Suomalainen runoilija kuoli Amerikassa

Lost Original
by Anselm Hollo
Mr. K said in times of great crudity it is necessary to be subtle so please wrap around me with awkward grace I may have suffered some Rilke Damage or do I just have a little trouble with fantasy tripwires while engrossed in the sky's lexicon & hills like purple pachyderms "there's been a great upsurgence" said the announcer but I didn't catch what of & what of where does it come from where does it go still asking on down the road

Anselm Hollo 12.4.1934-29.1.2013

Lapsuuden pitkä matka

Jos vain mahdollista, eksyn kirjastojen englanninkielisille hyllyille. Syy on yksinkertaisesti se, että läheskään kaikkea maailman kirjallisuutta ei suomenneta. Ei edes englanninkieliseltä kielialueelta. Joskus voi olla jännittävää etsiä kaukaisia ääniä: kirja voi olla käännetty englanniksi mutta ei suomeksi.

Esimerkiksi brittien kansainyhteisö on valtava alue. Ovat nuo saaret Euroopassa, on joitain saaria Karibean merellä, on Afrikan maita, on Intia ja Australia, joista viime mainittu on suuri saari tai suuri manner, mutta kaukana se on kaikesta. Sitten on Kanada tai British Guiyana Väli-Amerikassa.

En tunne geopolitiikkaa mitenkään yksityiskohtaisesti, mutta kirjahyllyllä törmäsin yhteen entiseen brittien siirtomaahan, Ceyloniin, jo monta vuotta sitten. Sennimistä teetä tuotetaan vieläkin, ainakin Sri Lankassa, joka on maan nykyinen, omakielinen nimi. En tiedä, onko pitkän sisällissodan jälkeen virallinen kieli tamili, englanti vai singaleesi.

Huippuhieno kirjailija on siltä saarelta kotoisin oleva Michael Ondaatje (nykyisin Kanadassa, s. 1943). Olen viettänyt kuukauden päivät hänen romaaninsa The Cat’s Table kanssa (2011, ei suomennettu). Jos herään keskellä yötä, en yritä jatkaa unta, kieriskellä sängyssä ja herättää viattomia ihmisiä ja kissoja, vaan sytytän lukulampun ja alan lukea.

Yön hiljaisuudessa kirjan sanat, niistä tiivistyvä tunnelma, seikkailut ceylonilaislasten matkassa Oronsay-nimisellä valtamerilaivalla, lasten huima loikka kasvamista kolmen viikon matkan aikana, poikien ja tyttöjen välinen ero, kaikki se minkä muistan noin 10-vuotiaasta itsestänikin, tulee täytenä kuvavyörynä päähän ja saa aikaan milloin kokonaisen tunnevyöryn, milloin taas kiivaasti raapustamaan avainsanoja muistikirjaan: otettava selvää!, ks. Suezin kanava, ja moneen huutomerkkiin päättyvä Ceylonin/Sri Lankan historia. Tuskin meille maantiedon tunnilla selvitettiin Etelä-Intian saati sitten Ceylonin saaren historiaa, vaikka maantiedon opettaja olikin hyvä ja sitä myötä oppiaine kiva. Netistä käy kyllä ilmi se, että saari on itsenäistynyt samaan aikaan kuin Intia.

Kirja on kertomus monikansallisesta pöytäseurueesta, pöydän nimi on Cat’s Table, kissojen pöytä, eikä se pöytä ollut keskellä ruokasalia. Kun kerran laiva oli lähtenyt Colombosta ja määränpää oli Lontoo, niin tietenkin siitä kasvoi matka fantasioihin. Mukana oli niin aikuisten kuin lastenkin mielissä tuntemattoman tulevaisuuden odotus. Joillekin laivassa olijoille matka oli myös elämän loppu.

Kolme viikkoa täyttyi ihmisten mielissä eri tavalla. Yhdellä tasolla Ondaatje käy läpi tiiviin ja toisiinsa kietoutuneen lapsiryhmän erittäin omaehtoisia tutkimuksia. Tietenkin lapset törmäsivät salaisuuksiin. Tässä laivassa lapset eivät matkustaneet perheen ja aikuisten kanssa, vaan heitä oli joku sellainen ehkä vastassa Lontoossa. Lapset olivat yhtäkkiä itsenäisiä.

