Kylmä kevät

Kun kävelee nopeasti, niin lihakset alkavat lämmittää. Kun kävelee iltapäivällä, voi mennä vähemmin vaattein. Tuulipuku riittää. On mukava kuulua siihen kansaan, koska paleleminen on vain nuorten muotinukkien asia. Mihis niistä on muuta kuin tärisemään maailman kyljessä, kuten joku runoilija sanoi, hytisemään ja hypähtelemään odottelemassa bussia tai metroa?

On vanhempiakin muotinukkeja. Heillä on päällään turkki, joka suojaa aidosti kylmältä. Paremmin suojaisi tietenkin naalia, jolta se on otettu, mutta ei ole tullut mieleen hankkia suihkemaalia, varsinkaan kun en omista käsilaukkua. Turkkihan on ikuinen vaate. Voi olla että tuulipuku on ikuisempi.

Tuulipuku on oikeastaan muovipussi, jossa on vähän vanua välissä. Muovijätettä sisäänsä saanut valas kuoli tässä viikko sitten tukehtumalla. Kaikella on hintansa, eikö niin?

Ei voida tästä mennä taaksepäin noinvain, oppia kutomaan villakangasta suomenlampaan lyhyestä villasta, kehrätä lankaa öljylampun valossa niin kuin isoäiti teki. Emmepä me myöskään saa kunnollista lisäaineetonta ruokaa enää. Ei maito ole maitoa eikä voi voita. Eikä perunakaan useimmiten maistu kuin joltain hyvin etäiseltä kaltaiseltaan. Silakka olisi kyllä jotain, jos sitä löytäisi jostain tuoreena. Voisi löytyäkin, mutta se on täynnä sitten dioksiineja ja muita myrkkyä.

Aurinko paistaa ja näyttää hienosti lapsenlasten pienten kämmenten jäljet parvekkeen ovella. Pääsiäisen lähestyessä maailma suurenee. Kun lapset lähtevät pois maasta kohta, niin kykenenkö pesemään sen ikkunan? Ehkä ne jäljet pitäisi jättää siihen muistoksi että tuollaiset olivat sormenne vuosia sitten? Olisivat ehkä jälkinä läsnä.

Päivällä on niin lämmin että lätäköt ovat laajenneet lammiksi. Tuulikaappi on pestävä kurasta päivittäin, vaikka kissakaan ei mene ulos. Kaupunki on rumimmillaan. Lumi on likaista, autot ajavat sumeilematta eteen ja polvea särkee edelleen, kun auto ajoi päälleni marraskuussa. Jalankulkutiellä, pysähtymättä, vihreiden valojen palaessa.

YLE Radio 1:n historiaohjelmassa oli hieno sarja nimeltä Amerikanpostia Pöljänkylälle. Siinä kerrottiin pienen talon asumisesta ja miten se onnistui kun sodassa vammautunut mies jäi asumaan yksin kahden tyttären kanssa sukutaloa ja vaimon oli lähdettävä Amerikkaan tienaamaan rahaa kiinnelainoja varten. Tämä oli niin myöhään kuin 1947. Englanninkielistä maailmaa mietin aika usein ja tässä yksi juttu.

Minä olin opiskelemassa 1960-luvulla muutaman vuoden. Ei ollut opintolainaa edes, muista etuisuuksista puhumattakaan. Olin siis töissä Tukholmassa kesät ja joskus pitempäänkin. Sen ohessa senttasin lehtiin kulttuurijuttuja ja selvisin hengissä ja oli kattokin pään päällä.

Tukholmassa oli pulaa työväestä ja suomalaisia ja suomenruotsalaisia (edit. 29.3.: tottapuhuen suomenruotsalaisia todella oli aika paljon, esim. Gösta Ågren teki Tukholmassa ensimmäisen filminsä) oli siellä paljon. Olen pari vuotta sitten käynyt uudestaan luokkatoverin luona. Hän jäi sinne. Niin jäivät monet muutkin. Minä tein kaikkeni päästäkseni sieltä pois, koska se asuminen ja oleminen ei ollut ihmisarvoista elämää. En ollut tiennyt ennen että toisen luokan kansalaisia on. Ruotsinsuomalaisistakin tuli viime vuonna dokumentti, jota katselin hartaasti.

