Verenpaisumusta

Tulisi jo kevät!

Maakunnas on verenpaisumus. Täällä rannikolla on vain kylmää, märkää ja tuulista. Ei samana päivänä kaikkia, vaan vuoropäivisin, noin suunnilleen. Kävelin kauppaan, tulin risteyksen ja tuuli oli puhaltaa minut autojen eteen. Myrskyä se lähentelee.

Se tarkoittaa semmoista kurjaa, että huomenna sataa JA tuulee, enkä uskalla viedä ferrarinpunaista pyörääni ajelulle. En pääse vesijumppaan. Minulla kyllä kolisevat luut yhteen autojen kanssa, siihen on tässä kaupungissa pakko tottua kaikkien kevyen liikenteen saati omien jalkojen käyttäjien, mutta hyvää pyörää ei saa kukaan rikkoa! Olen vakaasti päättänyt niin.

Aika kamalaa kyllä, että nuorempana olin sitä mieltä että mikään ei estä minua ottamasta riskejä, mutta nyt pyörä on osoittautunut niin kallisarvoiseksi, että ilmeisesti heittäydyn sen edestä auton eteen. Että viisastuttaako se vanheneminen vai ei? Tästä esimerkistä ei oikein voi päätellä mitään.

Yksi tuttava kyllä ihmetteli körötellessään autolla rantatietä, että kummallista kuinka kaupungin läpi kulkiessa autojen virtaus ei hiljennyt yhtään. Siltä se todella tuntuu. Eivätkä kuulemma risteyksien kamerat ole toiminnassa, vaan niillä on ainoastaan pelotevaikutus kevyen liikenteen käyttäjiin. Se kuulosti kyllä aivan oikealta periaatteelta valkoisen kaupungin meininkiin muutenkin.

Viime vuonna tähän aikaan vuodessa ampparit olivat jo heränneet ja olivat hirveän kiukkuisia. Niillä ei ehkä ollut ravintoa ihan tarpeeksi, vaikka voikukat jo kukkivat. Mutta ehkä ne eivät pidä voikukista. Nyt kun sitä mietin, niin eivätkös ampiaiset ole lihansyöjiä?

Toinen tuttava pitää mehiläisiä. Olisi pitänyt kysyä että miten onnistui puhdistuslento ja pitikö talven pitkittyessä antaa mehiläisille lisäruokaa. Mehiläisten pitäminen perustuu petkutukseen. Juhannuksen jälkeen ensimmäisen kerran ja syksyllä toisen kerran (no, kukkien määrästä ja laadusta riippuen) pesästä ihminen käy savustamassa mehiläiset hiljaisiksi ja pihistää hunajakennot, tarkistaa onko uusia kuningatarkennoja ja jos on, perustaa yhden lisäpesän. Lisäpesä on perustettava siinä juhannuksen jälkeen.

Hunajan sijaan mehiläisille annetaan sokerilientä. Se ei mehiläisiä tapa, vaikka onkin tyhjää energiaa, koska ne ovat syöneet kesän aikana kumminkin mahansa täyteen siitepölyä ja syksyn tullessa työläiset ajetaan tiehensä. Ulos vain, pimeään ja kylmään ja kuolemaan!

Meillä on ollut monen vuoden ajan mehiläisiä, joten tiedän miten niiden hoito sujuu. Minulla oli pesien ympärillä vaikeuksia, koska tukka on aina pörrössä ja mehiläiset eksyivät hiuksien sekaan ja hätäpäissään pistivät päähän, niin että olin ne kesät aivan muhkurainen.

Niistä vuosista alkoi kyllä hunajanhimoni. Kun juon aamuteetä, siinä on oltava hunajaa. Jos äidyn ostamaan syntistä valkoista leipää, minun on saatava sen päälle voita ja kerros hunajaa. Olen onnellinen sellaisesta saaliista tuntikausia. Ja mieluiten olen silloin yksin, koska saatan innostua laulamaan tai peräti harjoittelemaan viheltämistä, jonka jalon taidon olen miltei unohtanut.

Hunajaranskis-reseptini on peräisin kirjasta nimeltä Pommorommo. Olen lapsena joutunut lukemaan kirjaa ääneni käheäksi pikkusiskolle ja -veljelle. Ei se mitään se on hieno kirja. Yksi niistä joka sai minut kirjanhimon valtaan josta en ole päässyt vieläkään, enkä edes tahdo päästä.

