oma pieneläinklinikka, siis kaupungin oma.

Matkalla eläinlääkärille tuli kuva rannasta ja hautovasta linnusta, joka on maastoutunut oikein hyvin. Mutta siellä se on. Meren ranta kuhisi elämää. Tuon viime syksyn ruovikon päälle ei voinut astua, siihen olisi uponnut jalan mitalta.

Kuvan saa isoksi. Linnulla on musta pää.

Hieman ennen kesän puhkeamista luin kahden suomalaisen kirjailijan tekstejä. En ole lukenut kumpaakaan vähään aikaan, se ei silti erityisesti huolestuttanut minua. Tunnen heidän kirjailijanlaatunsa. Sen lisäksi kumpikin kirjoittaa korkeatasoista proosaa.

Toinen on Kari Hotakainen, jonka Ihmisen osa ei naurata kuoliaaksi, vaikka välillä ehkä hieman hymyilyttää. Toinen on Juha Seppälä, joka on ehkä enemmän dystooppinen kuin useimmissa kirjoissaan. Tarkoitan Takla Makania. Sellainen paikka on oikeasti olemassa ja alueella asuu muun muassa uiguureja, jotka kuuluvat turkkilaiseen kieliperheeseen. En ole varma kykenevätkö he puhumaan nykyturkkilaisten kanssa.

Tulin ajatelleeksi sitäkin että uiguurit tahtoisivat itsehallintoalueen aivan samoin kuin tiibettiläiset tahtoisivat itsenäisyyden. Kumpaankaan mahtivaltio Kiina ei myönny.

Maailma tila on hankala. Kumpikaan noiden suomalaisten prosaistien kirjoista ei ollut oikeastaan dystopiaa. Perun siis edelliset puheeni. Kyllä niissä puhutaan tästä päivästä.

Tulin ajatelleeksi ruokaa. Ketunleipä kukki. Samoin kukki mustikka. Pohjanmaalle on luvattu hallaöitä. En käsitä miksi ne tulevat kuin tauti juuri mustikan kukinnan aikaan. Sitten on tietysti seuraavaksi mietittävä sitä kuinka tärkeä, jos yhtään, ihminen ylipäänsä on tämän planeetan elämälle.

Tämänkin saa isoksi!

Omaksi ilokseni tietysti poimisin vielä mustikkaa, söisin niitä pimeän talven aikaan, vaikka vain uskomuksen voimin silmät sitten voisivat paremmin. Yksi ystävä sanoi että ”Mutta mustikallahan on silmät!”.

Onhan niillä.

Edit 31.6. Ks. sivupalkin syvänmeren kuva British Petroleumin öljyvuodosta täällä. Kuten näyttää, katastrofille ei näy loppua. Ihminen voisi lopettaa kuvitelmansa luonnon (esim. öljyn) herruudesta. Ihan totta!

Keskustelu keittiössä

Kävi kylässä nuori ugandalainen opiskelija sinä päivänä kun lehdet puhkesivat puihin. Tai vaahterathan vasta puhkesivat kukkaan, mutta kuitenkin. Hän näytti onnelliselta, naureskeli ja kun kysäisin että mitäs nauramista tässä on, siis oikein umpisuomalaiseen tapaan, hän pyöritteli silmiään että tuli sentään viimein lämmin. Minä sanoin että edessä ovat ajat kun pitää pilkkoa puita seuraavaksi talveksi.

Ugandassa on kuulemma läpi vuoden 28-30 astetta. Ei enempää eikä vähempää.

Minä katsoin häntä säälien: et tiennyt ennen Suomeen tuloasi mitään vuodenajoista! Kaivettiin esiin Ugandan kartta. Nyt puolestaan minä pyörittelin silmiäni. Siellä vilistelee kaupunkien ja kylien ympärillä jos minkäkinlaisia eläimiä. Vuoristo-gorilla asustelee siellä ja jos kongolaiset onnistuvat sotimalla toistensa kanssa hävittämään arat eläimet sieltä sukupuuttoon, niin ugandalaisillapa ei olekaan sotaa.

Sen lisäksi maastossa vilistelee myrkyllisiä käärmeitä, leijonia, erilaisia antilooppeja, outoja kirjavia lintuja, seeproja, mustia sarvikuonoja ja elefantteja.

Seurasi keskustelu Idi Aminista, jonka olemassaoloon poikaparka ei ollut mitenkään syyllinen. Sanoin hänelle tietäväni että Afrikka ei ole maa vaan manner. Hän kysyi tiesinkö minä että afrikkalaiset eroavat enemmän toisistaan kuin mitkään muut ihmisryhmät maailmassa. Sanoin tietäväni ja jatkoin kilpailua kysyen että tiesikö hän että Afrikasta tulleet neandertalilaiset ovat Euroopassa risteytyneet Afrikasta tulleiden Cro Magnoneiden kanssa. Hän näytti hölmistyneeltä.

Sitten hän tointui ja kysyi että mistä muka kukaan tietää missä vaiheessa ne ovat risteytyneet. Sanoin että koska tutkija on tunnettu virolaissukuinen Svante Pääbo niin asia on selvä.

Kaivettiin esille Suomen kartta. Nuorimies väitti että ei virolaissukuinen voi tietää Afrikan muinaisuudesta sen enempää kuin he itsekään. Öh, ehkä eivät, mutta joka tapauksessa tapaus on TAPAUS. Kaikki nyökyttelivät.

Loppuilta keskusteltiin siitä mitä itsekukin on tehnyt elämänsä aikana ja koska vieraamme oli opiskellut Kampalassa kuvataidetta, niin päädyimme miettimään sen merkitystä.

Meillä oli pöydälle isännän lahjaksi saama afrikkalainen noita. Hymyilin vieraalle viekkaasti ja kysyin tiesikö hän mistä noita oli kotoisin. Kyllä hän tiesi. Hän oli aivan varma siitä, että kyseessä on kongolainen noita. Mutta siitä hän ei ollut varma oliko kyseessä hyvä vai paha noita. Sanoin että sama ongelma meillä on Suomessakin.

Oli pahalla silmällä katsovia naapureita ja hyvällä silmällä katsovia naapureita. Vieraamme riemastui koska tismalleen sillä lailla asiat sujuivat kylissä Ugandassakin.

Maailma on pieni.

Tietokone kilahti että on tullut sähköposti ja siellä oli kesän alkua Tyynen meren rannalta. Ihailimme väriloistetta joka paljastuu laskuveden aikaan rannalla. Siitä riittäisi syömistä pienelle kylälle. Ei tarvitsisi kuin sytyttää pieni nuotio ja keittää mereneläviä ja sitten kömpiä puun alle nukkumaan makuupussiin.

Yaquina-lahti laskuveden aikaan, kuva Michael O'Brien

Meillä on seinällä muutama kuukausi sitten National Geographic-lehden kuva, jossa on kuvattu noin 100-metrinen punapuu läheltä isännän kotiseutua. Opiskelijapoika ei ollut koskaan nähnyt kuvaa niin isosta puusta, saati että olisi nähnyt niin isoa puuta.

Sovimme että niitä on taatusti ainakin fossiileina siellä, jos joku ymmärtäisi kaivaa oikeasta paikasta. Ja samoista paikoista löytyisi esi-isien ja esi-äitien fossiileita myös. Aivan hyvin voitaisiin löytää uusi 400 000 vuotta vanha neandertalilaisen ja nykyihmisen risteytymä. Voisi löytyä sellaisen lapsikin.

Taatusti tulemme miettimään ihmiselon ihmeellisyyksiä siinä pöydän äärellä myöhemminkin. Harvoin sitä tapaa ihmisen joka on kuullut leijonan karjuvan. Hän oli kyllä ollut pieni poika silloin ja sanoi että pelotti. Hän oli kavereidensa kanssa pystyttänyt nuotion.

Ajattelin asiaa. Ei yksikään kissoistamme ole koskaan mennyt tulta lähellekään. Ehkä niillä on muisto ajoilta jolloin niiden DNA vaelteli leijonien sisuksissa ja ne ajattelivat pelottavia metsäpaloja ja vielä kamalampia ihmisiä, jotka heittivät iltaruokaa hakevien viattomien isojen kissojen päälle palavia puita.

