Itse kullekin säädylle

         Rauhallista joulua! Onnellista vuotta 2013!
         Season's Greetings!

Ilman rankkausta

Tästä aiheesta on vaikea puhua, koska se on hyvin henkilökohtainen. Se on ollut lähellä miltei aina. Joskus ajattelin sen olevan jotenkin synnynnäistä, joskus taas arvelin että ympäristö on siihen syyllinen.

Olen filmihullu. Herkässä 14-15-vuoden iässä tutustuin samassa kirkonkylässä asuvaan tyttöön, en muista oltiinko luokkakavereita, ehkä rinnakkaisluokalla. Mutta siis samassa kylässä.

Tyttö harrasti lukemista, kirjoittamista, piirtämistä ja maalaamista. Sen lisäksi hän alkoi vakavammin kiinnostua musiikista, mitä siellä kirkonkylässä nyt aktualisoitui levylautasille. Elettiin siis 50-luvun loppua. Musiikki oli muistamani mukaan jazzia tai latinalais-amerikkalaista monikerroksista musiikkia. Käsityksemme mukaan niitä kumpaakin kannatti opetella tanssimaan.

Mutta ennen kaikkea uudessa ystävässäni oli ominaisuus joka löi laudalta kaikkien muiden ystävieni piirteet: hänellä oli isä, joka omisti kirkonkylän Kinon.

Ystäväni isän piti olla usein kaupungissa konttorissa töissä tai vahtia toista elokuvateatteria, jonka hän omisti toisella puolen sitä kaupunkia. Siksi siis me kaksi, ynnä aina joku tytön veli tai sisko, olimme vahtimassa elokuvateatteria. Emme ihan joka ilta, mutta melkein.

Elokuvateatteri oli vinosti vastapäätä seurantaloa, joten paikka oli mainio. Oli mahdollista sukkuloida kahden talon väliä, jos siltä tuntui. Tiesimme hyvin, että lähistöltä tulevat jompaankumpaan paikkaan. Kino kyllä oli miltei aina täynnä. Televisiota ei ollut vielä, joten se oli tavallinen paikka missä viettää iltansa.

Noin ruhtinaallista tilannetta on tuskin enää kirkonkylien nuorilla.

Me opimme valitsemaan elokuvat lukemalla lähinnä Elokuva-Aittaa. Silloin tällöin saimme käsiimme saksankielisiä elokuvalehtiä, mutta huomasimme aika nopeasti, että ei niitä elokuvia Suomeen juuri tullut. Enemmän tuli leffoja englanninkielisestä maailmasta, joskus myös Ruotsista tai sieltäpäin.

Muistan joitakin elokuvia, esimerkiksi Kenelle kellot soivat, Casablanca, Ohukainen ja Paksukainen. Yritimme järjestää niin että kun suomalaisia elokuvia tuli, panimme ystäväni veljet ja sisaret vartioimaan ja teimme itse jotain muuta. Mielestämme Rovaniemen markkinoilla-leffa ei ollut arvomme mukaista tavaraa. Me sentään luimme romaaneja, joiden pohjalta ulkomaalaiset ohjaajat tekivät elokuvia. Jaa, mutta yksi suomalainen taisi olla sellainen jota Elokuva-Aitta ylisti: Valkoinen peura.

Vasta kun kävin lukiota kaupungissa pääsin tutustumaan elokuvakerhoon. Se oli todellinen korkeakoulu. Ja kun pääsin yliopistoon, pääsin todella suuren kirjaston äärelle ja löysin nopeasti elokuvakirjallisuuden. Filmihullu ei tainnut ilmestyä vielä, mutta elokuvista puhuttiin. Oli alkanut Uusi aalto.

Tämä historia minulla on takanani kun äkkiarvaamatta viime viikolla iski Teeman elokuvafestivaali. Se tuli oikeaan aikaan, koska juuri oli loppunut Mark Cousinsin ohjaama elokuvan historia, siis dokumenttisarja. Sarja oli aivan uskomattoman upea ja antoi lisää tietoa ja taustaa.

Ei olisi tullut mieleenikään yrittää Ateneumiin opiskelemaan elokuvaa. Syy? En voinut kuvitella saavani leipää jostain sellaisesta, josta pidin. Olin oppinut vartioimaan mustasukkaisesti melkein vain itselläni kaikkea sitä mistä todella pidin, koska arvasin että joku kuitenkin kadehtisi.

