Marraskuun valossa kirjoja

Kaupungeissa kohisee enemmän kuin ennen. Lehdet ovat pudonneet, autoja on enemmän, ihmisillä on kylmä. Käyttäisivät julkisia liikennevälineitä!

Joka päivä pimeys on pimeämpi. Sitä on vaikea nähdä, koska katulamput yrittävät sitä torjua. On katsottava välillä kesän kuvia, että näkisi tämän vuodenajan vaihtuvan. Viikon olen ollut kotona. Sitä ennen vaelsin edestakaisin vanhan kotikaupungin katuja.

Kuu kulki viikon alussa näkyvänä ja täytenä, mutta ei sitä ollut aikaa ulvoa. Pääsin uuden lukemisen alkuun Helsingissä. Sain käsiini Martti Anhavan kirjoittaman Romua rakkauden valtatiellä, joka on Arto Mellerin elämänkerta. Olen tottakai tuntenut Mellerin, oli kotoisin naapuripitäjästä ja alkanut kirjoittaa runoja joskus silloin kun muutin etelästä Pohjanmaalle. Arto ja hänen tyttärensä Vera olivat kerran meillä yökylässä kauan sitten, joskus 1980-luvun alkupuolella. Myös Vera on kirjassa haastateltavana ja toinen tytär Sara samoin kuin tyttöjen äiti Kaija Kangas.

En ollut nähnyt Kaijaa vuoskymmeniin, nyt hän antoi minulle avaimen että pääsin Ninni-kissan kumppaniksi toiseen asuntoon. Ninnin kanssa-asukas Anita Konkka oli puhunut uudesta kirjastaan Unennäkijän muistelmat Helsingin kirjamessuilla, mutta minä en ehtinyt täältä kaukaa sinne kuuntelemaan. Ninnin ihminen oli ylistänyt Anhavan Melleri-elämänkertaa, joka on julkaistu vuonna 2011, niin että sain kirjan sitten lainaksi Kaijalta.

En juuri ikinä lue minkäänlaisia muistelmia tai elämänkertoja. En ole tehnyt koskaan päätöstä etten lukisi eikä minulla ole ennakkoluuloja elämänkertoja kohtaan. Niitä vain ei ole sattunut tulemaan kohti. Kaija tarjosi kirjaa aivan vain pyytämättä. En ruvennut edes mutisemaan.

Kun maisema alkoi olla yhä pimeämpi ja hämärämpi, on vaikea kuvitella mitään yhtä mukavaa kuin kietoutua peittoon ja lukea. Ajalla ei ole merkitystä, se saa olla mitä tahansa. Ainut tärkeä oli Ninnin syöttäminen ja silittäminen. Päädyin roikkumaan yhdessä kirjassa kiinni melkein koko matkan. Sitä kutsutaan keskittymiseksi.

Kävin minä katsomassa ystäviä. Kuulin kun he puhuivat ja osasin sentään vielä vastata. Joskus intensiivisen lukemisen aikaan tuntuu ulosmennessä siltä, että puhuminen ei enää onnistu. Kun lähdin kirjan luota ihmisten ilmoille, seisoin peilin ääressä ilmeilemässä aivan niin kuin harjoittelisin puheterapeutin istuntoa varten. Olen käynyt sellaisella muutaman kerran opiskeluaikoina, mutta kyllä terapeutti joutui luovuttamaan.

Johduin ajattelemaan monia tuttuja ihmisiä Etelä-Pohjanmaan Järviseudulta ja varsinkin maisemia,koska ihmisistä tulee aina monella tavalla maisemiensa näköisiä. Pitäjät olivat pieniä ja nyt varmaan vielä pienempiä, joten maisemista tulee tärkeitä. Vein Arton ja Veran autolla takaisin Itäkylään. Runoilija oli puheissaan vähän romanttinen. Musta lintu sattui lentämään tien yli, Arto väitti että se oli korppi. No, hänellä oli näytelmässään Sopimus Mr. Evergreenin kanssa henkilö nimeltä Nevermore, mutta ei se silti kaikkia mustia lintuja muuta korpeiksi. Edgar Allan Poe on kirjoittanut runon Nevermore, jossa yksi kertosäe kuuluu: Quoth the raven: Nevermore!

Se silloin lentänyt oli harvinaisen tumma ja lihava varis. Runoilija oli yli 10 vuotta minua nuorempi, innokas ja juuri puhunut yömyöhään meitä tarmokkaasti nurin (onnistumatta!), joten en viisinyt oikaista runoilija-ornitologia.

Olen miettinyt runoilijan elämää nyt viikon päivät. Tulee mieleen ensimmäiseksi se, miten tyystin erilainen ilmapiiri on Helsingissä kuin kaukana maalla. Helsinki ajattelee olevansa jonkinlainen napa, kunkku maan eteläkärjessä, eivätkä siellä asuvat kuin joskus harvoin tule ajatelleeksi muuta Suomea. Kun Anhava kuvaa runoilijan lapsuutta, tuntuu kummallisesti siltä, että hän ei puhu samoista pitäjistä joita minä kuljin.

En tulisi ajatelleeksi sitä ellen olisi itse asunut joskus Helsingissä. Nyt kun siellä vain käväisee, siitä ei enää tule elämänpiiriä ja sen vaikutus pyyhkiytyy äkkiä pois.

Muistan yhden kerran kun olin lähdössä kauas pois ja kävelin pitkin rantoja ystävän kanssa matkalla lentokenttäbussiin. Osa matkasta käveltiin pitkin Sörnäisten rantaa. Nyt päädyin ajamaan keskellä sitä kaupunginosaa illalla bussilla, Sörkka tai Sörkkä, kumpikin sopii minulle.

Se on teollisuus- ja varastoaluetta. Yhtäkkiä bussi valaisi anonyymia kaupunkia, punaisenmustia tiilitaloja, entisiä tehtaita ja konepajoja. Katuvaloja oli paljon harvemmassa kuin keskikaupungilla, niiden valo keräsi sumua ympärilleen. Siinä maisemassa ei ollut mitään kutsuvaa, silti se jollain rujolla tavalla näytti kauniilta. Ajattelin että siinä on oma öinen kaupunkini ja mistä ihmeestä sen noin hyvin tunnistaa, vaikkei ole ikinä ollut siellä.

Sitten hymyilytti. Olin ruvennut ajattelemaan yhtä romanttisesti kuin Melleri, iso ihminen. Otan hänen itsensä kokoamat runot kirjasta Nuoruus, siivekästä ja veristä (Runot 1972-1989, Otava 1989) ja löydän sieltä selityksen miettimälleni:

On monta Suomea, ja suorat tiet

eivät vie minnekään, valtatiet,

katkoviivaa nikottelevat.

On syksy, ja luulet jo olevasi perillä:

äkkiä lehdet puissa kourivat

ruotinsa rikki, joessa

helähtävät hopeiset vedet.

(Suomalainen syyslaulu, osa runosta)

Nyt on sunnuntai, lumi on alkanut sulaa, ilma on raaka, talitintit roikkuvat pää alaspäin puusta ja huutavat. Lippu roikkuu tangossa märkänä rättinä. Kuolleen kuukauden alkupuolta. Pimeää kestää.