Katselin juuri televisiosta Olof Palmea (R.I.P.) käsittelevää dokumenttia, joka sai minut muistamaan asioita. Olin ollut Olof Palmen vetämässä soihtukulkueessa 21.8.1968. Sitä en unohda ikinä. Olin aivan varma siitä että marssi muutti Euroopan kulkua. Eihän se muuttanut. Mutta ehkä nykyisessä Prahassa marssin merkitys nähdään? En tiedä.

Siitä ei pääse mihinkään että Tukholma on kaunis kaupunki. Tuossa lopussa on ystäväni lähettämä pääsiäistervehdys aivan Tukholman keskustassa. Tuli kova ikävä kävelemään kaupungin katuja. Kuvaajan selän takana on Slussen ja Fotografiska, se paikka jonne suomenlaivat tulivat: Bore I, II ja III. Fotografiska on yksityinen valokuvagalleria, joka tuottaa hienoja näyttelyitä. Edessä näkyvä laiva on af Chapman, jossa Tukholman aikoinani reppumatkailijat yöpyivät. Heitä oli paljon. Tukholma oli monikansallinen ja suuri kaupunki.

Etsiskelin ruotsalaista runoa joka sopisi tämän kuvan kanssa yhteen. Kirjahyllystä osui käteen Göran Sonnevin Otavan Delfiinikirjoissa (R.I.P.) ilmestynyt ja Pentti Saarikosken (R.I.P.) suomentama Keskeneräinen kieli vuodelta 1977. Alkupuheen on kirjoittanut Mia Berner (R.I.P.). Kyllä, runo sotii ja lujaa kauniin kuvan kanssa, mutta moni asia on aina olemassa samaan aikaan:

61

Todellisuuden raskas muutos

tapahtuu nyt

totaalisen, globaalisen niukkuuden

tasolla,

saasteiden

raja-arvoissa,

absoluuttisten resurssien pisteessä

Ja metaforien pisteessä

tuntemattomassa vielä

tiedon mahdollisuus

Kuva: Terttu Jakovljevic

Tulemisen tiellä

Ihminen on sellainen otus, että se syntyy täysin avuttomana. Muistatteko kun Tirlittan kysyi joltakin isännältä, että minkäikäisenä hevonen on valmis? Isäntä ihmetteli että miten niin valmis. Tirlittan oli herännyt siihen että varsa nuuhki häntä, kun hän nukkui kuhilaassa. Että onko tuo varsa valmis? Isäntä sanoo että eihän se ole kuin vuotias vasta. Tirlittan kampasi sormillaan varsan tukkaa ja sanoi että jo näin iso, että milloin se sitten on valmis. Isäntä sanoi että hevonen on aikuinen nelivuotiaana.

Tirlittan tuli siitä hirveän surulliseksi ja rupesi puhaltamaan okariinoa. Isäntä mietti että mitä tekisi tytön kanssa, joka tuntui olevan pieni ja liikaviisas.

Oiva Paloheimon tyttäriä on ainakin kaksi. Muistan kun heitä haastateltiin televisiossa ja udeltiin että kumpi on ollut sirkuksessa. Kumpikaan ei myöntänyt. Silti olen varma että suurten ikäluokkien tytöistä suuri osa on ehdottomasti halunnut karata juuri sirkukseen. En tuntenut ketään pikkulikkaa, joka ei olisi tahtonut trapetsille tai käärmenaiseksi. Sen sijaan viiksinaiseksi ei tainnut haluta kukaan.

En oikeasti muista yhtään likkaa joka olisi leikkinyt prinsessaleikkejä. Moni sen sijaan kiipeili puissa ja autiotalojen katoilla ja kulki rymistellen metsissä iltapimeällä taskulamppujen valossa leikkimässä rosvoa ja pollaria. Me olimme niitä, jotka kiipesivät Tulenheimon aitojen yli ja metsiä myöten harjulle asti. Meitä ei koskaan saatu kiinni.

Vasta paljon myöhemmin, ehkä siinä vaiheessa kun Henri Millerin Hymy tikkaiden juurella ilmestyi, tajusimme että sirkus tarkoitti meille koko suurta laajaa maailmaa jonne me kaikki halusimme. Koulu oli sillä tiellä lähinnä este.

