9.11.14

Marraskuun valossa kirjoja

Kaupungeissa kohisee enemmän kuin ennen. Lehdet ovat pudonneet, autoja on enemmän, ihmisillä on kylmä. Käyttäisivät julkisia liikennevälineitä!

Joka päivä pimeys on pimeämpi. Sitä on vaikea nähdä, koska katulamput yrittävät sitä torjua. On katsottava välillä kesän kuvia, että näkisi tämän vuodenajan vaihtuvan. Viikon olen ollut kotona. Sitä ennen vaelsin edestakaisin vanhan kotikaupungin katuja.

Kuu kulki viikon alussa näkyvänä ja täytenä, mutta ei sitä ollut aikaa ulvoa. Pääsin uuden lukemisen alkuun Helsingissä. Sain käsiini Martti Anhavan kirjoittaman Romua rakkauden valtatiellä, joka on Arto Mellerin elämänkerta. Olen tottakai tuntenut Mellerin, oli kotoisin naapuripitäjästä ja alkanut kirjoittaa runoja joskus silloin kun muutin etelästä Pohjanmaalle. Arto ja hänen tyttärensä Vera olivat kerran meillä yökylässä kauan sitten, joskus 1980-luvun alkupuolella. Myös Vera on kirjassa haastateltavana ja toinen tytär Sara samoin kuin tyttöjen äiti Kaija Kangas.

En ollut nähnyt Kaijaa vuoskymmeniin, nyt hän antoi minulle avaimen että pääsin Ninni-kissan kumppaniksi toiseen asuntoon. Ninnin kanssa-asukas Anita Konkka oli puhunut uudesta kirjastaan Unennäkijän muistelmat Helsingin kirjamessuilla, mutta minä en ehtinyt täältä kaukaa sinne kuuntelemaan. Ninnin ihminen oli ylistänyt Anhavan Melleri-elämänkertaa, joka on julkaistu vuonna 2011, niin että sain kirjan sitten lainaksi Kaijalta.

En juuri ikinä lue minkäänlaisia muistelmia tai elämänkertoja. En ole tehnyt koskaan päätöstä etten lukisi eikä minulla ole ennakkoluuloja elämänkertoja kohtaan. Niitä vain ei ole sattunut tulemaan kohti. Kaija tarjosi kirjaa aivan vain pyytämättä. En ruvennut edes mutisemaan.

Kun maisema alkoi olla yhä pimeämpi ja hämärämpi, on vaikea kuvitella mitään yhtä mukavaa kuin kietoutua peittoon ja lukea. Ajalla ei ole merkitystä, se saa olla mitä tahansa. Ainut tärkeä oli Ninnin syöttäminen ja silittäminen. Päädyin roikkumaan yhdessä kirjassa kiinni melkein koko matkan. Sitä kutsutaan keskittymiseksi.

Kävin minä katsomassa ystäviä. Kuulin kun he puhuivat ja osasin sentään vielä vastata. Joskus intensiivisen lukemisen aikaan tuntuu ulosmennessä siltä, että puhuminen ei enää onnistu. Kun lähdin kirjan luota ihmisten ilmoille, seisoin peilin ääressä ilmeilemässä aivan niin kuin harjoittelisin puheterapeutin istuntoa varten. Olen käynyt sellaisella muutaman kerran opiskeluaikoina, mutta kyllä terapeutti joutui luovuttamaan.

Johduin ajattelemaan monia tuttuja ihmisiä Etelä-Pohjanmaan Järviseudulta ja varsinkin maisemia,koska ihmisistä tulee aina monella tavalla maisemiensa näköisiä. Pitäjät olivat pieniä ja nyt varmaan vielä pienempiä, joten maisemista tulee tärkeitä. Vein Arton ja Veran autolla takaisin Itäkylään. Runoilija oli puheissaan vähän romanttinen. Musta lintu sattui lentämään tien yli, Arto väitti että se oli korppi. No, hänellä oli näytelmässään Sopimus Mr. Evergreenin kanssa henkilö nimeltä Nevermore, mutta ei se silti kaikkia mustia lintuja muuta korpeiksi. Edgar Allan Poe on kirjoittanut runon Nevermore, jossa yksi kertosäe kuuluu: Quoth the raven: Nevermore!

Se silloin lentänyt oli harvinaisen tumma ja lihava varis. Runoilija oli yli 10 vuotta minua nuorempi, innokas ja juuri puhunut yömyöhään meitä tarmokkaasti nurin (onnistumatta!), joten en viisinyt oikaista runoilija-ornitologia.


Olen miettinyt runoilijan elämää nyt viikon päivät. Tulee mieleen ensimmäiseksi se, miten tyystin erilainen ilmapiiri on Helsingissä kuin kaukana maalla. Helsinki ajattelee olevansa jonkinlainen napa, kunkku maan eteläkärjessä, eivätkä siellä asuvat kuin joskus harvoin tule ajatelleeksi muuta Suomea. Kun Anhava kuvaa runoilijan lapsuutta, tuntuu kummallisesti siltä, että hän ei puhu samoista pitäjistä joita minä kuljin.

