Unessa useasti

Teema toteutti uhkauksensa ja järjesti jo toistamiseen elokuvafestarit. Minä katsoin eilen kaksi elokuvaa, Jean-Pierre Melvillen Punainen ympyrä (Ranska 1970) ja Tomas Alfredsonin Tinker, Tailor, Soldier, Spy (Nimen suomennos on kehno, koska kyse ei ole lastenlorusta vaan shakkipöydän nappuloiden nimestä. Shakkia pelataan Suomessakin ja suomeksi!) (Britannia 2011). Olen nähnyt Punaisen ympyrän monta kertaa, koska se on kuulunut elokuvakerhojeni ohjelmaan.

Edit 25.11. Olin väärässä. Alfredsonin elokuvan käännös oli OK ja osuva, koska kyseessä onkin englanninkielinen loru! Live and learn! Kommentoija huomautti asiasta tuolla alempana. Kivaa että blogia luetaan!


John le Carren romaaniin perustuvaa leffaa en ole nähnyt elokuvateatterissa. Nyt television pieneltä ruudulta näytti siltä, että olisi ehkä kannattanut seurata tuleeko elokuva tänne. Olen lukenut kirjan (siis Tinker, Tailor, Soldier, Spy) englanniksi ajat sitten, mutta nyt eteen tuotu lähinnä lontoolainen maisema toi Le Carren monella tavalla eksistentialistiseen tarinaan aivan uuden ulottuvuuden. Minulla on useimmiten ja perustellusti ennakkoluuloinen lähestymistapa romaaneista tehtyihin filmatisointeihin. Oli kyllä hienoa että visualisointiin oli pantu aikaa ja vaivaa.


Hyvin erilaisia elokuvia. Edellis-iltana olin katsonut, nyt ensimmäistä kertaa televisiossa Lars von Trierin Melancholian, joka oli tällä toisella katsomalla muuttunut aivan erilaiseksi. Valkokangas on elokuvien näkemiseksi olennainen. Pieni elokuva vähensi visuaalisuuden tehoa ja lisäsi psykologisen draaman merkitystä, mikä ei ollut yhtään huono juttu.


Punainen ympyrä on tietenkin elokuvana aivan omaa luokkaansa. Siinä on ripaus Ranskan elokuvan uutta aaltoa ja samalla periranskalaista film noir-tyyppistä kerrontaa (jostain syystä Hollywood tuotti samansukuisia teoksia 1940-luvulla). Jo alusta voi tietää, että huonosti käy. Melvillen leffa on sukua myös neorealismille, koska sitä ei ole kiiltokuvattu millään tavalla. Se näkyy, että vallan vahtikoirat elävät eri maailmassa kuin ne jotka tekevät likaisen työn. Niin, ja olihan ensimmäinen suurtapaus (torstaina?) Teeman festareilla Rooma, avoin kaupunki, Roberto Rossellinin suurteos vuodelta 1945, neorealismin perusteoksia.


Rossellinin opus kulki myös mukanani kun kävin näyttämässä elokuvia pitkin pohjalaista maaseutua. Yksi kymmenistä, sadoista elokuvista, joita sai näytettäväksi 16-millisinä ja hirvittävän painavalla projektorilla: elokuvateatteri oli siinä kenelle vain, parhaaseen katseluaikaan, kaukana elokuvateattereista. Valkokangas oli ikuinen ongelma, joskus siitä selvittiin levittämällä lakana nuorisoseurantalon näyttämön lavasteiden kulmiin. Joku katsoja juoksi kotiinsa hakemaan valkoista lakanaa.

Olen ollut filmihullu niin kauan kuin muistan. Johtunee siitä, että kotona ei tietenkään ole 1950-luvulla ollut televisiota. Elokuvakerhoissa pidin huolen siitä, että katsojat saivat tietää ohjaajasta ja kustakin maasta, mielellään myös käsikirjoituksesta kaiken mahdollisen. Elokuvakerhojen liitto toimitti hyvää materiaalia ja kirjoittajat olivat suurimmalta osalta elokuvakriitikoita. Heitäkään ei enää juuri ole.


On mahdotonta suuntautua joidenkin tyhmien pisteiden mukaan, ne eivät sano elokuvasta mitään, korkeintaan vain yhden katsojan mielipiteen. Lehdet ovat unohtaneet että elokuvataide on edelleen olemassa ja typistäneet arviot yhdestä viiteen tai neljään tähteen. Sen lisäksi elokuvia mainostetaan tähtinäyttelijöiden mukaan.