Lapset löysivät laivan syvyyksistä puutarhan. Puutarhaa kuljetti mukanaan lounaspöydässä istuva vanha innokas puutarhuri, joka keksi säikytellä lapsia myrkkykasveilla. Tieto tulee myöhemmissä dramaattisissa vaiheissa uudelleen esiin. Yksi pöydässä istuja kuljetti mukanaan kenneliä. Lasten laivaelämään liittyi myös koira, jonka yksi lapsista salakuljetti laivaan.

Ajattelin matkaa jollaiselle en koskaan pääse, en senkään vuoksi että matkustajalaivoja tuskin enää kulkee Intian valtamereltä Suezin kanavan läpi Välimerelle. Kuka muistaa vielä että on ollut mahtikaupunki nimeltä Aden?

Luin kauan sitten Amerikassa Paul Nizanin kirjoittaman opuksen nimeltä Aden, Arabie. Kirjan antoi minulle lainaksi itseään libertanistiksi (engl. libertarian) kutsuva nuorimies. Tuota poliittista termiä en käsitä vieläkään, vaikka sitä oikein suomeksi jostain syystä tällä hetkellä selitetään. Se ei perustu eurooppalaiseen ideaan liberaaleista, ainakaan sen nykyisessä merkityksessä. Sen tiedän että Nizan oli ranskalainen kirjailija ja jonkinlainen filosofi, muistaakseni Sartren & kumpp. ystävä. Nizan kirjoitti Aden-kirjansa joskus 20-30-luvulla. Kirja selitti paljon n.k. uuskolonialisteista, koska Aden oli maailmankaupan tärkeitä etappeja, näennäisesti kaukana, mutta kansainvälinen kaupunki. Nizan vertautuu ehkä eniten Franz Fanoniin, jonka Pohjois-Afrikkaa käsittelevä teos Sorron yöstä 60-luvulla kuului tärkeisiin kirjoihini.

Ondaatjen kirjassa koira salakuljetetaan laivaan Adenista. Kirjailijan kuvaus lasten tempusta liittyy yhteen kirjan käännekohdista.

Tottakai minuun vetoaa tässä kohden jonkinmoinen Tuhannen ja yhden yön satujen lumovoima, joka auttamatta liittyy Itään. Salman Rushdien kirjassa Saatanalliset säkeet on kohtaus kauniista perhosiin kietoutuneesta nuoresta naisesta kävelemässä Intian valtamereen. Siihenkin liittyi suuria tunteita, jotka kietoutuvat kaukaisiin kansantarinoihin. Intian valtamerta väistämättä ajattelee myös merirosvojen kotimerenä ja aarresaarien kotipaikkana.

Ondaatje seuraa lapsia ja kertoo heidän tiestään kohti aikuistumista vieraassa maailmassa. Tarina sisältää paljon surua, yksinäisyyttä, sairauksia, mutta myös iloa ja menestystä niin kuin kaikki tarinat siirtolaisista. Ajattelin viime yönä kirjan lukemisen lopettaessani, että Ondaatje olisi hyvin voinut omistaa kirjan kansainvaelluksille.

Nehän jatkuvat edelleen. Yhä uudet sukupolvet joutuvat löytämään tiensä jossain muualla kuin synnyinseudullaan. Laivamatka symbolisoi ihmiskunnan levottomuutta, kohtalon oikullisuutta, oikean hetken löytymisen ehdotonta maagisuutta. Paikasta ja maasta riippumatta kaikki ihmiset voivat näitä kokea. Samalla tavalla he löytävät yhä uudelleen yhteyden toisiinsa. Usein vuosikymmenten läpi.

Kasarmin himmeät valot

Satuin näkemään pahan painajaisen juuri edellisyönä. Päivä meni painajaisen varjossa. Uni oli kuva ihmisyhteisön rapautumisesta. Olin kyllä ajatellut sitä muutenkin. Ihmiset kipuilevat suhteissaan toisiinsa. Mitä pitemmälle elää, sitä enemmän tulee miettineeksi läheisyyden ja etääntymisen vuorottaisuutta.

