Aamulla

Aamujani suojaa miltei täydellinen kuurous. Puhumattakin kissa saa minut helposti hereille. Epäilen että se on vähitellen oppinut lukemaan herätyskelloa, koska silloin kun minun pitää herätä aikaisin, se tulee noin puoli tuntia ennen tärinä-herätystä tyynylle pääpuoleen makaamaan. Tyyny on täristimen päällä.

Päässä alkaa tuntua värinä: Lidia kehrää. Olen lukenut kissakirjoista hyrräämisen merkitystä, kissojen semiotiikkaa ja semantiikkaa, koska Lidia kehrää enemmän kuin kukaan aiempi kissamme. On mahdollista, että se voi huonosti, hyrrää lohduttaakseen ja parantaakseen itsensä. Muistutan itseäni usein tuosta eläintieteilijöiden huomiosta ja katson huolestuneesti kissaa silmiin. Sama kirkassilmä se on edelleen. Se rakastaa minua!

Aika harva kissa nuolaisee ihmistä ilmaistakseen läheisyytensä, Lidia nuolaisee otsaa ja painautuu aivan kiinni päähän, jota alkaa kuumottaa kehräys ja silkkinen karva. Lämpö vielä kasvaa kun ojennan käteni ja silitän sitä silkkistä pehmeyttä. Kissa ottaa käpälällä kiinni ja kieltää kättä menemästä peiton alle. Ehdin jatkaa liikettä ja ranteen yli kulkee verijuova, auts. Kissa nousee ylös ja kävelee hiusten päällä, kolminkertainen auts. Se tuijottaa yhteen silmääni, joka katsoo peiton kulman alta ulos. Katse alkaa olla vaativa ja viesti on hyvin selvä: ylös! Lidian silmät muuttuvat kirkkauden lisäksi teräviksi. Nyt se puraisisi nenääni, jos olisin vaipunut takaisin uneen.

Kissaherätys on lopulta aika lempeä ja menetän ainoastaan puoli tuntia unesta. Kissa todennäköisesti kuulee kellossa naksauksen tai jotain, muuten se tuskin huolehtisi herätyksestäni. Ei se ole edes nälkäinen. Vesi ehkä pitää vaihtaa kylmempään ja tuoreempaan. Ei täällä kovin hyvänmakuista vettä ole, Kyrönjoen puhdistettua pintavettä. Kissalla on munuaisten toimintavajaus mutta emme ole toistaiseksi ryhtyneet äärimmäiseen temppuun, ostamaan lähdevettä. Syy on kyllä rationaalinen: lähdevesi tuskin on peräisin Lahden lähteistä vaan kraanasta.

Eilen oli arvokas lääkärinaika ja pelkäsin nukkuvani pommiin. Kissa seuraa untani. Se lukee ajatuksia ja tietää, että tässä kaupungissa ei pääse terveyskeskukseen lainkaan, joten ihminen on nyt kyllä herätettävä. Puolentoista vuoden aikana olen saanut yhden peruutusajan, sitä seurasi röntgenlähete, jonka selitys tuli puhelimeen. Puhelimessani on induktiosilmukka, mutta tietysti kaupungin puhelinvaihde rätisee ja puuroutuu aika ajoin kuulumattomaksi. Enkä pääse lukemaan puhetta huulilta, joka on tärkein kuulemisen apuvälineeni.

Vastaanottoon ei ole perustettu jonoa, en tiedä miksi ei. Jouduin samaan jamaan niin kuin varmaan monet muutkin, oli katsottava miten paljon on rahaa ja voinko mennä yksityislääkärille. Lidia saattoi olla jotain mieltä sellaisesta törsäyksestä, mutta kaikkiaan se on aika tyytyväinen ihmisten palvelualttiuteen. Kaupungin eläinlääkäri suositteli dieettisapuskaa, joka saa kissan vähemmän huonovointiseksi. Kyllä dieettisapuska maksaakin, mutta on selvää että kissan hengissäpitäminen on meille ihmisille ensiarvoisen tärkeää. Olisi hirveätä jos olisi koko ajan herättävä siihen maanjäristysherätyskelloon. Eikä kukaan ei raapaisisi rannettani ihan vain pelkästään rakkaudesta.