Rakastan siis eläviä kuvia ja niiden kertomia tarinoita. Ensimmäisenä oli tietenkin Juna tulee asemalle, Lumière-veljekset, v. 1896. Koko festivaalin ajan oli pakko päivittäin nähdä 50 sekunnin elokuva ainakin kerran. Ja festivaalin päätteeksi Juna lähtee asemalta. En kerro tuosta viimeisestä mitään. Jos ihminen ei katsonut leffafestaria, silmät ristissä, huokaillen ja sydäntään pidellen, niin omapa vikansa.

Opiskelukaupunkini oli Tampere ja siellä pääsin vapaalipuilla elokuviin. Se johtui siitä että opiskelin teatteria. Teatterilla ja elokuvalla on tietynlainen yhteys. Usein leffat noudattavat draamallisen kerronnan lakeja, niissä on kaari. Sen paremmin näytelmissä kuin elokuvissakaan ei ole kyse siitä, arvaako sen mitä seuraavaksi tapahtuu. Tärkeämpää on oppia lukemaan ajatus, idea, maailmankuva ja filosofia sieltä taustalta.

Kun olin jo hyvin nuorena käsittänyt että on olemassa taidemuoto nimeltä elokuva – vaikka emme puhuneetkaan suurella kirjaimella taiteesta ystävieni kanssa – niin osasimme ehkä puhua siitä, mitä tunteita siihen liittyy. Tunteiden avulla on mahdollista salakuljettaa mitä ihmeellisimpiä asioita omaan pääkoppaan ja siellä ne säilyivät ja ne oli mahdollista ottaa esille milloin ikinänsä tahtoi ja miettiä niitä.

Teeman festarin yleisilme oli perihumanistinen. Koska itse olen umpihumanisti, niin varmaan se viesti juuri näiden leffojen kautta oli helppo nähdä heti. Onneksi olin nähnyt miltei kaikki elokuvat aiemmin, joten sain katsotuksi miten paljon olin itse muuttunut ja mihin suuntaan.

Olisin tietysti tahtonut että ihmiset sieltä Kinosta, tai edes joku elokuvakerholainen, olisi ollut mukana ja olisin voinut istua ja juoda iltateeni heidän kanssaan. Televisio on valitettavasti suljettu koteihin, joten sitä ei saanut tehdäkseen. Keskustelin muistikirjan kanssa.

Yksi elokuva nousi oikeastaan hyvien elokuvien prototyypiksi tämän viikon leffoista joista jokainen oli hyvä. Olen nähnyt Pelin säännöt varmasti ainakin 10 kertaa, ellen useammastikin. Tiesin myös kuka oli Jean Renoir’n isä Auguste: huomattava ranskalainen impressionisti, siis kuvien tekijä. Kuvat olivat kulkeneet perheessä.

Kun Jean oli pieni, kotiapulaiset perheeseen valittiin sillä perusteella, kuinka hyvin apulaisen iho otti auringon valon. Se on oleellista kun maalaa mallia. Siis kankaalle, Renoir vanhemman aikana ei ollut action-painting-sessioita.

Pelin säännöt (1939) on kaikin tavoin perihumanistinen leffa. En puhu tarinasta, koska se ei ole oleellinen. Renoir osasi käyttää näyttelijöitä, eli roolihenkilöitä, inhimillisten ominaisuuksien ”kuvina”, ehkä siis impressioina siitä miten ihmiset elävät, suhtautuvat toisiinsa. Tärkeintä on tietenkin luokkayhteiskunta, sen onnettomat seuraukset. Se näyttäytyy tässä elokuvassa todella omituiselta rakennelmalta.

Luokkayhteiskunnalla ei ole kovin paljon tekemistä ihmisten hengissäsäilymisen kanssa. Ajattelen Renoiria ohjaajana sillä tavalla, että hän on Ranskan porvarillisen vallankumouksen ja valistuksen tuote samalla tavoin kuin suuri osa Ranskan älymystöä. Se vallankumous on heidän omaa historiaansa.

Ei se tuonut demokratiaa, vaikka sellaisiakin ajatuksia esiintyi. Elokuva ei ole propagandaa, vaan se näyttää sen, minkä kuka tahansa voi missä tahansa kapitalistisessa maassa nähdä: kahden, jopa kolmen tai neljän kerroksen väkeä on kaikkialla.