En tulisi ajatelleeksi sitä ellen olisi itse asunut joskus Helsingissä. Nyt kun siellä vain käväisee, siitä ei enää tule elämänpiiriä ja sen vaikutus pyyhkiytyy äkkiä pois.

Muistan yhden kerran kun olin lähdössä kauas pois ja kävelin pitkin rantoja ystävän kanssa matkalla lentokenttäbussiin. Osa matkasta käveltiin pitkin Sörnäisten rantaa. Nyt päädyin ajamaan keskellä sitä kaupunginosaa illalla bussilla, Sörkka tai Sörkkä, kumpikin sopii minulle.

Se on teollisuus- ja varastoaluetta. Yhtäkkiä bussi valaisi anonyymia kaupunkia, punaisenmustia tiilitaloja, entisiä tehtaita ja konepajoja. Katuvaloja oli paljon harvemmassa kuin keskikaupungilla, niiden valo keräsi sumua ympärilleen. Siinä maisemassa ei ollut mitään kutsuvaa, silti se jollain rujolla tavalla näytti kauniilta. Ajattelin että siinä on oma öinen kaupunkini ja mistä ihmeestä sen noin hyvin tunnistaa, vaikkei ole ikinä ollut siellä.



Sitten hymyilytti. Olin ruvennut ajattelemaan yhtä romanttisesti kuin Melleri, iso ihminen. Otan hänen itsensä kokoamat runot kirjasta Nuoruus, siivekästä ja veristä (Runot 1972-1989, Otava 1989) ja löydän sieltä selityksen miettimälleni:

On monta Suomea, ja suorat tiet
eivät vie minnekään, valtatiet,
katkoviivaa nikottelevat.
On syksy, ja luulet jo olevasi perillä:
äkkiä lehdet puissa kourivat
ruotinsa rikki, joessa
helähtävät hopeiset vedet.
(Suomalainen syyslaulu, osa runosta)


Nyt on sunnuntai, lumi on alkanut sulaa, ilma on raaka, talitintit roikkuvat pää alaspäin puusta ja huutavat. Lippu roikkuu tangossa märkänä rättinä. Kuolleen kuukauden alkupuolta. Pimeää kestää.

6 kommenttia:

  1. Ripsa, luin Mellerin ek:n viime vuonna. Kyllä siitä miehen tie selväksi pääpiirteittäin kävi.

    Olen jo maininnut ja sultakin kysellyt asioita joita löysin Alkio Santerin ek:sta. Sen varmasti lukisit mielelläsi tuttujen seutujenkin takia vaikka Alkio ei kovin mairittelevaa kuvaa loppupuolella siellä esiintyvästä lähisukulais-Ripsaluomastasi annakaan kun niille tuli nuorisoseura-asioissa riitaa. Mutta ehkä osaisit "oikaistakin", että ei se nyt ihan noin ole mennyt? (Melkoinen "patrioottihan" Alkio on ollut ja jossakin kohtaa järjen sumentumisen havaitsee)

    Nyt luen Vaclav Havelin elämäkertaa.

    Luin tälle syksylle jo Lieko Zachovalovaan omat muistelukset.

    Mulla on aloitettuna myös Stalinin kenraalin Georgi Zukovin elämäkerta. Raaka ukko kuten järjestelmäkin (ja sotaisa aika) jota palveli.

    VastaaPoista
  2. Valto

    Kuulostaa hassulta sanoa Artosta että "miehen tie". Se ihminen tuntui aina jotenkin pojalta, oli niin paljon ikäeroa ja tunnettiin 1980-luvulla, niinä aikoina jolloin Pete Q-näytelmää esitettiin. Mutta minun käytössäni "poika" ei tarkoita alaspäin katsomista, vaan jotain semmoista hyväksyvää suhtautumista niin kuin pikkuveljiin on. Arto oli hirveän älykäs ihminen, viiltävä suorastaan kun siksi rupesi.

    En yhtään tiedä mitä Alkiolla on ollut Pappaa vastaan. Mutta niillä oli aika iso ikäero ja voi olla että Alkio ei ole tykännyt joistain Papan mielipiteistä ja nimenomaan nuorisoseuraliikkeen suhteen. Pappa ei ollut poliittinen henkilö niin kuin Alkio oli, siis maalaisliittolainen. Eli sillä ei ole käsittääkseni ollut hänen lapsiinsa juuri mitään merkitystä. En ole ainakaan kuullut.

    Siis Alkion tuntema Ripsaluoma oli isoisäni, isän isä siis. Minulla itselläni ei ole ollut koskaan mitään ongelmia sukulaisten poliittisten mielipiteiden vuoksi. Jokainen on oman kasvunsa tulos niin kuin minäkin olen omani.

    Juuri uutisissa näytettiin Lieko Zachovalovan kuvaa. Muistan ne radiolähetykset erittäin hyvin vuodelta 1968. Olin jo silloin Sadankomitean jäsen. En kyllä oikein käsitä mikä se tämä nyky-Venäjän presidentti on. Ihan niin kuin sillä olisi mennyt aika sekaisin, eli todellisuudentaju heittämässä.