Ihmislääkäri oli perusteellinen, älykäs ja sympaattinen, sanalla sanoen ihana. Ymmärsin ensimmäistä kertaa, mikä on polvien ongelma. Sain nähdäkseni röntgen-kuvat ja perusteellisen selvityksen niistä. Heiveröisesti on ihmisen alaraajat suunniteltu, vaikka en kosmiseen suunnitteluun uskokaan! Mutta olen mitä parhaimmin elossa ja tiedän miten päivät kipujen kanssa vietän. Koska kipu on aaltoliikettä, aion pahus vie käyttää jok’ikisen kivuttoman hetken maailman ja sen ilmiöiden ihmettelyyn.

Lähdin kävelemään sairaalan rantaan. Siellä kuului ensimmäiseksi lasten kirkkaita ääniä. Kaupungin puisto-osasto oli karsinut puita rantametsästä ja kasannut niistä suuren risukasan polun viereen. Kasan päällä oli päiväkotilapsia istumassa pesässä. Kirkassilmiä nekin. Rannan ja ilman raikkaus teki äänetkin heliseviksi. Katkotuissa puiden oksissa oli suuria silmuja.

Alhaalla lähellä valkoista santaa näkyi joutsenpari. Hiivin varovaisesti lähemmäs kun muistin että joutsenet voivat olla vihaisia ihmisille. Joutsenet lopettivat soutelunsa ja katsoivat minua. Selvästi ihmettelivät mikä minua vaivasi. Otin kameran laukusta ja suoristin selkäni. Joutsenet jatkoivat sapuskan kaivamista pohjasta.

Suuren kiven lähellä seisoi mies kameran kanssa. Hän sanoi että eivät joutsenet suutu kun niillä ei ole vielä poikasia. Ruvettiin puhumaan kameroista. Sitten hän näytti edessä olevaa saarta. On kuulemma sellaisia kameroita, joilla saa saaressa asuvista merimetsoista kuvan siitä monen sadan metrin päästä. Sitä oli hauska päivitellä ja sitä, että merimetsot ovat tulleet aivan kaupungin lähelle eivätkä pelkää. Mies ojensi kätensä ja otti kamerani tutkittavaksi. Ajattelin että välineselvitys, mutta hän vain halusi nähdä miten hyvä se objektiivi on. On se tietenkin hyvä, koska olen saanut sen lahjaksi, mies sanoi että uudessa kamerassa olisi paljon enemmän ominaisuuksia.

Arvelin että omat ominaisuuteni eivät riitä kameran lisäominaisuuksiin. Mies ei ruvennut täsmentämään tekniikan kehittymistä, mutta ymmärsin että hän tiesi millaisia kameroita on. Merimetsoja ei kyllä hänen mielestään pitäisi päästää lisääntymään näin lähellä kaupunkia. Ajattelin pian kuolevaa luurankometsää saarella. Pikkusaarelle eivät sitten ainakaan tänä vuonna pääse muut linnut pesimään.

Joutsenet poseerasivat, puhekumppani lähti toiseen suuntaan. Lapset siinä riukukasassa rupesivat laulamaan. Katselin lahdesta nousevaa niemennenää ja mietin miksi sen viereen oli pitänyt rakentaa aallonmurtaja. Sitten katsoin vesirajaa: se oli paljon alempana kuin mitä se on ollut ehkä viime syksynä, sen näkee kortteen määrästä. Hiekasta alkoi jo nousta tuore heinä. Oli ensimmäinen lämmin päivä, kevään lupaus.
Edit 7.5. Sain lukeakseni kirjan joka lupaa lisää hyvää luettavaa tulevaisuudessa! Mielenkiintoista. 