Oikeastaan entropia on maailmankaikkeuden peruskuva. Maailmankaikkeus laajenee ja kylmenee. En tietenkään usko horoskooppeihin. Mutta näen perheiden hajoamista joka päivä, lapsia jotka eivät voi hyvin. Toisaalta: jos on kuolinilmoituksia lehdissä, niin on myös ihastuttavan onnellisten vanhempien säteilyä. Tuomari Nurmion sanoin: ”Valot ja varjot vaihtelevat. Ne ovat toisiaan varten olemassa.”. Tai sinne päin.

Asun semmoisessa kaupungissa, joka ehkä tulevaisuudessa saa pitää sairaalansa ja terveyskeskuksensa (paitsi että kaupungin budjetissa pyyhkäistiin hoitohenkilöstöä ja pari terveyskeskusta pois ja annettiin ne miljoonat urheilulle, mutta se on vaalikarjan hölmöyttä tietenkin. Mitäs valitsivat ne ihmiset!) valtion kaavailemassa mallissa. Me olemme valtio, koska meidän kanssamme ei ole tehty valtiosopimusta.

Sami Rinteen maalaus

Toistaiseksi täällä riittää kuvataiteilijoita, museoita, taidehalli ja yksi paikallisten pitämä galleriakin. Voi suunnata katseensa jonnekin muualle päivätajunnan metelin keskeltä.

Tässä samassa Black Wall-galleriassa olin sen avajaisissa kesällä. Silloin syötiin mansikoita elokuussa. Galleria on vieläkin elossa ja olemassa eikä se ole mitenkään itsestään selvää. Se sijaitsee vanhan venäläisen kasarmin keskellä. Kaupungin kulttuuritahdosta riippuu säilyvätkö rakennukset edes osin kulttuurikäytössä tulevaisuudessakin. Missään Suomessa kulttuuritahto ei ole ”tahtotila” nykyään. Suomalainen uuskieli on kamalaa. Kukaan ei kysy mistä tahto tulee ja mihin se menee.

Satunnainen kohtaaminen

Jaaha, siellä avajaisissa sitten näyttäydytään! En taida tuntea sellaisia ihmisiä. Kyllä avajaisiin mennään katsomaan uutta kuvataidetta ja keskustelemaan kulttuurista kavereiden kanssa. Tunnelma on rento, avoin, hyväksyvä, ja niin kuin talven keskelle hyvin sopii, sydämellisen lämmin.

Kaikilla on omat työnsä ja kiireensä joten tapaamispaikkoja tarvitaan. Ei ole kulttuurikeskusta, jonne voisi mennä noin vain, tahtoa keskustelua ja uuden näkemistä. Avajaiset tarkoittavat alkua.

Puhetta taiteesta

Olen tietysti sillä tavalla etuoikeutettu että tiedän miten puhaltaa pölyjä aivoistani. Toisaalta: kuka tahansa saa näyttelyistä tiedon ja voi suunnata iltakävelylle katsomaan hienoa talvihämärää aluetta ja päästä värien ja valon keskelle miettimään miksi juuri tällaisia kuvia on ilmestynyt mustille seinille. Ehkä useimmat kaupunkilaiset eivät ole käsittäneet aivojen tuuletuksen tarpeellisuutta.

Samassa tilassa on kaupungin taiteilijoiden taidelainaamo. Sielläkin kävi puheensorina ja joitakin töitä ostettiin. Se on hyvä se, koska apurahoja ei juuri nykyisin ihmisillä enää ole. Tämä on periferiaa, eivätkä valtio ja sen lautakunnat luo katsettaan tänne päin. Toisaalta maailma on kääntymässä siihen suuntaan että keskus on siellä missä ihmiset tekevät työtä ja ajattelevat. Pääkaupunkikeskeisyys ei ole enää tärkeää.

Maakuntakeskukset ovat olleet periferiaa kauan. Mutta vanhempien taiteilijoiden puheesta kuuluu usein, ettei sillä ole merkitystä. Täältä on aina menty vaikka minne. Miksi sitä paitsi se paikka, missä sattuu asumaan, olisi nimenomaisesti periferia?