Sattuneesta syystä johduin ajattelemaan riippuvuuksia, joita Raamattu on listannut ison syntien listan joskus vuostuhat tai jotain sellaista sitten. Minulla ei ole tässä sitä kirjaa, se on yläkerrassa. Muistini mukaan entisellä katolisella kirkolla on ollut paljon enemmän syntejä ja eri lajeja kuin nykyisellä kirkolla, mutta nyt on sittemmin ilmaantunut pappeja joiden mielestä kaikki pääsevät taivaaseen.

Riippuvuuksia pohtiessani törmäsin tämmöiseen runoon:

Tuntemuksia

Nikotiinilla on taepettu rottia. Se on hyvä hyönteismyrkky kuten DDT.

Nikotiinin voi korvata DDT:llä tai DDT:n nikotiinilla silloin, kun kirvat ovat jo tottuneet toiseen myrkkyyn.

Nikotiini on ihmisen terveyden kannalta parempi hyönteismyrkky kuin DDT. Nikotiini hajoaa vaarattomaksi, kun taas DDT säilyy ja leviää ravintoketjussa lopulta ihmisiin.

Jos haluat säästää ihmistä, käytä siis hyönteismyrkkynä nikotiinia. Se ei leviä luonnosta ihmisiin.

(Väinö Kirstinä:Vieroitusoireita. Tammi 1994)

Kirstinä ei ole enää elossa. Sitä kamalampaa että hän osui olemaan noin väärässä. Siis ei suoraan, mutta kiertokulun suhteen.

Euroopan unioni riitelee nykyään muun muassa nikotineideistä (sp?), joita käytetään yleisimmin kasvinsuojelumyrkkyinä eurooppalaisilla viljelyksillä. Tiedemiehet ovat aika varmoja siitä, että juuri nikotiinijohdannaiset ovat aiheuttaneet mehiläisten joukkokuolemia ympäri maailman.

Joku tiedemies kertoi, että ihmiset kuolevat neljän vuoden sisällä mehiläisten kuolemasta. Ne ovat niin tärkeitä pölyttäjiä. Tuuli ei riitä, eikä muita niin hyvin erikoistuneita hyönteisiä maailmassa ole. Ei ole kovin tärkeää leviääkö nikotiini luonnosta ihmisiin, koska ihmiset kuolevat jos mehiläiset kuolevat.

Ihminenhän ei ole luontoa. Se on viisas eläin, sukunimi on homo.

Kauneuden sietämättömyys

Päivä oli paistanut koko perjantain. Utua oli ilmassa, linnut parvekkeen alapuolella metelöivät sitä samaa jonka olin nähnyt säätiedotuksessa: tulisi sateita.

Lauantaina kuhkin yömyöhään kirjoituspuuhissa ja jossain vaiheessa falskaavien ikkunoiden ja parvekkeen oven läpi alkoi tuntua kitkua, samanlaista, jota on savusaunassa jos se ei ole päässyt tarpeeksi kauan. Siis sen jälkeen kun tuli on hiipunut kiukaan pesässä. Pääseminen kestää vähintään tunnin. Räppänä saa olla auki, se suljetaan vasta kun mennään saunaan.

Meillä on savusauna mökillä ja tiedän että jos joku ruoja on käynyt lisäämässä pesään kuusi- tai mäntypuuta, niin kitkua tulee vaikka sauna pääsisi kolme tuntia. Kiukaassa tulipesässä on poltettava tuhtien koivu- tai haapahalkoja vähintään neljä tuntia.

Sauna valmistuu muun työn ohessa. Isä on toivottavasti saanut lahnaa verkoista ja voimme kääriä päivällisen alimmaksi ennen tulen sytyttämistä. Savustettua, lihavaa kesälahnaa parempaa ruokaa ei olekaan. Sen kanssa syödään uusia perunoita ja otetaan salaattia vihannespenkistä. Minulle ei jää kuin perunoiden peseminen ja keittäminen. Järvestä vettä kattilaan ja tuli hellaan.

Osaan tämän kaiken itsekin. Lahnat ovat nyttemmin tukehtuneet kun pienviljelijän nimellä kulkenut suokeisari päästi suovedet järveen. Kun kyläläiset kävivät katsastamassa suo-ojaa, keisari oli vastassa kirveen kanssa. Eikä siis ollut hakkaamassa rankoja pientilalleen. Eihän niitä kuivatulla suolla kasvanut.

Suokeisarin työ on valtion erityissuojelussa, koska turpeen polttaminen on määritelty kestäväksi kehitykseksi. Siinä on siis luonnonmukaisuutta, koska valtion mielestä turve uusiintuu.