Lokkien kissanpäivät

Kauppaan mennessä kuului jo kaukaa lokkien kirkuna. Katsoin olivatko ne yläpuolella. Usein ne tappelevat lentäessään keskenään jostain suupalasta. Yleinen ihmisten roskaamisinto näkyy lintujen käytöksessä.

Varmaan lokit osaisivat myös kalastaa, mutta nyt riittää ruokaa muutenkin. Muistan lukeneeni lokeista, joiden munat pehmeäkuorisina rusentuivat. Ja jos munista tulisikin poikasia, ne joutuisivat kasvamaan roskaruualla.

Lokeilla on selvästi omat yhteisönsä. Talven jääkiekkokaukalon paikalla istui tänään äänekäs lokkiseurue keskustelemassa. Niitä oli neljä. Ne seisoivat siinä nokikkain. Vaikutti kokoukselta, yksi kerrallaan piti puheenvuoron. Puheenvuoron pitäjä nosti päätään ja motkotti, ääni diskantin puolella. Vieressä olija jatkoi samalla äänenkorkeudella ja painotuksella. Se oli ketju. Kokous oli laillinen ja päätösvaltainen: kukaan ei nokkinut ketään. Saati sitten tapellut, niin kuin tapahtuu ihmisten parlamenteissa.

Eläimet, niiden mukana ihmiset, tuskin tekevät mitään turhaan. Lokkikokouksella oli syynsä. Arvuuteltiin kosiorituaalia, mutta sitten ajateltiin että eivät vaikuttaneet intohimoisilta. Ehkä se oli lokkien maanmittareiden kokous? Tai järjestäytymiskokous?

Kun lähdin kauemmaksi kävelemään, tajusin että lokkeja on hirveän paljon. Joutsenet olivat häipyneet. Ehkä ne olivat vain käyneet lyhyesti katselemassa maisemia ja menivät takaisin Söderfjärdeniin, jossa on ehkä viimekesäistä viljaa vielä jäljellä. En muista että olisin nähnyt niin paljon lokkeja siinä merenlahdella ennen. Ehkä lokit eivät pitäneet joutsenista maisemassaan?

Jos meillä alkaa näkyä ilmaston lämpeneminen myös lintulajistossa? Uusi laji olisi oppinut kokoustekniikkaa jossain Suomenlahden eteläpuolella.

Ystävä lähetti jo aikaa sitten John Williamsin romaanin nimeltä Stoner. Olen lukenut sitä aivan kaikessa rauhassa. Jos en ollut rauhallinen, niin sen lukeminen on rauhoittanut. Opus on englanninkielinen. Olen ehkä pitänyt sen verran paljon meteliä alkukielellä lukemisesta, että ystävät ystävällisesti lähettävät niitä alkukielisinä, silloin kun arvelevat löytävänsä minussa kiitollisen yleisön. Kiitos!

Kirjassa on pitkä alkupuhe ja sitten myös jälkikirjoitus. Ei ole aivan tavallista että yliopistomies kirjoittaa fiktiota aiheena yliopistoelämä ja kirjallisuuden opettaminen. Sitten on tekstiä professorin yksityiselämästäkin vielä. Kirjassa oli ilahduttavaa sen kaunis ja selvä englanti.

Rupesin miettimään kuka toinen englantilaisen kielialueen kirjailija on kirjoittanut opettamisesta, on niitä. John Updiken kirja Kentauri kertoo opettamisen surkeudesta jossain päin Uutta Englantia. Sen kirjan käännekohta on, kun koulun opettajaa ammutaan kesken tunnin jousipyssyllä. Osui akilles-jänteeseen.