Raha ei ratkaise. Ajattelemisen keskus on jossain muualla – ei keskipalkassa tai keskivuokrassa tai keskimääräisissä elinkustannuksissa. En tuntenut etukäteen taiteilija Sami Rinnettä, hänen töitään. Taiteilija sattuu asumaan Bangkokissa. Suomesta pääsee kauas, täältä lähteneet hakevat vauhtia monenlaisista kulttuureista nykyään. Toiset todellisuudet tuottavat uusia kuvia? Sitä paitsi Bangkokissa eläminen on halpaa.

Taidelainaamon tiloissa

Suomen kalleus on jotenkin mystinen juttu. Elintaso on mittareiden mukaan hurja. Miksi juuri kulttuuriväki on päätynyt elämään syrjässä kaikista keskimääristä? Onneksi moni muukin on. Ehkä taiteilijoiden itsetunto alkaa vähitellen nousta laman toisensa jälkeen pyyhkäistessä yli.

Minulla ja kavereillani oli mukava ilta. Kuvien kehystämät ihmiset tuntuvat merkityksellisemmiltä kuin markettien kovan valon ihmiset: valo luo jyrkät varjot kasvoille.

Gallerian rappusilla

Pois kävellessä oli hyvä kuunnella hiljaisuutta. Autot eivät enää pörisseet. Talojen silhuetit piirtyivät silmiin pakkasen kuorruttamina. Lumi vaimensi askeleet. Talojen ikkunoissa oli valot. Nuorempana olisin mennyt soittamaan ovikelloja ja kiskonut ihmiset katsomaan edes maisemaa. Talvinen kaupunki on kaunis. Sellaisesta elää pitkään eteenpäin, tuntuu hyvältä, melkein täydelliseltä.

Näyttely voi sysätä liikkeelle pieniä harmaita aivosoluja. Niin voi käydä kelle tahansa. Mutta kyllä kouluihin tarvitaan enemmän taide- ja taitoaineita. Ihmisen on opittava oman kasvunsa suunta. Sillä tavoin yhteys muihin ihmisiin ja omiin juuriin kehittyy, välimatkat lyhentyvät. On opittava perusasiat.

Rauha

Lapsi ja sen flikat lähtivät pari päivää sitten.

Ensimmäiseksi pää humisee, sitten hiljaisuus alkaa huutaa. Yhtäkkiä kuulen kissan pienenpienet naukaisut. Tajuan että Lidia-raukka on nyt stressaantunut. Se ei ole ikinä kestänyt isoja volyymeja, siis ääntä, ja sitä riittää ilman lapsiakin yhden kuuron ja yhden kuulevan ihmisperheessä.

Joskus kun en kuule ja karjaisen että MITÄ, niin Lidia juoksee henkensä hädässä saunan lauteiden alle piiloon. Saati jos väärinkuulemisen vuoksi on asia sotkeutunut ja sen selvittämisen aikana kumpikin ihmisosapuoli yrittää artikuloida mahdollisimman selvästi, niin äänen volyymi ja terävyys ja baritonin/sopraanon vaihtelu saa kattiparan niin sekaisin, että hän menee piileksimään moneksi tunniksi johonkin nurkkaan.

Harmaata kissaa ei erota varjoista. Kumpikaan ei asunnon uloimmaiseen nurkkaan kuule kissan naukaisuja. Sitä olen tässä siunaillut äänimyrskyssä, että onneksi katti ei ole saanut päähänsä yrittää tunkea pientä nättiä päätään yläkerran parven pienojen väliin, piiloon komeroiden päälle. Siinä olisikin tekeminen. Pitäisikö soittaa palokunta vai ambulanssi? Mutta eihän meillä ole rahaa, ambulanssit on tarkoitettu vain ihmisten hätätiloja varten. Turhasta käytöstä joutuu maksamaan paljon.

Eläinten hyväksi palveluiden käyttö on tietenkin turhaa. Lukuunottamatta eläinlääkäriä, jota ei ole tarvittu sen jälkeen, kun Lidia emovaistoineen joutui tekemisiin maksatulehdusta sairastavan kissanpennun kanssa. Ei sen pennun isäntäkään vaikuttanut kyllä ihan terveeltä, ja kissan meinasin pitää ihan sen isännän kunnon vuoksi. Kumpikaan meistä ihmisistä ei kyllä sairastunut, että ehkä isännällä oli jotain muuta vikaa, jos oli elämä kohdellut liian ankarasti.

