Kun pimeys iskee, eikä sisällä näe enää ikkunan valolla, on istuttava tuolin sähkövalon piiriin ja luettava runoja.
Ne sopivat hyvin proosan lomaan, eivät ne riitele. Teksti ja tekstuuri eroaa, koska on kyse lyhyen ja pitkän tekstin erosta, mutta muuten ihminen tekee suotta itselleen ongelman, jos päättää ettei tahdo pitkää tekstiä tai että ei tahdo lyhyttä.
Uskon kyllä lujasti, että vuodenaikojen vaihtuminen muuttaa kirjoittamista. Siitä tulee hankalampaa, silmiä on siristettävä ja sitten tulee päänsärky. Ihminen ei mene ulos enää itsestään selvästi, koska läpimäräksi kastuminen ei tee hyvää, vaan viluttaa lopun päivää.
Luin ensin runo-opuksen Hän lähti valaiden matkaan. Osa Silene Lehdon kirjasta voisi olla sitä, että tästä maanpäällisestä jossain vaiheessa saa kerta kaikkiaan tarpeekseen, kuka tahansa. Kirjan valaat voisivat tarkoittaa vaikka Vienanmeren maitovalaita, jotka esiintyvät Risto Isomäen Sarasvatin hiekan alkupuolella. Isomäki kirjoittaa jonkinmoisia sci-fi -dekkareita.
Kun luin kirjaa, hymyilytti, koska Sarasvatin hiekasta joku on tekemässä elokuvaa. Miten ne saavat valaat näyttelemään?
Mutta Silene Lehto miettii evoluution kulkua. Kirja on runokirja, mutta siellä seikkailee esihistoriallisia otuksia, joilla on lähinnä latinankielisiä nimiä. Niitä eläimiä löytyy kyllä, kun menee kirjastoon tutkimaan evoluution historiaa. Useimmiten kirjoissa on myös hakemisto, joten nimet tuottavat kuvauksen tai kuvan nopeasti.
Vetisyys on kiinnostava asia, koska vesi kannattelee ja myös hukuttaa. Silti vedet ovat täynnä eläimiä. On paljon olioita jotka ovat muuntuneet yhä uudestaan. Ensin nousevat vedestä maalle, sitten päättävät että maa on liian kova ja kuiva ja solahtavat uudestaan mereen tai järveen.
En tiedä voisiko sitä kutsua tahdoksi. Eikö eläimillä voi olla selvästi artikuloitu tahto muuttaa muualle, vaikka ne eivät osaisikaan sanoa sitä kovin hirveän kaunopuheisesti? Loppujen lopuksi vika on ihmisessä: hän ei ole oppinut veden elävien kieltä.
Sitten usein vampyyrijahdissa tavattu Silene Lehdon veli Penjami otti ja innostui Mari Kosken teoksesta Sch. Se on luettavissa netistä, koska on helposti arvattavissa että tätä ei moni kirjasto ota hyllyilleen.
Kosken kirja teettää vielä enemmän töitä kuin Lehdon, tarkoitan sisarta, vaikka en epäile lainkaan eikö velikin voisi jossain vaiheessa kirjoittaa kirjaa. Mutta nyt Penjami käy läpi yksityiskohtaisesti ja lujaa, paljolti mytologian kautta, Kosken kirjaa ja tekee sen niin perusteellisesti, että jokaista blogin postausta odottaa sydän pamppaillen. Tänään tuli jo kolmas osa!
Samalla on yhä uudelleen luettava itse kirjaa. Koska se on saatavissa .pdf-formaatissa se on helppo selattava. Tätä on nyt jatkunut koko syksyn. Runoudella on osuutensa kaikkeen. Jopa Nobelin komitea antoi kirjallisuuden palkinnon Tomas Tranströmerille. Tätä on ilmassa.
