Linnut, linnut

Luin Annie Proulx’n muisteluksen Lintujen vuosi. Linnut tapahtuivat hänelle lähellä hänen toista kotiaan North Platte-joella Wyomingissa. Toinen koti sijaitsee Uudessa Meksikossa. Monet Proulx’n novelleista tapahtuvat samaten Wyomingissa. En muista oliko kuuluisin niistä, Brokeback Mountain, juuri sieltä, mutta sikäli sopisi olemaan, että Wyomingissa on isoja rancheja, maatiloja.

Pääosassa tässä kirjassa ei ole ihminen, vaikka hän on tietenkin yksi syypää siihen, että Proulx alkoi tutkia kaljupääkotkien ja kultaisten kotkien reviirin muodostusta, elämistä, munien hautomista ja poikasten ruokkimista. Isoilla linnuilla on isot vaivat.

Esimerkiksi pelkästään kaljupääkotkien hautominen kestää 35 päivää ja tapahtuu keskellä talvea, niin että siinä on tietäminen.

Colin Harrisonin ja Alan Greensmithin Maailman lintukirjasta (suom.Lasse J. Laine, Pekka Nikander, Helena Paalosmaa, Jan Södersved) ilmenee että kaljupääkotka (Halieetus lecocephalus, tässä suomennettu valkopäämerikotka) muistuttaa ehkä eniten meidän merikotkaamme. Elintavoiltaan ehkä vielä enemmän kalasääskeä, vaikka kalasääksi on kaljupääkotkaa pienempi. Paitsi että kalasääksi asuu myös Pohjois-Amerikassa. Kaljupääkotka on siis ehdottomasti eri laji.

Ei pelkkä lintukirja riitä. On katsottava myös Wyomingin vuodenajat, ilmasto, eläimistö. Paikka kuhisee elämää: lattajalkajäniksiä (Flat Foot Rabbits, Snow Shoe Hares), saksanhirviä (amerikanenglanniksi Elk), kojootteja, vuorileijonia (= puumia), Heroneja (isoja lintuja), useita eri lajeja haukkoja, muun muassa muuttohaukkoja (Peregrine Falcon), joita on myös Suomessa (ja joiden munia himoitaan salakuljetettavaksi asti). Joessa on lihavia taimenia ja muita kaloja, joita kaljupääkotkat syövät.

Ne syövät niitä joko niin, että syöksyvät kyttäysoksaltaan niiden kimppuun, tai sitten ne istuvat joen penkalla ja katsovat mitä joessa liikkuu. Talvisin joki on joskus umpijäässä ja silloin kotkat tappelevat korppien, kettujan, haukkojen ja puumien kanssa lattajalkajäniksistä tai saksanhirvistä (jotka siis oikeastaan ovat kauriita, vai olivatko ne nyt peuroja?).

Wyoming ei ole hirveän pohjoisessa, mutta sijaitsee sellaisessa paikassa, jossa arktiset ilmamassat pääsevät esteettä puhaltamaan alas, koska pohjoisessa ei ole vuoristoja ja koska Tyynen meren mahdolliset lauhat ilmavirtaukset lännestä jäävät Kalliovuorten taakse. Wyoming vaikuttaa Siperialta lukuun ottamatta eläimistöään, joka on Euraasiassa eri kuin Pohjois-Amerikassa. Se johtuu siitä että Beringin salmen yli on päässyt erittäin harvoin. Niin ihmiset kuin eläimet kuin linnutkin.

Linnut ovat kuitenkin tässä muisteluksessa pääosassa. Käärme paratiisissa on karkoitettu ainakin sillä erää. Sellainen oli yksi lammasfarmari, joka vuokrasi helikoptereita tappaakseen kaljupääkotkat (ja tietysti muut kotkat ja isot haukat) ja melkein onnistui siinä, kunnes liittovaltion tutkijat tekivät tuhotyöstä lopun.

Amerikka on merkillinen maa vapauskäsityksessään. Jokaisella pitää olla oikeus kantaa asetta, mutta sheriffit voivat kieltää sen käytön, ainakin joihinkin tarkoituksiin.