Updike tuli mieleen kun luin Michael Mooren uusimmasta dokumentista, joka käsittelee muun muassa suomalaista koulua. Moore kävi kuvaamassa elokuvaa jossain päin Vantaata. Hänelle kerrottiin uuden Suomen hallituksen suunnitelmista supistaa koulutusta päiväkodeista yliopistoihin. Lehden ison otsikon mukaan Moore käski ottaa hallitukselta sakset pois. Helppohan sitä on vieraan käskeä.

Williams kertoo professorien välisistä suhteista. Kilpailu oppilaista tai ylipäänsä resursseista voi äityä patologiseksi joskus. Kirjailija käyttää konflikteja kuvatakseen päähenkilön, Stonerin elämää ja sitä, millaisia reunaehtoja tällä professorilla on ollut. Williamsin romaanissa on hyvä dramaturgia, tapahtumat perustellaan.

Tavallaan kertomus on amerikkalaista unelmaa. Köyhän viljelijän ainoa lapsi päästetään ulos maatilalta opiskelemaan. Poika lähtee tietämättä mihin lähtee: maanviljelyskodin ja yliopistokaupungin välillä on iso ero. Stoner ei lopulta tahdo hukata aikaa edes sotimiseen, koska hän tahtoo opiskella. Stoner on periksiantamattomuuden perikuva, sisukas.

Williams on kirjoittanut elävän kuvauksen amerikkalaisesta yliopistoelämästä 1930-50-luvuilla. Updiken tulin maininneeksi, hänen tavassaan kertoa on muutenkin jotain samaa kuin Williamsin. Lukija ei kompastu kieleen, se on selkeää eikä siinä ole turhia juoksutuksia.

Joku kirjoitti Stonerista että se on likipitäen täydellinen romaani. Niin se onkin. Sellaisen kirjan ominaisuus on se, että se ei ime puoleensa mitenkään vastustamattomasti, ei tunkeile. Siitä tulee kirjaystävä, jonka luo mennä kuin astuisi tutun ihmisen asuntoon ja kuuntelisi tarinaa jokapäiväisestä kamppailusta tulla paremmaksi siinä minkä tekee parhaiten. Ei kuka tahansa kirjallisuudesta pitävä ja sitä opiskellut ihminen opi ikinä opettamaan niin että tuntisi opin menevän perille. Williams antaa Stonerin tuntea syvää tyydytystä työstään. Olen kuullut, että amerikkalaisissa yliopistoissa voi olla kokonaisten ikäluokkien seuraamia luennoitsijoita, jotka ovat suosittuja siksikin, että he vaativat opiskelijoilta kuria ajatteluun.

Olen itse tavannut kaikissa koulutukseni vaiheissa esimerkillisiä opettajia. Mutta en juuri nyt muista yhtään kasvattajaa, joka olisi jättänyt jäljeksi elämästään itsereflektion, ainakaan näin monimuotoista, kokonaisen romaanin mittaista. Williamsin päähenkilö onnistui elämässään. John Updiken Kentauri ei onnistunut eikä sekään ole harvinaista. Ivy League-huippuyliopistot ovat asia erikseen. John Williamsin työpaikka kymmenien vuosien ajan oli Denverin yliopisto.

Luin ensin kirjan fiktio-osuuden läpi ja vasta sen jälkeen kirjailija John McGahernin alkupuheen vuodelta 2002 ja loppuun sijoitetun kirjeenvaihdon John Williamsin ja hänen kirjallisen agenttinsa Marie Rodellin välillä. Lahjaksi saamani kappale tätä teosta on viime vuoden 50-vuotisjuhlajulkaisu Stonerista, kustantajana on ollut New York Rewiev of Books, kirjallinen julkaisija, jonka aikakauslehteä kannattaa seurata muutenkin.