Aina siihen asti kun opimme lukemaan Millerin kirjan jälkeen muita kirjoja. Eeva-Liisa Manner asui aravatalon alla Ukkijärven rannan Lepokodissa ja muutti monen pikkulikan tajunnan lopullisesti. Tiesimme kyllä että aravatalon kakarat kävivät katsomassa telkkaria talkkarin luona, mutta me tiesimme todellisuudesta kymmenen kertaa enemmän kuin yksikään telkkari. Runous oli paljon enemmän.

Oli tietenkin muutakin. Lauantaisin minun piti siivota koko asunto ja käydä sen päätteeksi hakemassa evakkoperheelta sovittu määrä juurileivottuja karjalanpiirakoita. He asuivat isossa puhelinvaihteen talossa vinosti vastapäätä nuorisoseurantaloa ja elokuvateatteria. Joku perheen pojista oli minun luokallani, mutta hän oli ujonsorttinen poika. Ei kellään ollut syytä kiusata häntä, mutta puheessa oli kyllä outo nuotti.

Kansakoulu oli harjun toisella laidalla. Minulla ei ole enää muistissa niiden lasten nimiä, paitsi niitä jotka seurasivat mukana oppikouluun. Mutta kun koulussa ei ollut jumppasalia, niin piti sitten käydä jumppaamassa nuorisoseurantalolla. Syksyn tullen siellä oli lattiat nurkista kuurassa ja muutenkin kylmä. Jos ei satanut pelattiin pesäpalloa seurantalon kentällä.

Siellä samat kakarat pelasivat sitten illat pesäpalloa myös. Minä opin juoksemaan takakentällä palloa karkuun. Mutta osasin lyödä kierteisen laakalyönnin, joista yksi osui kotitalon kellarin ikkunaan. Oli opetettu olemaan valehtelematta: menin tunnustamaan hirveän rötökseni talkkarille. Talkkari keskusteli isän kanssa ja isä ja talkkari kittasivat yhdessä uuden lasin paikalle. Elämä oli ruusunpunaista onnea. Istuin pihakeinussa ja kuuntelin niiden miesten juttuja.

Tässä oli omaelämänkerran ensimmäinen luku.

Olen helisemässä muistojeni kanssa. Niiltä ei pääse pakoon. Ne tulevat unissa viimeistään esille vaikka kieltäisin kuinka. Sillä en minä nähnyt Eeva-Liisa Mannerin hyppäävän syyskylmään veteen Lepokodin laiturilta, joku muu sanoi olleensa puskissa. Olisin tahtonut sanoa nähneeni. En pitänyt puskista, koska niistä tuli punkkeja iholle. Tuli lapsihalvausepidemia ja kaikki koulun lapset rokotettiin. Kukaan rokotetuista ei sairastunut eikä kuollut. Mutta en tiedä kuoliko joku muu, sellainen, joka asui radan varrella ja oli jo aloittanut työt Tampereen tehtaassa. Saivatko kaikki lapset varmasti rokotuksen? Oliko työssä käyvä lapsi enää lapsi?

Varjeltu lapsuus päättyi viimeiseen sirkukseen. Se pysähtyi seurantalon kentällä keväällä.

Strapetsitemput saivat vatsan kääntymään nurin. Klovni horjahti hevosen kavioiden alle. Kukaan meistä ei vielä ollut oppinut sanomaan buu, mutta joku sahajauhoisen kentän takarivistä vihelsi.

Pikkuveli oppi viheltämään Paul Coxin tunnusmusiikkia. Veli rupesi kesällä mökillä kävelemään unissaan, seurasin sitä laiturille ja yritin viheltää sitä kotiin niin kuin vihelsin koiraamme, mutta se ei tullut. Seuraavaksi se olisi pudonnut veteen ja sen sydän olisi pysähtynyt säikähdyksestä. Otin kiven ja heitin sen sen eteen, plumps. Se kääntyi katsomaan, mutta katsoi lävitseni.

Säikähdin tosissani. Silmissä oli sama katse kuin zombilla. Tiesin että ne ovat eläviä kuolleita, mutta olin varma siitä että veli oli tullut hulluksi. Kiljaisin ja lähdin juoksemaan sisälle. Se seurasi ja juoksi. Olin varma että se oli piilottanut puukkonsa pyjaman hihaan. Se oli melkein niskassani kun kompastuin kiveen ja löin nenäni.