Valtion erityissuojelu tuli sen jälkeen kun lapsuusperhettä ei enää ollut, joskus 70-80-luvulla. Vesi on nyt ruskeaa ja haisee mädäntyneiltä kaloilta ja kasveilta. Sen sijaan jos heittää katiskan veteen, niin sieltä saattaa tulla hurjankokoinen hauki. Marsalkka Mannerheim ei suostunut koskaan syömään haukea, vaan kutsui sitä rantarosvoksi.

Järvivettä on hajusta huolimatta käytettävä pesuvetenä edelleen. Vuonna 1955 kun koko perhe muutti kesäksi mökille, järvivesi oli juomiskelpoista.

Nämä ovat mielikuvia savusaunan hajusta, kun sinne on jäänyt kitkua. Mutta kitkun haju tulikin oikeasti ulkoa. Keskellä kaupunkia paloi kaksi suojeltua taloa. Tiesin siitä sitten vasta aamulla. Tuli roihusi valtoimenaan Club 25-talossa, jossa aikoinaan aloitti Vaasan Elävän musiikin yhdistys Welmu. Olin käynyt siellä konserteissa jo ennen kuin asuin Vaasassa. Talo oli ainut Vaasassa oleva Art Deco-talo. Tyyli ei ole Jugendia, sitä mm. Sonckin tapaa tehdä graniittitaloja kuten Helsingin puhelinyhdistyksen talo. Club 25-talo oli kivestä ja tiilistä rakennettu, vinosti vastapäätä kaupungintaloa ja uusklassisista kaunista keskustaa.

Olin ollut töissä Endelean talossa, joka oli klubi-talon vieressä. Talossa oli Peukalopotti-nimisen teatterin toimisto. Kylminä talvina panin tulet uuneihin, koska talon omistaja, kaupunki, ei ollut välittänyt remontoida taloa. Se sopi hyvin halpaa vuokraa vastaan pienelle teatterille ja kehitysmaakaupalle. Kaupunki oli sitten jossain vaiheessa myynyt talon Folkhälsanille, suurelle suomenruotsalaiselle säätiölle ja Schaumanille, joka tarvitsi sijoituskohdetta kun sellunkeitto ei enää kannattanut. Ainakin parin viime vuoden ajan talot, kaikkiaan kolme, ovat olleet tyhjillään ja graffiti-töhryjen peitossa.

Endelea oli tulessa ja paloi yhtä lailla roihuten kuin klubi-talokin. Palokuntia oli paikalla kiitettävästi, luin Ylen paikallisuutisia. Mutta sitten kun jyhkeä Klubitalo oli saatu sammumaan, tuli joltakulta pelastustoimesta määräys talon nopeasta purkamisesta. Talo purettiin perustuksiin asti, savuavana. Lauantai-iltana purettiin päreiksi myös Endelea-talo. Sade tuli iltapäivällä niin kuin oli luvattu. Nyt on sunnuntai ja aurinko paistaa taas.

Lauantaiaamuna poliisi kertoi tutkivansa palon syyn. Nyt kun pelastustoimi hävitti talot, poliisi edelleen aikoo jatkaa syttymissyyn selvittämistä. Meillä on mitä mainioin poliisi, joka pystyy kyllä kivimurskasta ja hirsi/lautakasasta saamaan selville syttymissyyn, huippuosaaminen on nimittäin ajan sana täälläkin.

Kuljin uimahalliin marraskuun 14. päivään asti entisen linja-autoaseman kautta. Siitä meni sitten teatterin ohi pyörätie. Sinä päivänä auto törmäsi minuun sellaisella voimalla, suojatiellä ja vihreiden palaessa, että en ole toipunut siitä vieläkään. Siinä on katu joka menee suoraan satamaan ja autot ja rekat odottavat saadakseen ajaa päälleni.

Valitsin toisen tien ja se kulkee Endelea- ja Club 25-talojen katua pitkin. Nyt en tiedä mitä katua pääsisin kulkemaan ja miten pystyisin välttämään kaupungin läpi kulkevan taukoamattoman, nopeusrajoituksesta piittaamattoman liikenteen.

Meluavien ja savuavien autojen ja suojeltujen rakennusten savunkitkun kaupunki. Haluaisin ehdottomasti täältä pois. Vanhat talot vaihtavat omistajaa ja rapistuvat. Sitten ne syttyvät itsestään palamaan. Kuka välittää?