Kun asuin Amerikassa, näyttelijäkultti pisti silmään heti. Piti etsiä tietoa lehdistä, elokuvateattereista, ystäviltä, joka paikasta, ennen kuin sai ohjaajan nimen tietoonsa. Löysin jokin aika sitten netistä pätkän Ingmar Bergmanin haastattelusta jossain amerikkalaisessa televisio-ohjelmassa. Bergman ärsyyntyi silminnähden kun haastattelija kysyi miten hän valitsee noin hienot näyttelijänsä.


Hän otti ja pamautti että Euroopassa ei ole tähtikultteja. On hyviä ja vähemmän hyviä elokuvia, joiden tie elokuvateattereihin on tavanomaisen monimutkainen, mutta hyvä elokuva syntyy ryhmätyöstä. Amerikkalainen haastattelija sekosi pasmoissaan. Ilmeisesti hän oli joku tärkeä henkilö myös, tai sitten on ollut kyse poliittisesta korrektiudesta, joka on levinnyt osin jo Eurooppaankin. Ad absurdum. Bergman on kyllä aivan oikeassa.


Elokuva on kallis väline, mutta ainakin Bergmanista voi sanoa sen, että hän luotti tarinakerrontaan. Ne ovat teräviä ja syviä ihmiskuvia ja kertomuksia siitä, miten ihmiset hioutuvat toisiaan vasten. Visuaalisesti todella hienoja, suuri osa kun on vielä mustavalkoisia.


Nyt on sunnuntai. Festarit jatkuvat vielä tänään. Silmät tulevat ehkä olemaan pysyvästi ristissä, niin kuin aikuiset lupasivat, kun vääntelin silmiäni. Jossain sadussa väitettiin että jäniksen silmät ovat ristissä. Vai oliko se suu?


Moni filmihullu miettii elokuvien ja unten samankaltaisuutta. Mutta näistä näkemistäni elokuvista ainakin Rooma, avoin kaupunki oli Elokuvakerhojen liiton aikaa sitten painetun selostuksen mukaan osin tehty silloin kun saksalaiset vielä miehittivät Roomaa ja että kameramiehellä olisi ollut kamera väljän takkinsa alla. Voi silti olla Roomassa elävä urbaani legenda.


Tarinan mukaan ensimmäinen venäläinen kosmonautti Juri Gagarin olisi satelliitissa ollut yhteydessä Maahan ja lähettänyt terveisiä Anna Magnanille. Hän kyllä oli todella hieno näyttelijä, eikä taatusti vain tähti. Tietysti hän oli Rooma-elokuvan päänäyttlijä, osaan ei olisi voinut toista kuvitella.


Rossellinin elokuva ei tunnu unelta ellei sitten painajaiselta. Sekä Italian fasisteista että Saksan kansallissosialisteista on tehty monta kirjaakin (terrorista yleensä esim. tämä kirja), jotka lähenevät Rossellinin kuvaamaa todellisuutta. Viimeisenä, eikä suinkaan vähimpänä, elokuvana tulisi yötä vasten Louis Bunuelin (ja hänen ystäviensä) ohjaama elokuva Kulta-aika (Espanja 1930). Täytyy varmaan toivoa, että elokuva jää Areenaan edes vähäksi aikaa.

Ulkona on kylmä, kadut ovat jäässä. Siksi televisio on juuri nyt tärkeä kapistus olemassa. Muuten sen voi useimmiten unohtaa.


Kiitos Teeman väelle ja lisää festareita!

Matti?

Päivät menevät pois itte edestänsä. En osaa kuvitella mitään niin tylsää ja typerää kuin huonosti suunnitellun ja suomennetun ohjekirjan lukemista. Oikeastaan olen jo vuosikymmenet miettinyt mistä firmat löytävätkin niin hirvittävän huonosti suomea osaavia ihmisiä.


Toisaalta kaikin osin juttu ei ole suomentajienkaan syytä. Suurin osa koneita tulee jostain muualta kuin Suomesta, esimerkiksi Japanista tai Kiinasta tai Etelä-Koreasta, joten alkuperäiskieleksi asettuu jonkinlainen omituinen englanti, paljon hankalampi kuin tietokonekieli.


Olen tietenkin niitä onnettomia jolle ei ole suotu ympärille (ainakaan tällä hetkellä) laumaa innostuneita nörttejä, jotka haluavat ehdottomasti kertoa minulle mikä on ensiö ja eriö jossain sähköisessä piirissä. Käsikirjoihin ei sisälly sanastoa.