On harvinaista herkkua saada lukea kirjaa, jonka syntyvaiheista saa tällä tavoin tietoa enemmän kuin mitä kirjoista yleensä saa. Williams ei ole kirjoittanut omaelämänkerrallista teosta, vaan fiktion. Kirjallisen muodon saa minusta hienosti yhden kasvattajan ura. Tällä kasvattajalla on eettinen näkemys, Stoner on korkeamoraalinen ihminen. Se tekee kirjasta myös jollain tavoin harvinaisen. Sen voi nähdä usuttavan ihmisiä parempaan elämään. Ihmisestä voi tulla humanisti melkein sattumalta, niin kuin Williamsin päähenkilö Stonerille kävi: sattui opettajaksi ihminen, jonka mielestä Stonerin pitäisi päästä jatkamaan opintojaan. Opettajat ovat inhimillinen ketju.

Kirja ei ole millään tavoin julistava, vaan enemmänkin yleistä kirjallisuuden suuntausta, behavioristista, noudattava kertomakirjallisuuden opus, joka kertoo yhden mahdollisen elämän ja sen sisällä myös Yhdysvaltojen lähihistoriasta paljon oleellista.

Muutokset ovat olleet Yhdysvalloissakin isoja. Ajattelen kirjaa lukiessani että maailmamme on perustaltaan samanlainen. Kirjan maailma on mennyttä sillä tavalla, että aivan Stonerin maailman kaltaista ei ole enää missään. Joku Amerikassa oli arvellut, että Williamsin kirja olisi tarpeen myös nyt, puoli vuosisataa kirjoittamisensa jälkeen. En muista lukeneeni kirjasta vuonna 1965.

Tänään lokkeja oli räntäsateen keskellä enää kolme. Ehkä meneillään oli neuvonpito siitä, että hirveistä keliolosuhteista pitäisi ehkä peruuttaa takaisin etelämmäs. Toivotan niille hyvää onnea ja sidon hupun tiiviimmin kiinni ettei vihainen tuuli puhalla sitä pois.

Kevään kirkkaudessa

Pääsin pari vuotta sitten katsomaan Seinäjoen Aalto-keskukseen rakennettua uutta kirjastoa. Monet pelkäsivät, että koska arkkitehtien (JKMM-arkkitehtitoimisto) suunnitelma näytti laatikolta niin siitä myös tulee tylsä laatikkotalo, jollaisia Suomi on pullollaan.

Ei tullut. Se oli lumoavan kaunis ja täysin tarkoituksenmukainen rakennus. En ole nähnyt miten uudesta kirjastosta pääsisi vanhempaan, mutta käytävä on nyt valmis ja vanha kirjasto taas myös käytössä. Muistan kun se vanhempi, Alvar Aallon luomus valmistui, pidin erityisen paljon siitä, että siellä oli sanomalehtilukusali auki lauantaisin. Mentiin siis tätini kanssa kauppaan ja sen jälkeen lukemaan kaikenmaailman lehtiä.

Uusi kirjasto on niin hieno ja kaunis, että en älynnyt edes katsoa oliko siellä lehtienlukusali. Aivan uutta olivat erilaiset lojumaan houkuttelevat tilat, joita oli varsinkin lasten osastolla. Ja nyt on lama! Onko tuo nyt oikeaa tietoisuutta?

Viime viikolla jouduin täysin vastentahtoisesti Seinäjoelle. Tarkoitukseni oli vain mennä läpi, mutta liikenneministeriön käskystä Valtionrautatiet on päättänyt toisin. Ei ole tarpeen aivan tavallisten ihmisten pyrkiä Pohjanlahden rannikolta keskiseen Suomeen ja varsinkaan niin mondeenia tarkoitusta varten että tahtoisi nähdä Mäntän Serlachiuksen uuden taidemuseon. Varsinkaan ei ole tarpeen päästä taidemuseoon suoraan ja junalla ja kaikessa rauhassa. Suomen hallituksen tahto on, että aivan tavalliset ihmiset viimeistään nyt tajuavat kulttuurin täydellisen tarpeettomuuden.