Kauneutta ei saa enää takaisin. Talot olivat osa minua, ensimmäinen kontaktini tähän kaupunkiin. Ajattelin että olisipa hienoa asua kaupungissa, jossa kauniita rakennuksia suojellaan. Siitä on nyt parikymmentä vuotta. Muutin tänne.

Eilen illalla alkoi ilmaantua YLEn paikallisuutisiin Folkhälsanin vakuutuksia, että talojen korjauksia oli suunniteltu aloitettavan tämän kuun lopussa. Hupsista! Schauman on sellunkeittoyhtiö joka varmasti rakastaa puisia rakennuksia. Kun se pani juuri tuhansia ihmisiä tehtaistaan ulos, niin varmaan heille löytyy sitten Folkhälsanin upiuusista laatikoista neliöitä asuttavaksi. Tuhansia ihmisiä ei olisi mahtunut pieniin puutaloihin eikä edes isoon klubi-taloon.

Eikös tämä ole oikeusvaltio? Eikös täällä ole aina ollut korkea moraali, ei korruptiota, ei ahneutta, eikä ennen kaikkea ahneiden valtaa? Täällähän arvostetaan sivistystä, kulttuuria, rakennustaidetta? Minulla on paljon enemmänkin kysymyksiä. Mutta olen surullinen ja vihainen ennen kaikkea.

Ihmisissä on se perustavanlaatuinen vika, että he kiintyvät kuin kissat rakennuksiin, maisemiin, tekevät itselleen maamerkkejä, kulkevat niiden mukaan ja toivovat itselleen vähän parempaa vanhuutta kuin vanhat talot saavat osakseen.

Edit. tiistaina 16.4. Anteeksi. Jatkuva viikkovillini sai minut ajoittamaan tapahtuman väärin. Talot syttyivät torstain ja perjantain välisenä yönä. Olen siis kuhkinut torstaina, mutta aivan samoin jokaisen muuna päivänä. Tänään paikalla oli valtavia kuorma-autoja, jotka lastasivat kivimursketta ja lautadn/hirsien pätkiä, paikka on miltei tyhjä. Vastapäätä rakennusta seisoi kaveri, jonka olemus oli murheellinen. Saattoi olla klubielämää muisteleva ihminen

Endeleasta ostettu verhokangas, alunperin Afrikasta

Nyrjähdys

Piti kolaripolvilla ponnistamalla kiskoa pölynimuria ylös kapeita portaita. Pelko puski eteenpäin, sillä tasapaino on hyvin herkässä. Jos se loppuisi, rymyäminen ylöspäin siis, putoaisin suoraan taapäin ja pää osuisi amerikanarkun raudoitettuun kulmaan.

Pelko tulee selkäytimestä. Ei sitä ehdi miettiä edes sekunnin verran, vaikka tunsin että kantapää ei ollut kohdallaan. Illan ja yön tunnit sitten linkkasin, välillä kipu oli pienempi ja välillä oikein iso.

Kolotus tuntuu joka päivä kävellessä sen jälkeen kun auto ajoi päälle, samoin kuin kengän alla ratiseva sepeli ulkona. Kaupunki ei ole juuri katuja siivonnut. Sitä paitsi huoltoyhtiöt ovat keksineet käyttää lehtipuhallusämyriä siihen tarkoitukseen, eikä ulos haluta mennä lainkaan.

Minulla oli suunnitelma. Olin lukenut Max Frischin loistavaa opusta nimeltä Cantenbein, nyt uudestaan. Sitten jokin sekoitti Frisch-mietelmät, todennäköisesti kissa tahtoi ruokaa, ehdin ehkä vasta siihen pisteeseen että olipa upea kirjailija. Nostin katseeni kirjasta ja huomasin että jotain outoa on tapahtunut kasveilleni.

Posliinikukka on alkanut pudottaa lehtiään. Sitä se ei ole tehnyt tuolla tavalla kertaakaan aiemmin noin 20-vuotisen olemassaolonsa aikana. Siis osa lehdistä nahistui, kellastui ja putosi matoksi kukkapöydän alle. Posliinikukka ei ole mikä tahansa kukka: se on kestävä ja sisukas. Sillä on vahapintaiset lehdet jotka suodattavat suunnilleen minkä tahansa ja kukkii joka vuosi. Viimeksi syksyllä.

Sitten katsoin kohtalonköynnöstä joka asustaa sen alla. Sen suuret lehdet alkoivat käpristyä. Se oli saanut aivan oikeat vesiannokset talvileponsa aikana, sen olisi kyllä oikeastaan pitänyt tulla kaljuksi, mutta joka talvi se ei ole tehnyt sitä.