Perjantai-iltana kun elokuva esitettiin, oli myöhemmin illalla myös Gosford Park (2001), joka oli brittien ja amerikkalaisten yhteistuotantoa ja Robert Altmannin ohjaama. Aihe on sama kuin oli Renoirin elokuvassa. Siinäkin yläluokka metsästi.

Demokratia ei näytä olevan 2000-luvulla yhtään sen lähempänä kuin oli 1930-luvun lopussa.

Kiitokset Teemalle, rakkaudella! Paitsi että YLEn kanava tuli säästäneeksi ison ihmisjoukon hukkaamasta aikaansa jouluhömpötykseen, niin se antoi tilaisuuden sukeltaa elokuvan maailman juuri niin kuin pitääkin. Elokuvia on katsottava toistensa läpi. Sillä tavalla tulee syvyysvaikutelma. Silmät punertavat vieläkin.

Siperian karkoitusvanki

Vuonna 1860 tehtiin ensimmäistä rautatietä Suomeen: Helsingin tietä. Sinne pestasivat pohjalaisetkin työmiehet itsensä vuosikaupalla. Nurmostakin oli paljon miehiä Helsingin rautatiellä. Mainitsen kuitenkin tässä vain nimellisesti yhden: Louvonmäen vanhan Jaakon poika Salamoni. Paikkakunnan kesken tunnettu ”Nyki-Saltun” -nimellä.

Niin, etelässä tehtiin rautatien töitä. Kerran meni työmiehiä iso joukko; liekö ruokavaroja ostelemaan tai muulle asialle erääseen suureen kartanoon, jonka isäntä ”patruuna” ei vähintäkään suvainnut kartanossaan käymässäkään rautatien työmiehiä. Patruuna karkoitti heti joukon pois kotoaan, saattoipa heitä vielä renkinsä kanssa ulos hyvään matkaan. Vaan siinä karkoituksen humussa sai patruuna kovan iskun puukangesta. Patruuna kuoli ennen pitkää saamastaan iskusta. Kaikille oli tuntematonta, kenen syy oli tuohon murhaan. Pidettiin poliisitutkinta murhan johdosta. Mitenkään ei saatu selvää koko asiasta, mutta joku tunnusti tekonsa. Hän oli pohjalainen nurmolainen, edellä mainittu Nyki-Salttu.

Kun Salttu tunnusti itsensä vikapääksi tuohon Patruunan murhaan, tuli hän heti suoranaisesti karkoitettavaksi pakkotyöhön Siperiaan, kuten sen ajan laki murhasta tuomitsi. Nyki-Saltulla tosin oli heti karkausyritykset mielessä. Koska Nurmon pappilasta oli joku vuosi takaperin tuntemattomalla tavalla palanut riihirakennus, tunnusti Nyki-Salttu, että hän sen oli polttanut. Saltulla oli toivo päästä tänne Lapuan käräjille siten paremmin onnistuakseen karkausyrityksessä. Mutta sitä hänelle ei suotu. Vietiin vain Siperiaan karkoitusvankina.

Kun siellä Siperian pakkotöissä oli paljon miestä, tapasi Nyki-Salttu paljon suomalaisiakin. Ennen pitkää oli hänellä siellä hyviä tuttavia. He tekivät, noin kymmenkunta suomalaista, liiton että pois lähdetään karkujalkaan kun vain työnteettäjäin, pomojen silmät välttää. He alkasivat olemaan hyvin iloisia poikia. Tanssivat, lauloivat ja nauroivat. He saivat pomojen suosion. Työnteettäjät uskoi, että nuoren poikain on hyvä olla Siperiassa. Suomen pojat hivuttivat hiljakseen vapauttaan iloisella naamalla. Vapaus kehittyi kehittymistään, kunnes vihdoin viimein he pääsivät vapaudessaan niin kauas, ettei pomojen silmä nähnyt. Silloin sitä oltiin karkujalalla. Tämän jälkeen ei Nyki-Salttu ole tovereitaan nähnyt, sillä he hajaantuivat ja Salttu luisti Aasian aroja hiiviskellen.