En edes muista miten osuin käyttämään oikeata kameran osaa. Toimitus oli simppeli, mutta se halvatun ohje oli levitelty neljälle eri osalle kirjasta. Sitä paitsi teksti on tuhottoman pientä. Vielä tänään iltapäivällä silmiin ilmestyi migreeniä emuloiva kaari, joka jostain kumman syystä ei ollut sahalaita, vaan tammipelin pöydän muotoinen ja liikkuva, siis diagonaalisesti kaiken lisäksi.


Aina välillä tutkin erilaisista ”tietueista”, kuten lehdistä, www-sivuista, blogeista ja sensellaisista mitä tiedetään ihmisen muistista. Olen aivan varma että tammi-pöydän ilmestyminen näkökenttään tarkoittaa jotain, sillä täytyy olla yhteys johonkin aivojen arkisto-osaan. Kyseistä peliä en kyllä muista pelanneeni lukion jälkeen, jolloin minulla oli pari kaveria jotka rakastivat peliä.


Ystävät väittivät että jos opin tammea, niin opin sitten shakkiakin, kunhan saan jostain nappulat. Ei toiminut. Opin kyllä shakkinappuloiden liikkeen, että hevonen hyppää ensin kaksi sivuun ja sitten yhden eteenpäin tai toisinpäin (?), mutta asenteeni oli outo.


Pidin idioottimaisena vapaa-ajan huvittelumuotona keskiaikaisen sodankäynnin soveltamista lautapeliin. Olen ollut pasifisti niin kauan kun olen tiennyt mitä sana tarkoittaa ja todennäköisesti siis aina. Mutta hämmästyttävintä oli se ikävä tosiasia, että ensimmäisiä kertoja pelatessani ja hävitessäni jokaisen pelin, suutuin kuin pippuri. Shakki on ainut peli, joka on ikinä herättänyt minussa suoranaista vihamielisyyttä koko maailmaa kohtaan. Oletan maailman vihaamisen johtuneen siitä, että koen kärsineeni vääryyttä. Tunne on varmasti molemminpuolinen.


Vastapuoli, joku tyynesti hymyilevä nuorimies, väitti säännönmukaisesti että kyse on logiikasta. Käänsin tyypille selkäni ja sanoin että sitä samaa latinanopekin käytti. Että jos oppisin latinan oikein hyvin, niin minusta tulisi matemaatikko tai filosofi. Se niillä mustilla pelaava suostutteli takaisin laudan ääreen. Vetosi siihen että olen järkevä ihminen.


Aivot kuulemma toimivat enemmänkin tunnemuistina kuin rationaalisena sellaisena, mutta en ole ikinä oppinut kumpi on kumpi. Minulla on omat aivoni eikä jonkun muun. Tämä oli seuraava murskaava argumenttini, kun taas tapasin jonkun tyynenrauhallisen nuorenmiehen joka tahtoi pelata shakkia luentojen välissä. Taisi olla taidehistorian luento.


Eilen aloin miettiä vakavasti sellaista mahdollisuutta, että jos minulla olisi ollut matikan opena joku muu kuin sellainen, jonka mielestä tytöt eivät voi oppia matematiikkaa, niin olisin oppinut shakkia suuttumatta joka kerta ja sitä myötä olisi tullut tietämään mikä jossakin lieriössä on eriö tai ensiö, ja mistä se sähkö johdetaan sinne ja miten pystyn välttämään sen, että koko huusholli ei räjähdä. Maailma ei tapahdu sattumalta vaan väistämättä.


Sattui nimittäin niin että perjantain ja lauantain välisenä yönä lueksin MaddAddamia (ks. edellinen postaus), nyt kohti trilogian vääjäämätöntä loppua. Yksi esine oli mukana aina kaaokseen asti: pieni piispa-shakkinappula, joka oli ontto sisältä. En kerro mitä siellä sisällä oli, mutta sillä oli ratkaiseva merkitys sekä senhetkisen päähenkilön isä-suhteen selvittelyssä, että ihmiskunnan evoluutiossa, jota ehkä voisi kutsua hengissäsäilymiseksikin.


Kirjassa oli väliepisodi, jonka aikana pelattiin shakkia. Alkoi nukuttaa niin kuin aina, kun kirjailija luo keskelle vetävää tekstiä suvantokohdan. Tietenkin silloin aina pitää olla todella tarkka, koska shakinpelaajat viestivät toisilleen murahduksin, silmäyksin, pienin hymyin ja muilla tavoin, mitä he ovat tässä oikeasti tekemässä. Kirjailija sanoo jotain ja ihmiset menevät lankaan: eihän tässä ole mitään.


He siis eivät ole oikeasti pelaamassa shakkia, vaan kyse on paljon isommasta asiasta. Valpastuin hetkeksi, mutta olin jo lukenut kymmenisen sivua ja kello oli viisi aamulla. Tiesin että kissa herää pian paperin rapinaan ja tulee vaatimaan ruokaa.