Joskus kun katson kissaa silmiin, olen näkevinäni Suuren Pedon silmien välähdyksen.

Mutta mansikat työntävät jo versoja. Merkillistä miten uusi kesä on joka vuosi.

Venäläiset sarjat

Minulla on ison vanhan koneen näytön taustakuvana valokuva Andrei Tarkovskin elokuvasta Stalker. Nettiä selatessani se on joskus tarttunut mukaan. Se on pysynyt tuossa sen vuoksi, että se sopii kaikenlaisiin mielentiloihin ja kaikenlaisiin ajatuksiin.

Välillä vain katson sitä. Olen jo kauan sitten huomannut, että kuva ei ole luonnosta. Tai sitten se on sellaisesta miltei hajonneesta rakennuksesta jollaisia Venäjä-kuvat ovat usein: vähän betonia, vettä, mutaa, muutama ruohomätäs. Ja koira. Venäjä on täynnä kulkukoiria. Tämä on sellaista joutomaata johon Suomessa ei ole varaa kuin vain suurimpien kaupunkien ulkopuolisella maaseudulla, eikä sielläkään kovin usein.

Hajoaminen ja rapistuminen katsotaan kielteiseksi ilmiöksi EU-Suomessa, vaikka kiistämättä hajoaminen on täydessä käynnissä myös Euroopassa. Valuuttakeinottelu johtaa romahduksiin.

Stalker on yksi elokuvista jonka katson säännönmukaisesti aina uudelleen. Minulla on se vuosia vanhalla VHS-kasetilla. Tuskin saan enää koskaan katsottavaksi sitä laajakankaalta, niin kuin varsinkin Stalker kuuluisi katsoa. Andrei Tarkovskia pidetään menneen ajan tulkkina. Stalkerinkin hän ohjasi jo Neuvostoliiton aikana. Stalkerin pohjana on Strugatski-veljesten tekemä sci-fi –kirja. Toinen veljeksistä on edelleen elossa ja pitää edelleen Tarkovskin filmiversiosta.

Suomen televisiota voi kiittää yhdestä asiasta, Teema-kanavasta. Siellä puolestaan on kiittäminen venäläisiä elokuvaentusiasteja, jotka ovat viime vuosina tarttuneet klassikoihin ja myöhempiinkin kirjallisiin teksteihin. Olemme nähneet Dostojevskin Idiootti ja Rikos ja rangaistus, Bulgakovin Mestari ja Margarita (Suom. Saatana saapuu Moskovaan), Solzhenitsinin Ensimmäinen piiri ja nyt vielä viimeksi Rybakovin Arbatin lapset.

Ei ole ollenkaan itsestään selvää että televisiolle kirjoittavat ja ohjaavat ihmiset ottavat käsittelyynsä kansallisia ikoneja. Kaiken lisäksi Venäjän ja Neuvostoliiton tunnetuimpia kirjailijoita. Olen lukenut muut venäläiset opukset paitsi Anatoli Rybakovin kirjoja. Olen silti kuullut niistä. Nyt olo on ristiriitainen, koska toisaalta olisi marssittava kirjastoon kiireimmiten hakemaan kirjatrilogia, toisaalta taas pelkään kovasti, että elokuva on jo kertonut tarinan minulle aivan eri muodossa.

Ehkä pelkään turhaan. Mikään aikaisemmista televisiosarjoista ei ole onnistunut pilaamaan lukuelämystä. Päinvastoin, ne ovat lisänneet sitä. Voin mennä sarjan katsottuani kaikessa rauhassa lehteilemään kirjaa, eikä pettymyksestä ole tietoakaan, päinvastoin.

Venäläisillä on jokin salaperäinen kyky visualisoida parhaat tekstit eläväksi uudeksi kulttuuriksi.