Amerikkaan lähteneet siirtolaiset otaksuivat tulleensa tyhjään maahan, ja kun intiaanit onnettomuudekseen sattuivatkin jo asumaan siellä, heidät tapettiin suunnilleen pois päiviltä. Koko tämän vuoden mittaisen lintupäiväkirjan ajalta ei ole yhtään mainintaa intiaaneista, joita paikalla on täytynyt ainakin ennen olla, koska riistaeläimistä ei ole ollut puutetta.

Mutta kaikkien punaniskojenkin yläpuolella on kuitenkin oikeus ja laki, ovat osavaltion ja liittovaltion lait, jotka koskevat kaikkia ihmisiä. Lakeja on noudatettava. Lammasfarmari vaihtaa lampaat nautoihin, joita kotkat eivät saa tapetuksi.

Tiedä sitten mitä farmari sai tehdyksi metsästysvaistonsa suhteen. Jos se nyt on vaisto, ehkä se on vain vaiva, joka häviää opinnollisella lääkityksellä.

Proulx asuu taloa, jonka hän rakensi joen penkereelle. Hän joutuu liikkumaan ulkona varovasti, koska kotkat pitävät tarkasti huolen reviiristään, eivätkä luota ihmiseen, vaikka tämä nimenomainen ei mitään pahaa näytä tekevänkään. Proulx ei kerro paikan sijaintia. Mutta hän joutuu olemaan huolissaan urheilukalastajista, joita kesän loppupuolella alkaa ilmestyä paikalle. Kotkat tappavat ihmisen hyvin helposti. Ja ihminen tappaa kotkat yhtä helposti.

Vaikka Proulx kutsuu juttuaan nimeltä Memoir: A Year of Birds, lintujen tarkkailussa on seikkailunsa, siinä on selvä käänne, jossa tilanne muuttuu. Tulevat kultakotkat. Kirjailijan lintupäiväkirja ei ole mikä tahansa lintupäiväkirja, vaan selvää kaunokirjallisuutta, jossa pääosassa ovat linnut.

Tarkemmin sanoen pääosassa ovat kirjailijan silmät vahvistettuina muilla aisteilla, mutta ennen kaikkea hyvillä kiikareilla. Hän myöhästyy kerran yrittäessään nähdä mikä lintu lensi talon ohi. Seuraavan kerran hän näki punaruskean vartalon ja tiesi, että toinen kotka, Golden Eagle oli saapunut. Tekstistä aistii selvästi jännityksen ja toivon joka kirjailijalla on: jospa tulisi toinenkin kotkalaji ja jäisi pesimään.

Kahden kotkalajin välille tulee reviirikilpailu, joka päättyy onnellisesti.

Aivan viimeisellä sivulla tulee hyvin aikainen ja kova talvi. Wyomingissa se tarkoittaa valtavaa lumentuloa. Proulx joutuu pakenemaan talvipaikkaansa Uuteen Meksikoon, jota hän ei edellistalvena tarvinnut lainkaan.

Annie Proulx’n lintumuistelua ei ole painettu hänen novellikirjoihinsa, vaan Harper’s- aikakauslehteen. Tämä numero on joulukuun tämän vuoden numero. Samassa lehdessä on toisen kirjailijan, Don DeLillon, pitkä kertomus, joka sijoittuu vankilaan. Sen nimi on Hammer and Sickle, sirppi ja vasara. Siitä tuli mieleeni heti, että kun hipit aikoinaan kysyivät horoskooppimerkkiäni, sanoin aina että sirppi ja vasara.

Mutta Harper's on hyvä lehti. Se vain vie turkasesti aikaa aina ajankohtaiselta kirjojen lukemiselta.

Meiltä puuttuu tämänkaltainen lehdistö. Harper’s ei ole ainut aikakauslehti joka julkaisee yleisaikakauslehden aineiston ohella myös fiktiota ja sitä läheltä sivuavaa, niin kuin nyt tämä Annie Proulx’n hieno lintumuistelus.