Kaupunkipahaset (väkiluvultaan yli 70 000) Vaasa ja Jyväskylä ovat liian pieniä Helsingin ministeriön byrokraattien ja tietysti ministerin mielestä. Byrokraattien mielestä liikkuvan kansanosan on parempi velkaantua ja ostaa auto, koska ministerin pää ei enää käänny. Joku syy siihen tietenkin on, mutta sitä ei ole kerrottu. Kilpailusta olen nähnyt kirjoitettavan, mutta yhteys on hämärä.

Yritin saada selville milloin junia lähtee. VR:n aikataulusivustot olivat jonkun 404-virheen vuoksi näkymättömissä. Lähdin asemalle, joka oli kyllä auki, mutta paikalla ei ollut ristinsielua, vain plakaatteja. VR:n palvelujen piti oleman Matkahuollossa. Siellä taas kassahenkilö ilmoitti että ovat useamman kerran soittaneet VR:lle saadakseen heidät muuttamaan tiedotusta, koska heillä ei ole sopimusta VR:n asioiden hoidosta. Ei tulosta.

Ainut paikka missä on tietoa aikatauluista on R-kioski. Ilmeni että heille ei oltu annettu lainkaan poikittaisliikenteen aikatauluja. Ihminen kassan takana joutui avaamaan tietokoneen. Hän sai sivuston auki. Sitten hän myi minulle tavallisesti kahden tunnin matkaa varten neljä matkalippua, yleensä ostan kaksi, yhden sinne ja toisen takaisin. Matka-aika tuplaantui, koska piti odottaa Seinäjoella.

Seinäjoesta on tullut Pieksämäki, jonka asemalla soi blues. VR:stä tyhjä asema oli kalsea ja kylmä, odotus ei tuntunut huonoilla tuoleilla ja vedossa istuessa yhtään hauskalta varsinkin kun tiesi joutuvansa istumaan seuraavaksi junan ergonomisesti kehnoilla penkeillä. Takaisin tullessani seuraavana päivänä odotustilan toisessa päässä vanha mies luki lehtiä ja söi eväsleipiä. Pieni kahvila oli unohtanut viedä lehdet pois tavallisten ihmisten ulottuvilta. Ehkä kirjasto ei ollut enää auki, kun kello oli jo yli kahdeksan illalla?

Matkalla näin taas lama-Suomen kuvan. Se näytti rujommalta kuin ennen. Metsiin oli tehty paljon lisää avohakkuita, aukkoihin jäi muutamia puita pystyyn. Puut olivat keloutuneet metsänhoidon huutomerkeiksi. Nuorta on metsä ollut, pelkkiä riukuja.

Hylättyjä taloja näkyi paljon enemmän kuin ennen, viimeksi reissasin tuota reittiä 1990-luvun laman aikaan. Entisen metsän keskellä olevat talot olivat lumen saartamia, eikä missään näkynyt elonmerkkejä. Kuollut maisema. Miksi siis kiinalaisten mielestä Suomen metsissä on raaka-ainetta biodieseliin? Tuntematon yhtälö siinäkin.

Rospuuton murretut sävyt ovat rauhoittavia. Juna joutui kulkemaan suuren osan matkaa 50 kilometriä tunnissa, koska tietoliikenneyhteydet olivat poikki. Katse ehti tarkentua ja päänsärky teki tuloaan. Lapsena matkustaessani minut olisi nostettu puuvaunun matkatavarariippumattoon ja olisin nukkunut. Konduktööri olisi tullut herättämään kun olisin oikealla asemalla.

Ei tarvinnut vaihtaa junaa Haapamäellä. Kerran siellä oli sirkus ja viivyttelin luvattoman paljon ja jäin junasta, niin että isoäiti ehti huolestua. Junanlähettäjä antoi soittaa isoäidille, koska olin unohtunut junasta. Pääsin livahtamaan sen konduktöörin silmistä. Rahaa oli yhteen hattaraan ja punaiseen limonadiin.