Olen ehkä puhunut tästä aiheesta jo aiemmin. Venäjällä kysymys on K. S. Stanislavskin kehittämästä näyttelijäntyön opetuksesta. Stanislavskin kirja Luonteen kasvatuksesta (tässä tietysti väärinsuomennettu, pitäisi olla karaktäärin eli roolin kasvattamisesta) ja Elämäni taiteen palveluksessa, jota olen tässä viime aikoina tavaillut (venäjästä suom. Eino Westerlund, WSOY 1946).

Stanislavskilla oli pieni villa Suomenlahden Kannaksella, jossa hän kirjoitti näitä tekstejään. Hän oli hyvin perinpohjainen työssään näyttelijäntyön kehittämisessä. Hänellä oli onnekseen ja joskus onnettomuudekseen käytössään Moskovan Taiteellinen teatteri. Muistelmansa hän joutui kuitenkin tekemään lopulliseen muotoon USA:n Bostonissa, eikä hänellä ollut käytössään enää juuri muuta kuin päänsä muisti, paperit, muistilappuset näytelmän pääkirjat olivat tiiviisti Moskovassa ja maa oli toipumassa sisällissodasta ja vallankumouksessa, uudet mullistukset olivat jo tulossa.

Stanislavski oli sekä näyttelijä että ohjaaja. Hän oli se joka myös nosti ohjaajan koko esityksen kantavaksi voimaksi, vaikka hän ei lopulta ollutkaan se vaikuttava voima: näyttelijä on aina yksin näyttämöllä. Tai sen puoleen kameran edessä.

Stanislavski sai tilaisuuden perustaa eräänlaisen teatterin eri elementtejä tutkivan ja kokeilevan studion vallankumouksen ensimmäisinä vuosina. Minusta hän tiivistää etsintänsä edelleen hyvin pätevästi:

Itse en silloin nähnyt keinoja sen toteuttamiseksi, mitä olin kuvitellut, enkä sen, mitä olin nähnyt tauluissa, kuullut musiikissa, lukenut runoissa. En tiennyt, miten näyttämöllä on sanoilla hienoimmin olennoitava tunteiden varjot. Olin voimaton toteuttamaan elämässä sitä, mikä siihen aikaan innosti minua, ja luulin tarvittavan kymmeniä, satoja vuosia, kokonaista kulttuuria, jotta me näyttelijät voisimme kulkea sitä tietä, jonka muut taiteet olivat jo omaksuneet.

Ihan niin vaikeata siitä ei tullut. Stanislavskin luoma näyttelijän työ näkyy Venäjällä edelleen. Ja: se näkyy myös Suomessa. Se joka on nähnyt Kalima-veljesten Tšehov-tulkintoja, tietää mistä on puhe. Heidän vaikutuksensa tuntuu näyttelijäntyössä tässä maassa edelleen.

Onneksi myös Venäjällä. Onneksi on edes televisio, joka voi tuoda jotain kaikesta siitä niille, jotka rakastavat teatteria, suurta romaanitaidetta. Ja etenkin niille jotka rakastavat venäläisiä klassikoita. Ei meitä ihan vähän ole.

Voiton päivä

Tänään on Voiton päivä. Päivää ei taideta juuri enää viettää muualla kuin Venäjällä.

Tänä päivänä 1945 venäläiset vetivät punaisen lipun Berliinin valtiopäivätalon katolle. Tilanteen autenttisuudesta kiistellään edelleen.

Nyt kun pankkien pelastamisesta puhutaan senkin vuoksi, että rauha viimeinkin olisi Euroopassa pysyvä, on tottakai katsottava millaista silloin oli.

Tässä on Saksa vuonna 0. Senniminen elokuvakin on olemassa. Siitä on jo 65 vuotta.

Vuosipäivä

Huomenna, 4. toukokuuta tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä kun Kent Staten yliopistossa kansalliskaarti ampui neljä opiskelijaa. Käynnissä olivat kampus-mielenosoituksen niin kuin niin usein vuonna 1970 Vietnamin sotaa ja armeijakutsuntoja vastaan. Kuva on vuoden 1970 ehkä tärkein ikoni. Sen on ottanut valokuvajournalismin opiskelija John Milo, mutta vaikka sillä siis on copyright, sen rikkomisesta ei rangaista, koska valokuva sai Pulitzerin palkinnon ja sitä pidetään yleisesti Nixonin hallituksen pelottelutaktiikan ilmentymänä – siis ei kuvaa vaan tappamisia.