Amerikassa tällaisia aikakauslehtiä on monia. Osaa niistä voi lukea myös netissä, esimerkiksi The Nation on sellainen lehti. Osaa voi lukea netissä ja maksaa. Silloin pitää olla luottokortti.

Minulla ei sellaista ole, ja siksi luen lehteni suurimmaksi osaksi paperiversiona. Harper’s on tilattuna, samoin National Geographic ja Scientific American. Lehdet säilyvät vuosia, eikä niille käy kuinkaan. Kun ne pakkaa siististi vuosittain järjestykseen ja vie kellariin omalle paikalle, ne ovat käytössä käytännöllisesti katsoen ikuisesti.

En edelleenkään usko että säilyvyys netissä olisi niin hyvä. Toisesta hienosta novellistista kirjoitan täällä.

       Kuvassa Golden Eagle, alkuperäisten amerikkalaisten nettikuvastosta.


Edit 29.11. -10: sivupalkissa olevan vanhan blogrollin saitti, nimeltä vaasalaisten info, julkaisi lyhyen arvion Torpeedostani. Siihen sisältyy mielenkiintoinen kysymys muistista ja autenttisuudesta. Siis täällä.

Puolikuuron puolipäivä

Minulla on tuossa näytön alla pieniä keltaisia muistilappuja. Kirjoitan niihin mahdollisimman nopeasti, kun kuulen radiosta jotain mielenkiintoista. Radio on kuultavissani hienosti, koska minulla on siihen liitettynä induktiosilmukka.

Kaikissa kuulokojeissa ei ole induktiosilmukka-asentoa, mutta minä olen joka kerta kojeen uusimisen aikaan pyytänyt sitä. Yleensä sitä kysytään erikseen. Tahdon puhua kuulemisesta sen takia, koska se on suurimmalle osalle ihmisiä itsestään selvä asia, mutta meitä kuulovammaisia on tässä maassa 800 000 ihmistä.

Minun vasen korvani kuuroutui 12-vuotiaana. Kuulohermo tuhoutui miltei kokonaan sikotaudin jälkitautina. Jouduin hoippumaan kuumeessa pystyssä ja ruokkimaan nelihenkisen perheen, koska äiti oli sairaalassa keuhkokuumeessa ja isä ei muka osannut perunoita keittää. Tilanne oli hyvin 50-lukulainen. Vanhemmiten kuuleva korva alkaa kuuroutua. En siis kuule stereona mitään, mutta induktiosilmukka on loistava keksintö. Se tuo musiikkiakin uudelleen ulottuvilleni.

Suurin osa radio-ohjelmistani kuuluu Ylen 1:stä ja käsittelee kirjallisuutta useimmiten. Juuri äsken lopetin kirjailija Sirpa Kähkösen haastattelun kuuntelun. Hän on nyt syksyllä kirjoittanut kirjan isoisästään, joka joutui olemaan vuosikausia Tammisaaren vankilassa (tai yliopistossa)1920-30-luvuilla. Kirja on tietokirja, ei romaani. Kähkönen on tunnettu sodanaikaisen Kuopion käsittelystä romaanisarjassaan, jossa taitaa olla jo neljä osaa. Hienoja opuksia kaikki.

Teema jatkuu tavallaan illalla televisiossa jossa tulee Jörn Donnerin ohjaama elokuva Kuulustelu. Aion yrittää elokuvan katselua, vaikka suomalaisten tekstittämättömien elokuvien katsominen onnistuu vain satunnaisesti. Tämä johtuu äänisuunnittelusta, joka johdonmukaisesti tuhoaa replikoinnin. Siinä ei auta edes induktiosilmukka.

Televisiossa minulla on kuulokkeet, joita ohjaa infrapunasäde televisiosta kuulokkeisiin. Sekin on hieno keksintö, mutta toimii kunnolla vain tekstityksen kanssa, valitettavasti. Siis silloin kun kyse on suomenkielisestä ohjelmasta, äänimiehet/-naiset on päästetty huseeraamaan niin, että kuulovammaisilla ei juuri ole iloa suomenkielisistä ohjelmista. Vaikka meitä niin enemmistö tässä maassa onkin.