Kaiken huipuksi Tomas Tranströmerin Kootut runot 1954-2000 on julkaistu suomeksi Caj Westerbergin suomennoksena. Onneksi olen lukenut häntä ennenkin. Muistelen, että kun suomalaiset modernistit rynnistivät esiin – ja se tarkoitti lähinnä riimistä luopumista, ei rytmistä – niin paitsi suomalaisia, asiantila kosketti myös riikinruotsalaisia, joihin Tranströmer lukeutui.
Varhaisimmat modernistit Pohjolassa taisivat olla suomenruotsalaiset mestarit, ajalta jolloin julkaistiin kirjallisuuslehteä nimeltä Quosego ja jolloin Edith Södergran ja Hagar Olsson kävivät intohimoista keskustelua kulttuurista ja ennen kaikkea runoista. En ole päässyt selville, onko Edith Södergranin kissasta (nimeltään Totti?) tehty veistos, siis Kannaksella, edelleen paikallaan, vai onko se tuhottu kapitalistisena tihutyönä. Joku väitti että se on vain muutettu toiseen paikkaan.
Luin välillä proosaa ja löysin sieltä paljon pureskeltavaa. Joku osa miettimisestä, joka pyöri aika lailla koiran ja koiruuden ympärillä, vei minut Hans Memlingin töiden äärelle. Hän on kuuluisa flaamilainen renessanssimaalari, hieno sellainen, vaikka kuva naisesta onkin pyöristynyt pöyristyttävästi lentäessään bittivirtana pitkin Suomen ilmatilaa(?). Missä ihmeessä viestit oikeastaan käyvät kun ne menevät täältä kotikoneelta Maailmankirjojen koneelle?
Nyt paistaa aurinko. Suurimman osan aikaa on ollut tällaista, kuten Tranströmer kertoo:
SÄÄTAULU
Lokakuun meri kiiluu kylmänä
selkäevänään kangastukset.
Jäljellä ei mitään mikä muistaisi
kilpapurjehdusten valkoiseen huimauksen.
Meripihkahohde kylän yllä.
Kaikki äänet pakenevat hitaasti.
Koiranhaukun hieroglyfi
maalattuna ilmaan puutarhassa,
jossa keltainen hedelmä on
puuta ovelampi ja pudottautuu.
* * *
Koska asun Pohjanmaalla, en ole edes yrittänyt saada käsiini Martti Anhavan juuri julkaisemaa Arto Mellerin elämänkertateosta. Koska tunsin Arton ja asuin hänen parhaina vuosinaan naapuripitäjässä, siis kotipitäjä Lappajärven, niin olen lukenut käsittääkseni kaikki hänen teoksensa.
Perheellä oli mökki Lappajärven rannalla. En edelleenkään pidä siitä, että hänestä puhuttaessa tahdotaan nimenomaan puhua degeneraatiosta, runoilijan addiktioista, ei hänen töistään. Minusta alkaa olla syytä luetella jok’ikinen muurari joka makaa umpijuovuksissa ojan pohjalla viikonloput, mutta tekee täydellisiä sydänmuureja taloihin viikolla. Tai koodaaja, joka käy hurjissa kellaribileissä perjantaista lauantaihin, mutta tekee työnsä juuri sillä täsmällisyydellä jota firma häneltä odottaa.
Mellerin kirjassa Johnny B. Goethe on kaunis muistokirjoitus Marilyn Monroelle. Se on osa juttuani, joka on täällä ja johon myös peili ja nainen liittyvät.
aika monen kirjailijan elämä kiinnostaa minua enemmän kuin heidän tuotantonsa. haluaisin ehdottomasti lukea arto mellerin elämänkerran.