    II maailmansodasta ei ole kumminkaan niin hirveän kauan aikaa.

    VastaaPoista
  3. "Miehen tiellä" en tarkoittanut totuttua ajatusta miehen tiestä. Yleistin vain. Mellerin kohdalla se voisi tosiaan olla "Pojan tie" tai "Keskenkasvuisen polku". Hänhän ei tainnut oikein "aikuistua" koskaan. Ei ainakaan totutussa mielessä. Mutta niin taitaa olla kaikkien runoilijoiden kanssa; he eivät ehdi. Ja jos meijnaavat ehtiä, ampuvat itsensä. Tai ampuivat ennen, nythän runoilijoita ei tuskaksi asti enää synny.

    Useinhan aikuistuminen tarkoittaa samalla myös taantumusta, tai paikoilleen jämähtämistä. Rutiinielämää.

    Jos Alkiota vertaa Melleriin (tai toisinpäin), niin he molemmat rakensivat elämästä kuvaa kynällä, Alkio myös osallistumalla politiikkaan ja järjestöelämään.

    Onko heillä muuta eroa tuon lisäksi?

    Ensin mainittu teki sitä melko pitkän elämän viimeveräjälle saakka, toinen lyhyemmän, ja että kertoivat poliittisesti ja muutenkin vahvasti erilaisista aikakausista. Ihmiset kuitenkin aika tavalla samoina esiintyvät mustine variksineen. (Pohjanmaalla on muuten mustavariksia, että ehkä se, josta tuolla mainitset, oli sellainen; ei korppi, eikä lihava, tumma tavallinen varis?)

    VastaaPoista
  4. Valto,

    mulla on tuolla kirjastossa Alkion kootut. Enkä ole jaksanut ruveta kahlaamaan niitä, kun tiedän että se on niin peräti periaatteellista tekstiä.

    En minä kyllä Melleriä ja Alkiota vertaisi toisiinsa. Alkio ehdottomasti ei ollut runoilija ja kyllä kai hän ennemminkin oli poliitikko ja jonkinlainen maaseudun uudelleen organisoija kuin edes kirjailija. Tosin kirjoja ei ihan hirveitä määriä tuolloin vielä julkaistu, että vähemmätkin varmaan kelpasivat.

    Runoilijalla puolestaan kai pitää olla jonkinmoinen perusjärkytys taustallaan. Artolla se varmaan oli menettää isänsä varhain (perunabisnes ei onnistunut) ja saman tien ätinsä, mutta hänet skitsofrenialle. Todennäköisesti siinä perustassa vaikutti myös lestadiolaisuus.

    Alkio kirjoitti tendenssiproosaa. Koko ajan oli jollain lailla kyse raittiuspolitiikasta tai maaseudun köyhistä. Artolla ei ollut täydellistä köyhyyttä takanaan, vaikka rahaa hän ei oikein onnistunut keräämään.

    Vertaus ontuu, mutta runoilijana Arto ehkä kokonaisuudessaan kuitenkin vertautuu edellisen sukupolven Saarikoskeen? En ole kyllä siitäkään vertauksesta varma.

    Yhteistä niille kahdelle runoilijalle oli elintapojen itsetuhoisuus. Kumpikin heistä todennäköisesti sen tajusi.

    Alkio puolestaan tahtoi patriarkaksi ja käsittääkseni myös pääsi.

    Ai niin varikset. Asuin aiemmin Kyrönjoen varressa ja siellä seurasin mustavariksia, jotka ovat muuttolintuja. Nyt vasta niitä on myös Vaasassa ja alkavat päästä roskisten makuun.

    En ole ikinä nähnyt niitä Järviseudulla, joka on lähempänä Keski-Suomea muutenkin, myös sikäli, että maasto alkaa muuttua mäkisemmäksi. Ja ei, korpit ovat vielä isompia kuin tavalliset harmaavarikset. Mustavarikset ovat noin naakan kokoisia.

    VastaaPoista
  5. Syyspimeät aktivoivat kirjojen lukemiseen, minulla mennyt parisen vuotta elämänkertoja lukiessa.
    Joskus aikaisemmin en kuvitelut jaksavani keskittyä nihin.
    Nyt läydän niistä paljon sama mitä itsestäni.

    VastaaPoista
  6. Tuula,

    ihan totta, kyse voi olla myös iästä. Ihmiset eivät kirjoita muistelmiaan ennen kuin aika vanhoina. Hmm. Pitääköhän tässä miettiä olevansa vanhentumassa...

    Mutta muistan kyllä että historian oheislukemistona joskus keskikoulussa luin muistelmia. Ne toivat historian koulukirjat elävämmiksi. Se voi kyllä olla että en niistä läheskään kaikkea ymmärtänyt.

    Mutta sitten on kyllä totta että perspektiivi koko elämään löytyy vasta vanhempana. Siinä voi olla yksi syy siihen, mikä eläkeläiset ja mummot ja vaarit on niin helppo unohtaa. He ovat jossain muualla, eivät nuoren tai keski-ikäisen hahmottamassa maailmassa.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista