Kaupungeissa kohisee enemmän kuin ennen. Lehdet ovat pudonneet, autoja on enemmän, ihmisillä on kylmä. Käyttäisivät julkisia liikennevälineitä!
Joka päivä pimeys on pimeämpi. Sitä
on vaikea nähdä, koska katulamput yrittävät sitä torjua. On
katsottava välillä kesän kuvia, että näkisi tämän vuodenajan
vaihtuvan. Viikon olen ollut kotona. Sitä ennen vaelsin edestakaisin
vanhan kotikaupungin katuja.
Kuu kulki viikon alussa näkyvänä ja
täytenä, mutta ei sitä ollut aikaa ulvoa. Pääsin uuden lukemisen
alkuun Helsingissä. Sain käsiini Martti Anhavan kirjoittaman
Romua rakkauden valtatiellä, joka on Arto Mellerin
elämänkerta. Olen tottakai tuntenut Mellerin, oli kotoisin
naapuripitäjästä ja alkanut kirjoittaa runoja joskus silloin kun
muutin etelästä Pohjanmaalle. Arto ja hänen tyttärensä Vera
olivat kerran meillä yökylässä kauan sitten, joskus 1980-luvun
alkupuolella. Myös Vera on kirjassa haastateltavana ja toinen tytär
Sara samoin kuin tyttöjen äiti Kaija Kangas.
En ollut nähnyt Kaijaa vuoskymmeniin,
nyt hän antoi minulle avaimen että pääsin Ninni-kissan
kumppaniksi toiseen asuntoon. Ninnin kanssa-asukas Anita Konkka
oli puhunut uudesta kirjastaan Unennäkijän muistelmat
Helsingin kirjamessuilla, mutta minä en ehtinyt täältä kaukaa
sinne kuuntelemaan. Ninnin ihminen oli ylistänyt Anhavan
Melleri-elämänkertaa, joka on julkaistu vuonna 2011, niin että
sain kirjan sitten lainaksi Kaijalta.
En juuri ikinä lue minkäänlaisia
muistelmia tai elämänkertoja. En ole tehnyt koskaan päätöstä
etten lukisi eikä minulla ole ennakkoluuloja elämänkertoja
kohtaan. Niitä vain ei ole sattunut tulemaan kohti. Kaija tarjosi
kirjaa aivan vain pyytämättä. En ruvennut edes mutisemaan.
Kun maisema alkoi olla yhä pimeämpi
ja hämärämpi, on vaikea kuvitella mitään yhtä mukavaa kuin
kietoutua peittoon ja lukea. Ajalla ei ole merkitystä, se saa olla
mitä tahansa. Ainut tärkeä oli Ninnin syöttäminen ja
silittäminen. Päädyin roikkumaan yhdessä kirjassa kiinni melkein
koko matkan. Sitä kutsutaan keskittymiseksi.
Kävin minä katsomassa ystäviä.
Kuulin kun he puhuivat ja osasin sentään vielä vastata. Joskus
intensiivisen lukemisen aikaan tuntuu ulosmennessä siltä, että
puhuminen ei enää onnistu. Kun lähdin kirjan luota ihmisten
ilmoille, seisoin peilin ääressä ilmeilemässä aivan niin kuin
harjoittelisin puheterapeutin istuntoa varten. Olen käynyt
sellaisella muutaman kerran opiskeluaikoina, mutta kyllä terapeutti
joutui luovuttamaan.
Johduin ajattelemaan monia
tuttuja ihmisiä Etelä-Pohjanmaan Järviseudulta ja varsinkin
maisemia,koska ihmisistä tulee aina monella tavalla maisemiensa
näköisiä. Pitäjät olivat pieniä ja nyt varmaan vielä
pienempiä, joten maisemista tulee tärkeitä. Vein Arton ja Veran
autolla takaisin Itäkylään. Runoilija oli puheissaan vähän
romanttinen. Musta lintu sattui lentämään tien yli, Arto väitti
että se oli korppi. No, hänellä oli näytelmässään Sopimus
Mr. Evergreenin kanssa henkilö nimeltä Nevermore, mutta ei se
silti kaikkia mustia lintuja muuta korpeiksi. Edgar Allan Poe on
kirjoittanut runon Nevermore, jossa yksi kertosäe kuuluu: Quoth the
raven: Nevermore!
Se silloin lentänyt oli harvinaisen
tumma ja lihava varis. Runoilija oli yli 10 vuotta minua nuorempi,
innokas ja juuri puhunut yömyöhään meitä tarmokkaasti nurin
(onnistumatta!), joten en viisinyt oikaista runoilija-ornitologia.
Olen miettinyt runoilijan elämää nyt
viikon päivät. Tulee mieleen ensimmäiseksi se, miten tyystin
erilainen ilmapiiri on Helsingissä kuin kaukana maalla. Helsinki
ajattelee olevansa jonkinlainen napa, kunkku maan eteläkärjessä,
eivätkä siellä asuvat kuin joskus harvoin tule ajatelleeksi muuta
Suomea. Kun Anhava kuvaa runoilijan lapsuutta, tuntuu kummallisesti
siltä, että hän ei puhu samoista pitäjistä joita minä kuljin.
En tulisi ajatelleeksi sitä ellen
olisi itse asunut joskus Helsingissä. Nyt kun siellä vain käväisee,
siitä ei enää tule elämänpiiriä ja sen vaikutus pyyhkiytyy
äkkiä pois.
Muistan yhden kerran kun olin lähdössä
kauas pois ja kävelin pitkin rantoja ystävän kanssa matkalla
lentokenttäbussiin. Osa matkasta käveltiin pitkin Sörnäisten
rantaa. Nyt päädyin ajamaan keskellä sitä kaupunginosaa illalla
bussilla, Sörkka tai Sörkkä, kumpikin sopii minulle.
Se on teollisuus- ja varastoaluetta.
Yhtäkkiä bussi valaisi anonyymia kaupunkia, punaisenmustia
tiilitaloja, entisiä tehtaita ja konepajoja. Katuvaloja oli paljon
harvemmassa kuin keskikaupungilla, niiden valo keräsi sumua
ympärilleen. Siinä maisemassa ei ollut mitään kutsuvaa, silti se
jollain rujolla tavalla näytti kauniilta. Ajattelin että siinä on
oma öinen kaupunkini ja mistä ihmeestä sen noin hyvin tunnistaa,
vaikkei ole ikinä ollut siellä.
Sitten hymyilytti. Olin ruvennut
ajattelemaan yhtä romanttisesti kuin Melleri, iso ihminen. Otan
hänen itsensä kokoamat runot kirjasta Nuoruus, siivekästä ja
veristä (Runot 1972-1989, Otava 1989) ja löydän sieltä
selityksen miettimälleni:
On monta Suomea, ja suorat tiet
eivät vie minnekään, valtatiet,
katkoviivaa nikottelevat.
On syksy, ja luulet jo olevasi
perillä:
äkkiä lehdet puissa kourivat
ruotinsa rikki, joessa
helähtävät hopeiset vedet.
(Suomalainen syyslaulu, osa
runosta)
Nyt on sunnuntai, lumi on alkanut
sulaa, ilma on raaka, talitintit roikkuvat pää alaspäin puusta ja
huutavat. Lippu roikkuu tangossa märkänä rättinä. Kuolleen
kuukauden alkupuolta. Pimeää kestää.