Jo silloin ajattelimme että käsky oli käynyt. Niin ilmeisesti olikin.

Kuvaa ei saa suuremmaksi

Olin töissä Willamette Bridge-lehdessä, joka oli viikottain ilmestyvä n.k. underground-lehti, joka vastusti Vietnamin sotaa. Kymmenen päivää myöhemmin kaupungissa oli suuri mielenosoitus koska siellä oli sotaveteraanien kokous ja puhujana Nixonin lähettiläs Attorney General Marshal, joka siis tuli kaupunkiin 14.5., ja edellisyönä jotkut sotaakannattavat polttivat poroksi vaihtoehtomyymälän kaupungin keskustassa. Kukaan ei kuollut eikä loukkaantunut.

Tässä tapauksessa vaihtoehto oli aika viatonta: nyörivärjättyjä paitoja, intiaanikoruja, ilman myrkkyjä kasvatettua ruokaa, rauhanmerkkejä. Kaupunki oli niin pieni ettei sinne juuri mahtunut näyttäviä sodanvastaisia maaleja.

Sellainen ehkä olisi voinut olla lehtemme toimitus. Toimitus oli liikkeellä ympäri kaupunkia sinä päivänä, haastateltiin sotaveteraaneja (ei heitä vastaan kellään ollut mitään), puhutettiin kommuunisteja, jotka olivat kärräämässä lisää biologisesti viljeltyä mysliä, jauhoja, maitoa ja kananmunia tulipalossa menneen tavaran sijaan. Haastateltiin poliisia, joka ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään vaikka oli ollut paikalla miltei heti palon sytyttyä.

Minut jätettiin päivystämään puhelinta. Toimituksen ikkunoihin liimattiin teippejä ristiin rastiin, että mahdollinen kivisade ei särkisi ikkunoita. Veteraanit ja sodanvastustajat aikoivat kummatkin marssia, tosin eri alueilla. Kansalliskaarti oli paikalla. Ovi oli takalukossa. Minulle annettiin aseeksi jonkun base ball-maila.

Pelotti aivan oikeasti. Luoteja vastaan teipit eivät suojaisi.

Sitten tuli puhelinsoitto Jackson Statesta. Nuorimies puhelimessa oli hysteerinen. Hän kysyi tiesimmekö jo että opiskelija-asuntojen liepeillä ammutaan ja että kansalliskaarti oli parastaikaa rynnäköimässä vastaan Mustia Panttereita jotka tietojen mukaan puolustivat naisten asuntolaa. Sanoin etten tiennyt, kirjoitin nopeasti ylös asiat ja soitin saman tien Underground Press Syndicate-toimistoon. Tuli vahvistus.

Toimituksen porukka alkoi kerääntyä paikalle aika masentuneen oloisena. Mielenosoitus oli ollut todella suuri. Ihmisiä oli kadunvarrella valtavasti. Mutta kukaan meistä ei ollut toipunut Kent Staten ampumisista vielä. Eikä ehkä toivu koskaan.

UPS ilmoitti seuraavana päivänä että kuusi opiskelijaa oli kuollut. Wikipedia ilmoittaa vain kahden kuolleen ja 12 loukkaantuneen. FBI määrättiin tutkimaan asiaa, niin että tähän nyt sitten jää neljän kuolleen ero. En taida ymmärtää miten kuolleiden laskeminen voi olla näin erilaista, vieläkään.

Kaikki ikkunaruudut rikkiammuttuna!

Tänään aineistoa etsiessäni löysin tämän mainion luennon, jossa Howard Zinn miettii suosittujen ja epäsuosittujen sotien eroa. Kieli on englantia eikä valitettavasti suomennettu, mutta hyvin selvää ja ymmärrettävää. Kysymys on filosofinen, semanttinen ja semioottinen, epäilemättä. Vaikka nyt puhutaan USA:sta, niin useimmilla mailla on epäselvyyksiä sotien laadusta. Niiden alkaminen ja loppuminen ovat hämärän peitossa.