Mutta nuo keltaiset laput.

Käyn niitä aina vähän väliä läpi. Luen edelleen vähän väliä Claudio Magrisin kirjaa Mikrokosmoksia, vaikka sen jo kertaalleen luin. Kirja on runsaudensarvi: historiaa, maantiedettä, kulttuuria, musiikkia, tiedettä – ihan mitä vain ihminen ikinänsä voisi haluta.

Magrisin ohella nimittäin Triestessä (entisessä vapaavaltiossa) on vaikuttanut paljon taiteilijoita, kirjailijoita, ajattelijoita, kalastajia, maanviljelijöitä, fasisteja ja anti-fasisteja, kulkureita, kauppiaita, turisteja, Ameriikankävijöitä ja kaikkiaan kaiken maailman eurooppalaisia. Mikrokosmoksia kertoo kaupungista ja sitä ympäröivästä maaseudusta unohtumattoman uskomattomia tarinoita ja valtavalla vauhdilla.

Keltainen lappuni toteaa: Poliittiset ideologiat eivät koskaan ole esteettisesti neutraaleja.

En yhtään tiedä mihin tai kehen tässä viitataan, mutta minä viittaan innokkaasti Stalinin ja Hitlerin ajan kuvataiteeseen, sen yksilönkulttiin ja sensuuriin. Kummankin diktaattorin rovioissa paloi kirjoja. Siellä missä palaa kirjoja, palaa kohta ihmisiä.

Sitten keltaisessa lapussa lukee: Italo Svevo, James Joyce, Rainer Maria Rilke: Triesten kulttuuriturismia. Svevo: Zenon tunnustuksia. Spengler: rotu kulttuurisena, ei synnynnäisenä ominaisuutena! Sitten: Vu doo (minusta pitäisi olla voodoo), paranormaalit kokemukset > huijaus ja meditaatio? Ei sitä aivoissa kelluvaa henkeä löydy! Daniel Dennett: Tietoisuus on tarina , jonka olemme kirjoittaneet itsellemme. Mutta kartesiolaisessa teatterissa on ensin sielu ja sitten ruumis.

Kaiken kaikkiaan: Aavistus intuitiosta on väärä. Tietoisuuteen ei pääse käsiksi. Minästä on siis syytä luopua.

Tämä tuli mieleen nyt, kun kirjani Torpeedo julkaisusta, tuosta mukavasta tuokiosta Vaasan kirjastossa on kulunut viikko. Olo on sellainen, että vieläkin kutittaa niskaa, käsiä ja nilkkoja. Huomenna on mentävä vesijumppaan, että kroppa saa kyytiä ja aivot tyhjenevät turhasta – keltaisia muistilappuja on hankittava lisää. Kirjaa saa hyvinvarustetuista kirjastoista ja kirjakaupoista.

Sitä voi ostaa vaikka isoäideille, isoisille, kummitytöille ja –pojille (mutta ei alle 13-vuotiaille), omille vanhemmilleen, kälyilleen, natoilleen ja langoilleen. Tai vaikka vain ystävilleen, parhailleenkin.

Minä inhoan joulua, joten minun mielestäni kirjoja voi ostaa koska vain, jos vaikka jättää yhden aterian päivässä väliin. Tai vaikka on koko päivän syömättä, hyvää se vain tekee.

Lidia kyllästyi sauhuamiseeni

Illankähmässä kävelyllä

Minulla on kohtuullisen uusi pyörä. Se on se ferrarinpunainen Jopo. Mutta en ole koskaan ennen täällä asumistani ajanut polkupyörällä kaupungissa.

Minulla on tapanani kaatua esimerkiksi kun auto tulee kulman takaa tuhatta ja sataa, ihan vain sen takia että säikähdän. Minusta autot ja polkupyörät eivät kuulu yhteen. Kävelijä saattaa ehtiä perääntymään jalkakäytävälle, mutta usein pyöräilijällä ei ole mitään minne perääntyä, koska tämä kaupunki katsoo että jalkakäytävät ovat kävelijöille ja kadut pyörällisille vehkeille. Nopeus ei ole liikennesuunnittelussa ratkaiseva asia.