Jos nousisin ylös, heräisin kokonaan. Tarvitsen paljon unta niin kuin kaikki pohjoisessa asuvat tarvitsevat talvisin. Muuten he eivät jaksa edes teekannullisen juotuaan selvittää kaoottisia ohjekirjoja, joita ilman vekottimia ei opi käyttämään. Olen varma siitä että en ole yksin ja uskallan käyttää me-muotoa.

Läpi kirjan ihmiset miettivät kuumeisesti miten voisivat olla jotain muuta. Sellaisesta on hyvin lyhyt askel eri eläinlajien väliseen kontaktiin. Kommunikaatio muuttuu helposti todelliseksi minkä tahansa eläimen kanssa. Olen nähnyt yhden nuorenmiehen soittavan nokkahuilua järven rannalla olevan ison kiven nokassa.


Kun kävelin hiljaa hänen taakseen, huomasin että kalat olivat rantavedessä ympyrässä hänen lähellään ja aivan hiljaa. Pikkukaloja. Mutta ne selvästi kuuntelivat.

Hitaudesta

Kun ei pääse kulkemaan kovaa vauhtia on tietenkin hidastettava. Hidas kulkeminen keppien kanssa puistoon asti – ja se on pitkä matka se – saa katsomaan aivan eri tavalla ruohoa, pudonneita lehtiä, miettimään oliko tuossa oksa viimeksi kesäkuussa kun menin ohi. Myrskyjä ei ole ollut.

En ole huomannut. Lammen rannalle on tasaisen lämpimänä kesänä kasvanut yhtäkkiä pensaikko, tuulipuuron värisiä kukkia niissä törröttää elokuussa. En nähnyt kukkia. Nyt ne ovat ruskeita, rusehtavia. Lampi on aivan hiljaa. Terijoen salavissa on vielä haaleaa vihreää jäljellä. Joka kerta salavat nähdessäni olen yhtä ihmeissäni siitä, että sieltä asti on tuotu nuo pajujen sukuun kuuluvat puut tänne. Täällä on joskus asunut ihmisiä, joilla on ollut silmää ympäristön kauneudelle. Lampi on siinä luonnostaan, entinen merenlahti.

Talviajan myötä tuli pimeys. Nyt sataa. Muutenkin pilvi peittää taivaan, emmekä ehkä näe pyrstötähteä joka on tässä kuussa tulossa auringon ympäri kuljettuaan tännepäin.

Uni katkeaa neljän viiden aikaan yöllä johonkin sellaiseen uneen, jonka tiedän toistuvan tai jatkuvan. Eivät ne ole painajaisia, vaan jotakin siihen suuntaan kuin saksan kielioppi: loputtomia samojen maisemien tyrkytystä, enkä minä ole niitä vailla. Saksan epäsäännölliset verbit olivat aikoinaan painajainen, mutta onneksi Suomi alkoi suuntautua englanninkieliseen maailmaan ja pääsin vaihtamaan vierasta kieltä. Osaan minä edelleen saksaa lukea, auttavasti.

Että aivot tyrkyttävät jotain, ja varsinkin maisemia, aivan kuin olisi autossa liikkeellä ja se liikkuisi liian nopeasti, ylinopeutta, siinä ei oikeastaan ole järkeä. Se saattaa tarkoittaa senkaltaista saarnaa jota nuoriso on aina vailla: kiiruhda hitaasti. Ei kannata hankkia kokemuksia kokemusten vuoksi, vaan siksi että siitä olisi kantamaan paljon myöhemmin elämässä. Miksi ne tulevat uniin? Unet ovat ehkä jäämässä television katsomisen alle? Televisio on varmaan tarkoitettu nuorille ihmisille ja isä sanoi aina: festina lente.

Enkä minä paljon katsokaan, ehkä kuitenkin enemmän kuin ennen. Kissa yleensä herättää öisin suden hetken aikaan, se kävelee tyynyn päältä, ohittaa kipeän käden, joka on tukeutunut tyynyyn sormet harallaan. Se käpertyy nukkumaan käsivarren ja polven jättämään kuoppaan. Tunnen sen hyrinän.