VastaaPoistarunoilijat näyttävät tutkimuksen mukaan elävän kauemmin, heillä on vähemmän alkoholiongelmia ja avioeroja. runoilijoista on alkoholisteja vain noin kolmisenkymmentä prosenttia, kun taas näytelmäkirjailijoista yli puolet on vankasti koukussa.
vain kolmasosa kirjoittajakunnasta pysyttelee saman naisen kanssa koko elinaikana, ja heistäkin taas, surprise surprise, suurin osa oli runoilijoita. aviollisten epäonnistumisien suurin syy on promiskuiteetti, mikä suomeksi sanottuna tarkoittaa vieraissa hyppimistä. miesnäkökulmasta tarkastellen tosin voisi kysyä, onko muunlaisia naisia kuin vieraita olemassakaan.
tässä kaikessa kiinnittyy huomio runoilijoiden vahvaan asemaan. heitähän on yleisessä katsannossa totuttu pitämään vihoviimeisinä resustelijoina, armottomina tuopintappajina ja vuoteen ritareina.
nyt käykin ilmi, että näytelmäkirjailijat hakkaavat heidät mennen tullen kaikilla olennaisilla alueilla. jopa romaanikirjailijat, nuo harmaat arjen pakertajat, voittavat runoilijat monipuolisessa elämännälässä.
oikeastaan tuossa ei ehkä olekaan niin paljon ihmettelemistä. runous on vaikein ja hienostunein kirjoittamisen laji. jos siinä tosissaan aikoo pärjätä, täytyy paiskia töitä niska limassa. viettelykset maallisten nautintojen perään jäävät jo olosuhteiden pakostakin vähemmälle.
vankka ja kestävä parisuhde takaa parhaan kasvualustan suurelle, kirjallisuuden historiaan asianmukaisessa järjestyksessä siirtyvälle runoudelle. viinan kanssa lootraaminen häiritsee sekä parisuhdetta että itse runoutta.
että tällaisia tilastoja . . .
Meri,
VastaaPoistasenkin ruoja! Olet mennyt kurkkimaan kirjailijaliiton sosiaalisen siiven uutiskirjeiden valmistusta.
Noh, Melleri oli kyllä sekä runoilija että näytelmäkirjailija. Nyt pitää sitten päättää mihin kastiin hän kuului.
Olen kyllä onnellinen siitä, että en asunut enää Helsingissä niihin aikoihin kun hän oli jo invalidisoitunut ja varmasti puolisonsa samoin.
Mutta minä kyllä yritin kysellä että minkälainen määrä kirvesmiehiä ja muurareita ja koodaajia on alkoholisoitunut. Mielessäni elää sellainen epäilys että alkoholi vie hyvin nopeasti promiskuiteetin puolelle, ainakin mitä nyt olen sivusta katsellut ja kuunnellut...
Se kai sallitaan, että nuorena kansa vähän kokeilee sitä sun tätäkin. Ehkä? Ei kai eka kerta aina pääty huonosti?
Yritin nyt tosissani miettiä kanssa, että minkähänlaista kirjallisuuden historiaa meidän kohortille opetettiin yliopistossa. Ei kai siellä jotain koskenniemeläistä ollut edelleen, joka olisi sitten tarttunut kuin takiainen?
Olen kyllä utelias: luitko sinä tuota Sch-teosta?
Totti-kissa oli paikallaan ainakin kesällä 2009. Jalustassa lukee venäjäksi, että se on Neuvostoliiton kirjailijaliiton lahjoittama. Muistaakseni, en saa kuvaa suurentumaan niin, että näkisin lukea. Mutta minulla on todisteena kuva blogissani: http://skana.vuodatus.net/blog/2250392/operaattorin-torppari-vaikertaa/
VastaaPoistaKauhistuksen kanahäkki, Ripsa! Googlasin Totti-kissan patsaalla ja löysin tiedon, että patsas on pystytetty Lars Huldénin aloitteesta suomalaisin keräysvaroin!
VastaaPoistaVenäjänkielisessä tekstissä puhuttiin kai kirjailijaliitosta, mistä vedin johtopäätöksen, että kysymyksessä olisi ollut sikäläinen liitto. Asia jäi mieleen, koska hämmästelin sitä hiukan.