Isä tuli verannalle haukotellen, nortti hampaissa. Veli heräsi ja kysyi mitä minä kiljun. Isä kysyi mitä minä teen ulkona. Enkä minä ollut mitään tehnyt, mutta kukaan ei uskonut minua. Siitä alkoi aikuinen elämäni.

En tiedä vieläkään mitä tehdä kun puhun totta eikä kukaan usko, saati välitä. Opin viheltämään mutta en koskaan niin taitavasti kuin veli. Täytyy kysyä siltä osaako se sen vielä. Semmoinen taito pitäisi kyllä opettaa lapsenlapsille.

Aamu alkoi ja oli minun vuoroni lähteä kävelemään ja juoksemaan narun päässä olevan koiran kanssa aamulenkki.

Kymmenen vuotta myöhemmin heräsin laskuveden aikaan meren rannalla ja meritähti tuijotti silmiin.

Kuva: Mickey O'Brien

Edit 24.3. Nostanpa tuolta kommenteista yhden linkin, jota on yksityisestikin kyselty:

Hyvää iltaa, nimeni on Cox: http://www.youtube.com/watch?v=uzNPdI5x7Hs 

Sano minulle missä asut niin

Eläminen kiertyy kyllä lopulta aina asumisen ympärille. Mutta on se paljon tärkeämpääkin: koko rakennettu ympäristö. Eläminen tarkoittaa kulkemista paikasta toiseen. Rakentamisen tavasta sitten riippuu se, miten hyvin kulkeminen onnistuu.

Ihmisillä on oma koti, oma kotikunta, oma maa. Mutta ei läheskään aina. Olemassa ihmisiä joilla ei ole varmuutta mistään. Venäjän suunnalla olen monasti ajatellut kodittomuutta tai ihmisten epätoivoa ja toivon pilkahduksia. En tunne sitä maata kuin taiteen ja kirjallisuuden kautta, eikä minulla useimpien maiden suhteen muuta tapaa olekaan. Taiteissa on kyse kommunikaatiosta.

Jos voi asua jossain, on helppoa ja yksinkertaista myös lähteä pois. Vielä parempi: jos on asunut sellaisessa paikassa, paikkakunnalla, maassa, jossa ihminen on hyväksytty, on uudessakin paikassa helpompi olla hyväksytty. Mikään ei ole itsestään selvää.

Vöyrinkaupunkia, Vaasa

Olen kieppunut kahden venäläisen,Viktor Jerofejevin ja Joseph Brodskyn esseiden välissä. Jerofejevin kirjan nimi on ytimekkäästi että Miehet, Brodskyn yhtä ytimekkäästi että Keräilijän kappale. Kumpikin on esseekirja, Brodskyn vuodelta 1995 ja Jerofejevin 2001. Ei siinä ole paljoa aikaeroa. Lisäksi kumpikin kertoo lähinnä miehistä ja niistä lähimpänä on oma itse, joka on maskuliininen. Se ei riitä että on maskuliininen, täytyy lisätä että on venäläisellä tavalla maskuliininen.

Brodsky elää maanpakolaisvuosiaan ja joutuu ties mistä syystä jonkinmoiseen kulttuurikokoukseen Rio de Janeiroon. Näin hän miettii ympäristöään:

Mitä tulee favelojen köyhyyteen, niin antakoot minulle anteeksi ne jotka siihen kykenevät, kun totean, että köyhyys on sopusoinnussa sikäläisen maiseman ainutlaatuisuuden kanssa. Tällaista meren ja vuorten muodostamaa taustaa vasten eivät sosiaalista draamaa katsele epäluuloisin silmin vain katselijat vaan myös uhrit. Kauneus tekee todellisuuden aina jotenkin merkityksetttömäksi; täällä kauneus muodostaa todellisuuden pääosan.

Brodsky viittaa usein esseissään todellisuuden tekemiin kampituksiin. Oletan että niiltä ei säästy kukaan. Mutta vielä suuremmalla todennäköisyydellä Brodsky tulee miettineeksi maailmansa ympäristöjä, koska hänet on viskattu maanpakolaisuuteen. Hän ottaa sen roolin tavattomalla ankaruudella vastaan. Kysymys on myös kyvystä suunnistaa: jossakin vaiheessa surkuhupaisaa Rion ”kokousta” Brodsky päätyy yöllä tai myöhään illalla meren rannalle, kun jotkut tahtovat uida. Varmasti hait päivystävät niin kuin aina. Brodsky potee rintakipua, humala haihtuu päästä ja hän rupeaa selviämään nopeasti kun on epävarma siitä missä on hotelli Gloria.