Silloin kun olin kipeämpi, kissa meni makaamaan käden tai polven päälle. Olin aika ällistynyt kun Margaret Atwoodin Oryx & Crake -trilogian viimeisessä osassa MaddAddam kerrottiin enimmäkseen vihreiden (osasivat vaihtaa väriä), ihmistä muistuttavien, ehkä sapiens-heimon alalajin, parantavan toisiaan ja myös ihmisiä, joihin he kaaoksen jälkeen tutustuivat uudelleen, hyrräämällä. Kun joku oli sairas, tämä ihmisten tekemä vihreä ihmislaji (joka syö ruohoa, eikä pidä pahalta haisevasta lihasta eikä tapa ketään eikä ole aggressiivinen) meni joukkona sairastuneen viereen ja alkoi hyrrätä kuin kokonainen kissalauma.

Atwoodin trilogia on fantasiaa, mutta tämä kohta on totta: mikään ei ole pitkinä kivun kuukausina ollut parempi kuin kissa. Olen aivan varma siitä että kun kissa silityksen jälkeen saa kehräyskoneensa käyntiin, se vaikuttaa tervehdyttävästi. Tämä on tietenkin kvasitiedettä, mutta koska tämä on anekdootti, niin se käy eräästä totuudesta. Täyttä empiriaa!

Olen lukenut jo MaddAddam-opuksenkin (ei suomennettu) puoleen väliin, aivan sitä ennen luin sitä edeltäneen osan nimeltä The Year of the Flood, jonka suomenkielistä nimeä en muista. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun kerran aika lailla todistettavasti suomalaiset osaavat ulkomaankielistä parhaiten englantia, niin suhteellisen yksinkertaista kieltä käyttävä proosa on parasta lukea alkukielellä. En tiedä mikä on koulujen opetuksen taso tällä hetkellä, mutta oletan että nuoriso oppii englantia lisäksi televisiosta ja niistä kamalista nettipeleistä.

Kun Nobel-palkinnot jaettiin, oma veikkaukseni oli kolmen kanadalaisen sarja: Margaret Atwood, Alice Munro tai Michael Ondaatje. Munro voitti ja olen siitä oikein iloinen. Munro on novellistina samantyyppinen kertoja, tarkkasilmäinen näkijä, kuin kanadalais-amerikkalainen Annie Proulx. Jos nyt ihmiset ovat niin laiskoja kuin oletetaan, niin voivat he tietysti tutustua Proulx'n tuotantoon esimerkiksi katsomalla hänen novellistaan tehtyyn elokuvaan Brokeback Mountain. Lisää hyviä novelleja löytyy Ernest Hemingway'ltä tai juuri kuolleelta Elmore Leonardilta. Kaikki hyvää ja selvää englantia, kielen mestareita.

Tämä saattaa kuulostaa englannin puolestapuhumiselta. Mutta kyllä me olemme pääsemättömissä tällä erää anglo-vaikutteilta, ne tulevat kaikkialta ja englanti on ehdottomasti tämän ajan lingua franca, hyvässä ja huonossa. Kannatan Euroopan unionin yrityksiä puolustaa esimerkiksi eurooppalaista elokuvaa, ja toivon nimenomaan hyvää eurooppalaista elokuvaa, koska Hollywood työntää halpaa bulkkia tänne ihan miten paljon vain.

EU myöntää kääntäjille tukea, kun käännetään kirjoja Euroopan maiden kesken, siis kaunokirjoja. Yhtenä hyvänä esimerkkinä on tämä kirja, joka juuri ilmestyi.

Olen ajatellut Saksaa ja sen hirveätä historiaa, kahta maailmansotaa ja muuta, ja samoin kuin taatusti monet muut ihmiset miettinyt, oliko se totalitaristinen yhteiskunta jotenkin erityinen, olivatko ne saksalaiset erilaisia kuin esimerkiksi suomalaiset tai vaikka englantilaiset, jotka kuuluivat sitten sodan voittajiin. Suomalaisethan hävisivät, vaikka tunnetusti Stalin istui teloittamiensa ihmisten haudalla.

Atwoodin trilogia on dystopia, mutta se kertoo nyt näkyvissä olevasta todella suuresta muutoksesta. Siihen sisältyy ehkä myös uusi alku, mutta tuhon enteitä on näkyvissä enemmän. Tänään kuuntelin radiosta YLEn kirjeenvaihtajan raporttia Kongosta. Kuinka moni on seurannut osittain Ruandan kansanmurhasta lähtenyttä sotaa itäisessä Kongossa? Sitä on jatkunut jo 15 vuotta.

Ilmastonmuutos tuo mukanaan nälän ja sairaudet. Meilläkö keskiluokallakin on varaa kaikkiin mukavuuksiin? Tuskin kellään enää on varaa nykyiseen elintasoon tulevaisuudessa. Vielä vähemmän on varaa köyhien pudottamiseen pois kokonaan. Yhteiskunnassa on oltava tasapaino, edes johonkin mittaan. Muuten ei selvitä hengissä.