Syntymävuoteni on 1945. Kuvataiteilija Anselm Kiefer on syntynyt samana vuonna. Minä synnyin päämajakaupunkiin rauhan vuonna. Kaupunkia oli pommitettu, mutta Kiefer joutui elämään lapsuutensa paljon perusteellisemmin raunioituneessa Saksassa. Pyrin tieten tahtoen Mäntän Gösta-taidemuseoon senkin takia, että tiesin Kieferin monumentalistiksi ja siksi taiteilijaksi joka kuvittaa sukupolveni unta. Olin nähnyt jossain Helsingin Ars-näyttelyssä joitakin hänen töitään.

Yksi suuri teos oli Ateneumin salin takaseinällä oleva suuri maalaus nimeltä Marian ilmestys. Siinä kerrottiin (ilman uskonnon silmälaseja) hempein värein miten Maria tuli raskaaksi olematta erityisemmin rakastunut kehenkään, niin kuin nuorille tytöille joskus käy. Pilvestä tuli voimallinen nuoli – ZAP! – ja siinä kaikki. Uusi testamentti on epämääräisempi asian selvittämisessä. Päätin että Kiefer on kuvataiteen Pier Paolo Pasolini, joka puolestaan ohjasi hyvin tarkan realistisen elokuvan Matteuksen evankeliumi .

Uusi tavattoman kaunis Gösta-museo oli nyt varattu yksinomaan Kieferille. Sitten viime näkemän Kieferin väripaletti oli tummunut, siinä oli likaisia sävyjä. Taiteilija Kiefer oli jo aikaa sitten kuvannut mikä osuus hänen omalla suvullaan, vanhemmillakin, oli holokaustiin ynnä muun II maailmansodan aikaisen Euroopan kärsimykseen. Hän pukeutui jonkin aikaa isänsä Wehrmacht-univormuun ja teki Hitler-tervehdyksiä.

Kun olin nuorena kiertämässä puolta maapalloa, tapasin myös saksalaisia. Ikätoverit olivat harvinaisen paljon eksyksissä. Heille ei kerrottu Euroopan historiasta niitä muutamia asioita.

Tahdoin nähdä uusia kiefereitä. Valtavat seinän mittaiset maalaukset olivat harmaansävyisiä ja moni nimi oli raamatullinen. Taiteilija oli kirjoittanut avainsanoja taulujen poikki. Yksi Raamatun henkilö oli Jaakob, se Eesaun veli. Gösta-museon seinällä on kuva Jaakobin taivastiestä. Minulla on Raamattu tässä vieressä ja luen noita tarinoita, joita todella riittää.

Yksityiskohta taivasmatkasta

Kaikkien sukupolveni ihmisten kasvuikää ei tietenkään leimaa raamatullisuus. Mutta kyllä se läsnä oli meillä myös. Aamuhartaudessa meillä joku naisopettaja julisti Suomen olevan pyhä maa, joka on jumalan suosion avulla pelastunut ja sitä voi kutsua Pohjolan Israeliksi. Olen lukenut Raamatun ainakin kahteen kertaan läpi ja lisäksi tarkistanut milloin mitäkin viittausta, jollaisia tulee kirjoista, lehdistä ja elokuvista. En vieläkään ymmärrä naisopettajan vertausta.

Kieferiä tuskin ikinä tapaan, mutta muistan monia keskusteluja saksalaisten matkatovereiden kanssa. Muistan myös sen hetken, kun junassa sanoin ääneeni ”Dachau!” ja kanssaihmiset panivat sormen huulilleen. Matkanteon piti sujua rauhallisesti. Häkellyin hirveästi ja sen päälle masennuin. Sillä tavalla useimmiten reagoin omiin typeryyksiini. Masentuminen alkaa päänsäryllä.