Asumassani kaupungissa on yksi elokuvateatteri ja sen nimi on Gloria. Siinä on paljon elokuvateattereita. Numero 5:ssä oli viime viikolla Michael Hanekenin ohjaama elokuva nimeltä Rakkaus, ranskaksi Amour ja se oli vanhojen ihmisten rakkaudesta kertova elokuva. Asunto oli ehkä Pariisissa, se oli iso ja tilava ja täynnä tavaraa. Pääosassa oli eteishalli. Sen varrella oli ovia sisähuoneisiin, ulospäin oli yksi värilasein rakennettu pitkä ikkuna. Kun elokuva alkoi, asuntoon meni sisään ambulanssihenkilökunta ja pelastusmiehistö. Pitkä ikkuna oli auki. Siinä vaiheessa ei kerrottu, miksi ikkuna oli auki tai mitä se tarkoitti, se vain oli auki.

Yksi huoneiston ovi oli kiinni ja pelastusmiehistö käyttäytyi kuin riivattu ja tahtoi mennä sinne sisälle. Sisältä löytyy tummansiniseen pukuun puettu vanha nainen sängyltä ja hänellä on kukkia kädessään ja ympärillään. Kamera sujahtaa nopeasti naisen yli ja menee takaisin pelastushenkilökunnan touhuun. Kaikki näyttävät avaavan ikkunoita.

Michael Haneken ohjaama elokuva on parhaita sisätilakuvauksia mitä olen koskaan nähnyt . Yksikään kuvakulma ei ole liikaa, se kuuluu asiaan. Tulen ajatelleeksi omaa kuolemaani ja huomaan toivovani että olisin myös makaamassa sängyssä ja kukkia ympäriinsä. Minua kiinnostaisi tavattomasti se idea, että olisin sängyssä kuin mysteeri.

Koska meillä on aina ollut kissoja, kuvittelen että näky ei olisi ehkä aivan yhtä ylentävä kuin elokuvassa. Kissa olisi suljettu sisään huoneistoon, joten se olisi nälissään syönyt minua, riippuen ajasta, saattaisin olla luuranko.

Elokuva on voittanut monia palkintoja ja sen vuoksi Haneke on onnistunut tuomaan sanomansa laajemmalle katsojajoukolle, kuin mitä yksinkertaisesta lavastuksesta olisi voinut ajatella. Haneke pani esille tavallisen elämän lopun. Se mikä siinä oli tavatonta oli sen elämän loppu. Sitä ei yleensä näytetä.

Eikä tilakaan yleensä ole se mikä se oli nyt: tavallinen hieman liian täyteen ahdettu kaupunkiasunto. Ehkä siitä jopa näkyi se, että ihmiset eivät olleet hirveän rikkaita. Flyygeli oli vaikuttava. Se ei ollut olohuoneessa silmänvangitsijana, vaan siksi että se oli kahden ihmisen työväline. Ehkä myös tyttären, joka on kolmantena ihmisenä elokuvassa läsnä, mutta vain käymäsillään.

Etelähelsinkiläisen talon pääty

Haneke ja venäläiset kirjailijat tuntuvat sopivan yhteen sen takia, että he kuvaavat tiloja. Jerojefev muistaa paikat joissa on tavannut niitä tai näitä ihmisiä. Hän kuvaa yksityiskohtia hyvin tarkkaan, samoin ihmisiä. Hän muistaa tapaamisen Brodskyn ja Jevgeni Jevtušenkon kanssa. Se on ollut Jevtušenkon luona Moskovassa. Seinillä on ollut moderneja taideteoksia ja kirjoituspöydän laatikossa vihreitä seteleitä.

Mutta minua edelleen kiinnostavat maanpakolais-Brodskyn ajatukset Riosta. Brodsky kyllä keskittyy kiitettävästi omaan itseensä ja lähestyvään infarktiin, mutta hän näkee kaiken aikaa asioita ympärillään, mikä on minusta aika merkillistä. Brodskystä useimmat muistavat Nobel-palkinnon ja yksinäisen maanpakolaisuuden.

Hän myös kuoli infarktiin.

Aiheesta lisää täällä.