Kun hän oli muutamia viikkoja karkujalalla, kyllästyi hän siihen mahdottomaan kävelemiseen. Venäjällä, eräässä paikassa hän ilmoitti olevansa kotoisin Suomesta, Alijärveltä. Hän toivoi saavansa kruununkyytiä, ettei tarvitsisi jalkapatikassa taivaltaa. Siinä toivossaan hän onnistui mainiosti, sillä Nyki-Salttu tuotiin vankikyydillä Venäjältä aina Pohjanmaalle Alijärvelle saakka. Se oli lauvantai-ilta kun Salttu tuotiin Alijärvelle vanginkuljettajan luo. Illalla kun talossa mentiin kylpemään, pyysi Salttu myöskin päästä saunaan. Hän sai luvan siihen. Kun kaikki talonväki oli kylpenyt, meni Salttu isännän kanssa lopuksi saunaan. Riisuuntui tupaan päällysvaatteensa, heitti alusvaatteensa saunan ulkopuolelle. Kun Salttu oli isännän kanssa sauna lavalla ja alkoi tulla lämmintä löylyä, sanoi Salttu ”Kovastipa minua nyt pyörryttää” ja käveli ulos. Otti ulkona olevat alusvaatteensa ja katosi syksyisen yön pimeyteen. Hän ei tohtinut kulkea maantietä pitkin, vaan johti kulkunsa ulommaksi lakeuksilta. Hän kävi metsäpolkuja myöten. Tuli vastaan joku ihmisasunto keskellä metsää. Salttu tutki ja urkki kartanoon; puotin suulla oli avain. Hän arveli, jos puodissa on ihmisiä, mitä hän niille sanoisi. Vaan samassa hän rohkaisi itsensä, oli mitä oli, onneaan täytyy koettaa. Salttu avasi puodin lukosta ja astui sisään. Ei ristin sielua, vaatteita vain ympäri seiniä ja juustoja lukemattomia, iso voipytty, komeat korkosaappaat ym. Salttu puki päälleen verkapuvun, veti korkosaappaat jalkoihinsa, otti useampia juustoja ja löi niitten väliin paksulti voita. Otti juustokimpun kainaloonsa, astu ulos puodista, veti oven perässään kiinni ja lähti jatkamaan matkaansa tuntien tyytyväisyyttä ja hyvinvointia.

Sunnuntaiaamulla kun Kauhavan kirkkoon kokoontui väkeä jumalanpalvelusta kuulemaan. Makaili Nyki-Salttu kirkkotien vieressä tiheässä puskikossa ja söi siellä juustojaan aamiaiseksi. Vaan likellä oli jo Nurmo. Ei hän kauvan joutanut levätä kun taas läksi taivaltamaan. Illalla oli Lapuan isoo silta nuorta väkeä täynnä; siinä oli tanssiaiset. Nyki-Salttu ponnisteli vain läpi ahtaantungoksen toiselle puolelle siltaa. Ja niin hän tuli innokkaasti kohti Nurmoa. Salttu tuli Nyybakan mäen kohdalla. Oli sydänyö, yksi tuli loisti vähässä matkassa. Häntä vastaan tuli kaksi nuorta miestä.

”Mistä tuo tuli näkyy?”, kysyi Salttu.

”Se on Kujanpäästä.”

”Mitähän siellä näin yöllä valvotaan?”

”Ukot juopottelevat ja pelaavat.”

”Ketähän siellä on?”, utelee Salttu edelleen.

Pojat ottivat ja luettelivat kaikki nimellisesti, sillä hekin olivat olleet siellä. Mm. oli Kujanpäässä Koliini, Nyki-Saltun sukulainen ja hyvä tuttava. Saatuaan näin tarkan tiedon ketä Kujanpäässä majaili, astu Nyki-Salttu samaan iloiseen seuraan että topsahti. Siellä syntyi hämmästys, ilo ja riemu. Vähän aikaa riemuittuaan läksi Salttu Koliinin luokse yöksi. Aamulla pantiin Koliinin isoon harmaan suuhun suitset, Nyki-Salttu ja Koliini istuivat molemmat harmaan selkään ja ajaa karauttivat ratsuin Hyyppään, missä asui Nyki-Saltun sisar. Salttu kyseli, häntä nimittäin ei tunnettu siellä sillä vuosia oli vierinyt kun hän oli Nurmossa käynyt, lehmiä ostaa. Vähän aikaa esiinnyttyään vieraana lahtarina, hän lopulta ilmaisi itsensä. Vaikea oli Salttua tuntea. Mutta uskoa kuitenkin täytyi kun hän selosti matkojaan ja esitteli vanhoja tuttuja asioita. Nyki-Salttu kävi tutummissa paikoissa vierastelemassa vaan puolittain piileskellen. Eikö monta päivää kulunut, kun hän katosi paikkakunnalta, jonka jälkeen ei häntä ole Nurmossa näkynyt. Tietämätöntä on sukulaisille ja tuttaville, minnekä Nyki-Salttu on mennyt, missä elänyt ja kuollut.