En muista mistä Cantenbein on päätynyt kirjahyllyyni. Olen aivan varmasti lukenut sen joskus ehkä 60-70-luvulla, suomentajakin on vanha tuttu: Aarno Peromies. Suhrkamp-kustantamon julkaisema vuonna 1964, mutta alkuperäistä suomeksi ilmestymisen vuotta ei ilmoiteta. Tämä kustantaja on Sanasato, josta en tiedä kyllä yhtään mitään.

En muista mitä aiemman julkaisun kannessa on ollut, mutta tässä on Max Beckmannin kuva, siis kuva maalauksesta nimeltä Nainen ja klovni, vuodelta 1925. Sen tiedän että meidän isännän opettaja maalauksen taiteessa on ollut Max Beckmannin oppilas. Sen takia kiinnitin kuvaan huomioni.

Nimittäin Ateneumissa oli osa Buchheim-kokoelmasta, saksalaista ekspressionismia, vähän ennen kuin talo meni täysremonttiin joskus 1980-luvulla ja sain täyden annoksen aivan uskomattoman hienoa taidetta. Se on sitä taulukauppaa, jota Hitlerin joukkio piti Entartete Kunstina, eli vieraantuneena taiteena. Olen vuosien myötä ruvennut yhdistämään kaksi kuvataiteen diktatuurikäsitettä: vieraantunut taide ja formalismi, joka viimeksi mainittu ilmeni Neuvostoliitossa Stalinin aikaan varsinkin ja osui suunnilleen samaan 1920-lukuun kuin Saksassakin.

Taide ei tunne rajoja. Kukaan taiteilija, edes diktatuurissa, ei elä umpiossa. Jos hänen on pakko ruveta salakähmäiseksi ja suorastaan valtion viholliseksi saadakseen tehdä kuvia tai kirjoittaakseen runoja, hän tekee sen.

Nyt kun vallitsee kapitalismin hegemonia, niin taiteilijat ja kirjailijat ja muu senkaltainen väki on sysätty köyhyyteen. Ilmeisesti hallintoväki ajattelee sen riittävän. Yleensä se ei kuitenkaan riitä, historian valossa vaikuttaa siltä että maanpakoon ajaminen/ajautuminen tai yksinkertaisesti teloitus on parempi tapa. Eipähän enää yritä edes piirtää.

Tänä vuonna on ollut keskitalvella pari kuukautta täyskaamos: pilvessä, kylmää, tuulta, lumisateita. Kevät tuli rymisten joskus helmikuun loppupuolella, lämpöä oli jopa kahdeksan astetta joinain päivinä ja kevättä jatkui yli viikon. Sitten iski takatalvi. Lumi on edelleen maassa, mutta taivas on auki, tosin tuhruinen kaikesta pölystä mutta auki.

Samaan aikaan otsoniaukko on vuodenkierrossaan suurimmillaan. Aukinaisesta taivaasta tulee valtava määrä ultraviolettivaloa. Silmien kutina johtuu sekä sepelipölystä että ihmisen tekemän otsoniaukon päästämästä säteilystä.

Minulla on meneillään jo toinen silmätippapakkaus enkä muista, että olisin koskaan tarvinnut niitä tähän aikaan vuodesta näin useasti. Television kuva näyttää tuhruiselta ja nyrjähtäneeltä. Saattaa se tosin johtua myös ohjelmistopolitiikasta.

Joulukaktus hurjistui kukkimaan, aloitteli pääsiäisenä eikä kykene lopettamaan. Posliinikukalle ja kohtalonköynnökselle panin suojaksi verhon (normaalisti kasvit toimivat verhona), peikonlehti piti siirtää vähän valoisampaan paikkaan, mutta jalkaterä kipunoi edelleen, jos seison liian kauan yhdessä paikassa, tai edes istun.

On pysyttävä liikkeellä. Onneksi on Max Frisch: hän on hauska, ironinen, yhteiskuntakriittinen, sanalla sanoen täysin anarkistinen tapaus, että kykenen toipumaan tämänkertaisesta todellisuuden päähän tai siis jalkaan osuneesta iskusta aika hyvin. Kumppaniksi sopii esimerkiksi silmiä lepuuttaessa meidän oma punainen neliömme. Signeeramaton Malevitš, jonka joku idiootti oli heittänyt roskikseen.

Onneksi vahinko ei ole meidän.