En
jaksa roskaa. Roskaa voi olla aivan missä vain. Mitä väsyneempi
olen sitä vihaisemmaksi tulen siitä, mitä minulle yritetään
syöttää. Yritystä voi olla kirjoissa, elokuvissa, joku voi jopa
netissä syöttää moskaa ja mitä korkealentoisin tavoin, mutta sen
vain jotenkin näkee läpi.
Olen
saanut lapsena perusteellisen taidekasvatuksen, johon kuului
teatteri, konsertit ja taidenäyttelyt. Kasvatuksesta puuttui
(joiltain osin) niin kutsuttu todellinen elämä ja se olikin vähän
hankalampi asia. Kulttuurikasvatus on muuten yksinkertaista. Lapsi
oppii tietynlaisen mallin ja sen läpi tulee kohtalokkaasti nähneeksi
lopun elämänsä.
Jouduin
lukemaan pikkuveljelle ja -siskolle kaikkea mahdollista. Sitten kun
lapsille oli varaa tilata lehtiä, niin yhteisesti tuli Aku
Ankka,
veljelle Korkkarit
ja minulle vähän myöhemmin Kaarina
Helakisan
toimittama Nasta-nuorisolehti.
Ehkä siskolla ei ollut toivomuksia tai ehkä hänelle riittivät
Carl
Barksin
piirtämät sarjakuvat.
Ääneen
lukeminen oli opettavaista, koska siinä oppi varsinkin noiden
pentujen kysymyksistä. Hyvin samanlaista oli lukea lapsenlapsille.
Olisi hauskaa jos kaikki, aikuiset ja lapset kerääntyisivät ennen
nukkumaanmenoa kuuntelemaan kun joku lukee. Iällä ei olisi väliä,
eikä silläkään jos vanhin alkaa kuorsata ja pienimpiä kannetaan
sänkyihinsä. Luetusta keskustelu pitäisi ehdottomasti sallia myös.
Taidan
kirjoittaa lehdistä sitä varten, että ne vertautuvat roskaan
jollain hämärällä tavalla. Ne ovat selviä ja yksinkertaisia
tarinoita elämästä, menneestä, kuvitellusta tai tulevastakin,
avaruus- ja ufoaiheitakin olen jossain nähnyt. Ufo-juttujen on
täytynyt olla lähinnä amerikkalaista materiaalia. Lukeminen ja
mielikuvituksen laukkaaminen jonkun ääntä kuuntelemalla oli
fantastista, kuunnelmia tuli radiosta. No, lukemiset olivat fantasiaa
samalla tavalla.
Televisiossa
alkoi ruotsalainen tai tanskalainen sarja, jossa pienellä
paikkakunnalla varastetaan lapsia ja sitten ne lapset oppivat
kasvattamaan juuria ja niistä tulee ehkä vähän niin kuin pimeässä
kasvavaa jäkälää tai sammalta syvällä maan sisällä. Tai
sellaista voi arvella. Sarjaa on ollut kaksi kertaa ja kerrankin se
ei tunnu aivan täysin hoopolta. Ehkä 1950-luvun tarinat olivat
lapsellisempia?
Kun
olin nuori, ruvettiin kaikenlaisia lukemistoja julkaisemaan Oulussa
kustantamossa joka oli muistaakseni nimeltään Kolmio-kirja.
Tunsin joitain ihmisiä jotka suomensivat joihinkin lukemistoihin
tarinoita, myöhemmin olen kuullut että jotkut oikeat kirjailijat
kirjoittivat hengenpitimikseen niihin tarinoita. Osasin kieliä
koulun jäljiltä niin kehnosti, että ei tullut mieleenikään edes
yrittää, vaikka opiskellessa olisi tarvittu kaikki raha. Yksi
opiskelukaveri kertoi luottamuksellisesti vuosia jälkeenpäin, että
kyllä hän keksi täyttää ne aukkopaikat, joissa aivojen
kielikeskus löi tyhjää.