Olen asunut tätä ennen maalla parikymmentä vuotta, ja tiedän että siellä saattaa olla vielä turvattomampi pyöräilijälle. Juuri ajokortin saanut tarvitsee rohkaisua ja hakee sitä usein pullosta ja/tai kavereiden kehotushuudoista. Pyöräilijä väistäköön silloin ojaan jos ehtii.

Muistan vieläkin Kööpenhaminan liikenteen, joka oli oikeasti turvallinen. Minulla on myös se muistikuva että ihmiset nauroivat ja vitsailivat enemmän kuin ihmiset täällä. Tietysti on mahdollista että en asunut siellä tarpeeksi kauan, vain pari viikkoa, mutta kun olen kumminkin Helsingissäkin asunut niin ero oli kyllä kuin yö ja päivä.

Nyt kun pimeys on langennut maamme piirin päälle, niin ehkä ihmisiin tarttuu sinisestä pimeästä aivan päinvastaisia tunteita kuin luulisi. Tapio Rautavaarallakin oli todella kaunis biisi nimeltä Sininen uni. Osaan soittaa sitä päässäni ja minusta se on rauhoittava laulu, vaikka siinä surisee sininen auto.

Olen istunut kotona ja haukotellut puolen päivää. Poika soitti isälleen, joka puolestaan raportoi minulle että kuulosti siltä että siellä oli pari huoneellista apinoita. Ja että ne vähintään tappelivat banaaneista. On siis isäinpäivä.

Koska olen äiti enkä isä, painuin sitten kävelylle. Luulin että oli valoisaa, mutta ilmeisesti ne ajat menivät jo. Valo on oikeasti sinistä.

Tiklaspuistossa kuljin kymmenkunta minuuttia yrittämässä saada joitakuita varislintuja edes silhuettikuvaan, mutta ei siitä mitään tullut. Nämä eivät ole kesyjä lintuja. Voi olla että ovat mustavariksia jotka keskustelevat siitä pitäisikö ehkä muuttaa Kokemäenjoen rantaan.

Ainakin ne olivat tiiviissä rivissä sähköjohtojen päällä. En ole ikinä tavannut täällä kuollutta varislintua, joten ne ovat ehkä maineensa mukaan viisaita lintuja eivätkä saa voimajohdoista sähköiskuja.

Puut ovat muuttuneet jälleen grafiikan vedoksiksi.

Tässä joku on vielä tuonut silkkipainonsa ja vetänyt leveän taustan miltei samaa sinistä kuin mitä ilma on.

Kotona sitten on jälkiruuaksi omenoita.

Kaamoksen keskellä valoa

Kamala hammasleikkaus ja hevoskuurillinen antibiootteja! Semmoinen oli viime viikko. Luin säryn keskellä Juha Siron Marilynin hiuspinniä.

Ei, ei se ollut kevyttä sairaslukemistoa, vaan siinä puhuttiin oikeista asioista. Tärkeimpänä ehkä se, mikä pitää elossa. Kiinni elämässä vaikka ei olisi enää töissä, vaikka kaikki olisi päällisin puolin hyvin. Elämä voi tulla hyvin ohueksi.

Sillä tavalla se sopi filosofisiin mietiskelyihini hammassärystä. Särky jatkuu vaimeana edelleen. Mutta ei sentään enää ulvota. Halulliset sielut lukekoot esimerkiksi Fjodor Dostojevskin Kellariloukon, jossa hammassärkyä käsitellään minusta parhaiten maailmankirjallisuudessa. Tai ehkä joku teistä on lukenut siitä jotain vielä osuvampaa?

Mutta sitten olen yrittänyt olla ulkona sen, minkä olen kyennyt. Päivä leikkauksen jälkeen kävelin silmälääkäriin katselemaan hajonnutta valoa. Vasen silmä heikkenee kaihin vuoksi nopeasti, oikea on tällä hetkellä vahvempi. Mutta leikkaukseen on vielä aikaa, vuosi, toista.

Valon ulkoreunoilla näkyy yhä enemmän kaikenlaisia värejä, leveillä pensseleillä maalattuja sateenkaaria. Mutta myös hämärissä sopukoissa näkyy sopimatonta liikettä. Totta kai se liittyy osittain Lidiaan, joka siniharmautensa vuoksi jää aina ulos pimeään, mutta se liittyy myös muistoihin muista taloista, joissa nurkissa rapisi hiiriä.

Jossain vaiheessa meillä oli kissa, joka oli tehnyt YYA-sopimuksen tuvan hiiren kanssa. Se katseli kiinnostuneena, kun hiiri käveli sen ohi syömään sen kupilta. Me yritimme sanoa kissalle, että ei sen kuulu tykätä hiiristä, mutta ei sanomisillamme ollut mitään merkitystä.

Sen sijaan se katti oli jäädä yhdelle reissulleen. Se oli viikon poissa. Talon alla oli kuivattu järvi, sellainen rämealue, joka jatkui Lappajärven Övermarkiin ja Itäkylään asti, monta kymmentä kilometriä. Siellä olen kuullut suden ulvovan kerran. Olin hiihtoretkellä ja säikähdin ja lähdin kohti kotia. Ei minua muu säikyttänyt, kuin se, että naapurin koira oli seurannut minua ladulle ja se saattoi olla vaarassa.

Oli siis talvi. Katti tuli täynnä haavoja ja ontuen sitten kotiin viimein. Sen selässä oli suuren linnun kynnen jäljet, kummassakin kyljessä. Oli mentävä hakemaan kissalle antibioottikuuri.

Se on ollut huuhkaja tai kanahaukka. On se voinut olla maakotkakin. Minusta on selvää että kissa oli itse ollut metsästysreissulla. Jäi ikuiseksi arvoitukseksi mitä se oli metsästänyt, kun hiiret eivät sille kelvanneet. Se oli kyllä iso ja oikea maalaiskissa, joka kulki ikkunasta sisään ja ulos.

Kaunissyistä raakalautaa

Nyt talvi tekee tuloaan, on pimeää. Lehdet ovat muuttuneet ruskeiksi. Joka puolella täällä rakennetaan, enkä tiedä mitä. Ennenaikaan rakentaminen tapahtui keväästä syksyyn, mutta en tiedä onko rakentajilla nyt kiire.

Lopputulos koulun pihalla, mutta mikä se on?

Ilma vaihtelee kuulaasta pikkupakkasesta sateeseen päivän parin välein. Kumpparit ovat ainut mahdollinen jalkine. Rakastan hypätä jäätyneeseen lätäkköön, rikkoa jäätä, painella sitä ja katsoa kuinka vesi liikkuu jalan painon alla.

Kunnes hyppäsin sellaiseen lätäkköön että se luistikin jalkojen alla ja huidoin vähän aikaa kuin kiukkukohtauksen saanut kissa tai lapsi, mutta en sentään kaatunut. Ehkä minun on pakko luopua lapsuuden huveista.

Vähän vielä kasvua ennen lunta (kuvat saa isommaksi!)

Sellainen lievä suru jotenkin osuu hyvin yhteen pimeän marraskuun kanssa. En minä muuta valohoitoa ole vailla kuin pehmeitä kynttilöitä tai öljylamppua. Hiljaisuutta, miettimistä.

***

Kirjani nimeltä Torpeedo on tullut painosta. Olen pidellyt sitä kädessäni: se on kaunis esine. Siitä on lisätietoa esimerkiksi täällä, siis kustantajani sivuilla. Ensi torstaina kirja julkistetaan hyvin virallisesti ja juhlallisesti Vaasan kirjaston Hyde Parkissa. Kaikki blogiystävät ovat tietenkin tervetulleita – samoin kuin muutkin ystävät. Kello 18, pääkirjaston II krs., paikka jossa on Rebekka-veistos.

Mutta olisi hyvä kauempana olevien kysellä sitä hyvinvarustetuista kirjakaupoista ja kirjastoista!