Kirjoittanut Herman Luomanni, julkaistu Nurmon nuorisoseuran Touhu-lehdessä 17.12.1916. (Julkaisu: Kotiseutukirja III/Nurmo, 2012)

* * *

Niin.

Alkaa tulla pitäjänlehtien joulunumeroita. Hermanni Luomanni oli isosetäni ja kuoli tuosta vain kahden vuoden kuluttua Tampereen valtauksessa. Oli siihen mennessä saanut talon pitääkseen ja oli ollut tarkoitus jatkaa. Häntä vanhempi isoisäni löysi hänet Tampereelta etsittyään tarpeeksi kauan. Isoisä kulki Punaisen Ristin junalla Seinäjoen ja Tampereen väliä.

Huomaan että isosetä on osannut kirjoittaa. Hän on selvästi kuvitellut osan asioita, on miettinyt Siperian vangin mietteitä ja selvästi asettunut hänen päänsä sisälle. Hermanni oli syntynyt vasta 1894, joten hän ei ole mitenkään voinut Siperian vankia nähdä, mutta ilmeisesti siinä on ollut sen ajan sensaatio.

Surullista että tuli kuolema. Nyt kun on itsenäisyyspäivä niin ajattelen että kaksinverroin surullista.

Sukutalo olisi ehkä nyt vieläkin asuttu. Hermannin isoisän raivaamista pelloista ei olisi tehty golf-kenttää. En ainakaan halua uskoa sitä. Mutta olen aivan varma siitä että talo olisi asuttu. En usko että hän olisi tahtonut tehdä siitä suurta kartanoa, kunhan olisi tuonut elannon.

Minulla olisi ehkä joulupaikka minne mennä.

Mutta ei joulupaikalla ratkaisevaa merkitystä ole. Olisi ehkä ollut hauskaa päästä vanhaan joulusaunaan. Olisi istuttu saunan jälkeen tuvassa ja Hermannin lapset ja lapsenlapset olisivat kertoneet lisää tarinoita, joita en ole koskaan vielä kuullut.

P.s. Perjantaina 7.12. lähetettiin Radio Yle 1:n Kultakuumeessa kokonainen haastatteluohjelma professorista ja tietokirjailijasta Matti Klingestä. Haastattelu onnistuu tuomaan perspektiivin Klingen maailmankuvaan, syihin miksi hänestä tuli hän ja samalla tulee selväksi se, miksi Klinge on tahtonut tuoda päiväkirjansa julkaistaviksi. Niissä on aikalaistodistuksia Suomen sivistyneistöstä sotien jälkeisestä Suomesta.

Itsenäisyys tässä maassa on jo 95 vuotta ollut tosiasia, vaikka rajamaa Suomi on edelleen. Siitä saatetaan keskustella millainen rajamaa se on ja voidaan määritellä minkälaisten valtioiden rajalla se on ja miksi. Tai onko rajalla olemisella jotain erityistä uutta syytä, miksi se pitäisi erityisesti ottaa huomioon. Pidin Klingen puheenvuorosta paljon.

Sattumoisin lähdin tässä jutussa liikkeelle juuri Klingen yhdestä kirjasta. Se on mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen sekin. Vaikka kaikessa tässä on kysymys historiasta, jostain sellaisesta, joka ei suoraan meitä kosketa juuri nyt, niin jos me ajattelemme sillä tavalla, emme ole ehkä ymmärtäneet miksi historia on nimenomaan se tekijä joka muovaa meitä koko ajan.

Aina välillä pitää pysähtyä katsomaan minkälaisia merkkipaaluja voi Suomenkin historiassa nähdä. Tällä kertaa puhuin siitä myös Viron vuoksi, yritykseni on nähdä miksi myös virolaiset ovat naapureitamme ja miksi he ovat meille niin tärkeitä. Kannattaa siis sukeltaa kirjoihin ja miettiä!