Raivolan kirjastoon on avattu kuulemma Edith Södergranille oma muistonurkkaus vai oliko peräti huone. Kuulin siitä vasta matkan jälkeen, joten en päässyt näkemään sitä.
SK, olipa tarina! Minulla oli sellainen tunne että jotain kummallista Totti-kissan patsaassa oli.
VastaaPoistaOlisiko ollut niin että ensimmäinen patsas peräti tuhottiin sodan aikana/sodan jälkeen?
En minäkään kyllä olisi oikein uskonut että Venäjän kirjailijaliitto olisi pystyttänyt Södergranin kissalle pystiä. Toisaalta: venäläiset usein saavat hullumpiakin päähänpistoja ja toteuttavat ne.
Lars Hulden jotenkin sopiikin keräyksen järjestäjäksi. Tiesitkö, että hän vanhana miehenä tunnusti että hän opiskelijakavereineen oli riipustanut riimuja kiveen jonnekin Munsalan läheiseen metsään, paikkaan joka löytyy helposti? Ja että kun kivi ympäröitiin asianmukaisesti aidoin ja kerrottiin mitä riimut ovat, niin opiskelijat eivät uskaltaneet enää hiiskua asiasta mitään.
Huldenilla kyllä oli huumorintajua muutenkin, hänestä pidettiin kielirajojen yli.
Mutta kiitos linkistä ja kuvasta!
Jaahas, se renessanssiajan maalaus löytyi sittenkin. :)
VastaaPoistaTotta, että toisinaan nuo elämänkerta-, kirje-, tai päiväkirja-aineistot auttavat pääsemään syvemmälle siinä, mitä kirjailija on kirjoittanut. Vaikka silti ymmärtää senkin, mitä Södergran aiheesta sanoi - "ettei halua jättää mitään ruumismadoille", mikä sitten aikoinaan oli kova pala Olssonille, kun noita kirjeitä pyydettiin julkaistaviksi.
Onhan tuollaisessa aineksessa kyse juuri vapaammasta ilmaisusta, mikä tekee niiden julkistamisen suuremmassa määrin rohkeuden osoitukseksi. Postuumina julkaistut tuskin kuitenkaan enää yhtä lailla haittaavat. Perikuntien kunniaongelmat ovat näitä vähempiä juttuja, sittenkin.
Jotain tekemistä näillä on luovan ihmisen monisärmäisyyden kanssa, juuri sen, mikä tekee heistä niin kiinnostavia ja kestävämpiä, kuin päiväperhojulkkikset.
Niinpä siis luen niitä, mutten sentään aseta niitä tärkeydessä kirjailijansa teosten yläpuolelle. Se olisi ehdottomasti väärin päin.
Meidän isännän naama kirkastui heti kun mainitsin Memlingin. Ilmeni että meillä on kokonainen kirja hänestä. Hän onkin harvinainen tapaus: renessanssi-maalari, mutta maalannut maallisia aiheita ja sitten lisäksi vielä flaamilainen, joka on ehdottomasti vaikuttanut tuleviin taiteilijoihin.
VastaaPoistaElän toivossa että Maailmankirjojen kuvakoodit saadaan järjestykseen. Memlingin nainen ei ollut lainkaan lihava! Vasta Rembrandtin naiset ovat sitä.
Edith Södergran oli tärkeä minulle jo nuorena. Hagar Olssonia puolestaan olen pitänyt jonkinmoisen kriitikon ohjenuorana; hieno kirjoittaja ja ajattelija.
On edelleen merkillistä ajatella että suomenruotsalaiset toivat Pohjolaan modernin runouden ja niin tavattoman aikaisin. Muistan viimeksi yliopiston kirjastossa (Tampereen) maleksiessani tarttuneeni juur Quosegoon. Hieno lehti!
Sitä tässä toivoisi, että tämä kulttuurin alennustila loppuisi ja päästäisiin takaisin keskittyneeseen ajatteluun kaikessa tekemisessä.