Samoihin
aikoihin Kolmio-kirjojen kanssa ja vissiin jo vähän aiemmin alkoi
ilmestyä salapoliisikirjasarjoja, yksi oli nimeltään SaPo,
mutta oli niitä sitten muitakin. Isä rakasti dekkareita jostain
syystä todella paljon ja Agatha
Christietä
ja muita 1950-luvun rikoskirjailijoita tuli luetuksi kesämökillä
kynttilän ja öljylampun valossa silmät ristissä. Huomionarvoista
oli, että salapoliisikirjat eivät saaneet tilaa talvikodin
kirjahyllyissä.
Suomenope
oli sitä mieltä että ne ovat erityisen vahingollisia kirjoja,
koska ne saattavat muuttaa moraalia kehnommaksi. Mika
Waltari
tiettävästi kirjoitti joihinkin viihdelukemistoihin 1930-luvulla,
mutta salanimillä. Nyt epäilen että suomenope tiesi
paheellisesta rahanansaitsemistavasta, vaikka hän ei puhunut
Waltarista sanaakaan. Siitä on saattanut lähteä myös kirjailijan
maine lähinnä historiallisten viihderomaanien kirjoittajana. Siis
tuosta kirjailijan paheesta.
On
näistä tullut varmaan jo liuta opinnäytetöitäkin erilaisista
julkaisuista, siis painetuista. Mutta kun otetaan mukaan elokuva,
sarjat telkkarissa, netti ja esimerkiksi YouTube, niin siellä on
tietenkin vaikka mitä.
Sitten
on vielä se kuuluisa hyvä maku. Yksi ystävä välitti käsiinsä
saaman lyhyen videon, jonka oli tuottanut firma nimeltä Visit
Finland.
Siinä kolme neitoa haahuili kesäyössä jossain Kolilla tai missä
lie ja esitti jotain todella eksoottista keskiyön valon rituaalia
(White
Light Magic
tms.), jollaista ei kyllä täällä ole ikinä ollut. Ei meillä
ole magiaa eikä rituaaleja lukuun ottamatta virallisia kirkkoja ja
niiden omituisuuksia, jos jotain on niin se on täällä kyllä aika
marginaalista. Kun tutkin asiaa, niin löysin taustalta semmoisen
kuin Team
Finland-firman,
ellei se ole yhteistyökumppani, siis tasaveroinen. Jostain syystä
tästä on ollut keskustelua viime aikoina.
En
tiedä mistä on kysymys, mutta varmasti siitä kuuluisasta
maabrändin kehittämisestä. Matkailuvideoita on ehkä syytä olla,
mutta olisi hauska nähdä nykyajan pakanismista kiinnostunut turisti
kuljeksimassa Kolin rinteitä toivossa löytää edes pienen
harsonrepaleen suomalaisneitojen hamosista, jotka ovat totta kai
läpinäkyviä ja lopuksi neidot riisuvat nekin yltään.
Turisti
on ilman muuta joku ylensyönyt, sillä on tapana heilutella
luottokorttejaan köyhässä maassa. Epäilemättä hän oli myös
ymmärtänyt asian niin, että Suomi-neidoilla on – kun ollaan
täällä Siperian laitamilla – omalaatuinen tapansa harjoittaa prostituutiota.
Ihan turistin sukupuolesta riippumatta.
En
ole ikinä ymmärtänyt, mikä voisi olla brändäystä saati että
mistä syystä. Ei ole tarpeenkaan ymmärtää koska video ei ollut
tarkoitettu suomalaisille. Toivoisin että ne Mika Waltarin
hömppäkirjat käännetään mitä pikimmin maailman kielille ja
turistit saavat kulttuuriset kompanssinsa siltä suunnalta. Luotan
kaikesta huolimatta siihen enemmän kuin kolmen magiaan viehättyneen
neidon näytökseen. Olen epäluuloinen senkin vuoksi että
uuspakanismin käytön, tämän uskomattoman ihanan neronleimauksen,
käsikirjoittajaa ei mainita. Sehän voisi olla työoikeudellinen
kysymys tai jollain lailla koskea tekijänoikeuttakin.
Kenellä
mahtaa olla copyright Suomen brändiin? Ulkomaalainen ystäväni
sanoi että Suomi-video on campiä.
Olin unohtanut koko termin. Sitä taidettiin käyttää joskus
1980-luvulla täällä.