En minä sillä, saavat ihmiset ja kissat ja kaikki olla vähän outoja ja kummallisia. Mutta ei saa satuttaa, pienempiään varsinkaan.

Suomen Blogistanissa liikkuu meemi. Harvemmin niitä tulee omalle kohdalle mutta nyt tuli Anitalta täältä oikein tunnustus, niin että kyllä se pitää kehdata mainita. Yleensä tämmöiset tunnustukset saavat minut voivottelemaan ja joskus peräti itkemään. Nyt ei niin käynyt, vaan menin heti lukemaan Putte Wilhelmssonin blogia jota olin kyllä seurannut silloin tällöin. Siellä sattui olemaan hyvin muotoiltu ja koottu mielipide rasismi-keskustelusta, jota olen seurannut vähän ihmeissäni.

En taida olla perillä siitä, mitä ihmisten päässä liikkuu. Olen ollut kyllä selvillä rasismin läsnäolosta, mutta enemmänkin syrjinnän vuoksi ja enemmänkin umpisuomalaisen itseni vuoksi siinä vaiheessa, kun kaikkien työnantajien mielestä olin 60-vuotiaana liian vanha. Olen kuullut että nykyään vanha voi olla jo 45-vuotias. Se tarkoittaa siis sitä että suomalainen on työelämään kelpaava 25-45-vuotiaana, ei muulloin. Sitä paitsi juuri koulusta/yliopistosta valmistuneen 25-vuotiaan pitää olla työssään hyvä ja kokenut, mitä en ole ikinä oikein ymmärtänyt. Miten se muka olisi mahdollista?

Ikäsyrjintää en muista olleen kun olin pieni. Mutta silloin taisi olla lähes täystyöllisyys. Sodan ja sen jälkeisen pulan ja terveyden heikkenemisen ja tolkuttoman kovan työn vuoksi sotasukupolvi oli vanhennut nopeasti. Silloin 50-vuotias oli varmasti jo aika vanha. Isä ja hänen pikkuveljensä kuolivat jo 50-vuotiaina. Siinä ei ollut mitään omituista. Eikä sydäninfarkteille osattu tehdä vielä mitään vuonna 1970. Eikä senkään jälkeen pitkään aikaan.

Muistinvaraisesti siteeraan aiheesta Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun Herra Piipoota:

Herra Piipoo oli noita.

Hän huusi ”Hiihoo” ja sitten maata polkaisi

ja vespalla hän ajeli. ---

Mutta se oli Herra Piipoon suuri erehdys.

Näet noidan mahti

ei pysty

koneisiin

ei moottoriin,

ei mutteriin,

ei polkimiin:

kertakaikkiaan koneella on koneen tahti.

Runo jatkuu loogisesti edestakaisin tuosta. Kirja on puhkiluettu ja unohtunut jonnekin ullakolle. En voi siis tarkistaa. Mutta muistan luettuani sitä pikkusiskolle ja -veljelle, millaisen kysymysryöpyn se aiheutti. Meidän piti kesken lukemisen mennä ulos katsomaan isän mopedia. Ja minun piti selittää mikä on kone ja moottori ja mutteri ja poljin.

Meistä kenestäkään ei tullut edes teknikkoa saati sitten insinööriä. Mitähän minä olen 10-vuotiaana osannut selittää? Saati nyt.

Tarkoitukseni oli vain ihmetellä sitä, miten isot tehtaat tai niiden isot johtajat, ne patruunat, mitenkään voivat kuvitella, että se iso tehdas toimisi ilman ihmisiä. Niin ne kuitenkin tekevät. Ne ajattelevat olevansa noitia, jotka taikovat koneet käyntiin.

Koneita varten riittää rahaa. Ihmiset joutavat työttömiksi tai eläkkeelle.

Meemi on luettavissa Anitan blogista ja pantakoon sitä eespäin. Minä arvostan kaikkia tuossa blogirullassa olevia kirjoittajia ynnä monia muita. Täytyykin tehdä semmoinen uudenvuoden lupaus että mainitsen aina silloin tällöin muutaman blogikokemuksen.

Kyllä niitä voi tulla päivittäin monta.