Vanhoja kirjoituksia

Muutama päivä sitten luin Markku Soikkelin vanhoja tekstejä. Hän oli siirtänyt bittisaaristoaan sivustolle, jonka osoite on hänen blogissaan. Siellä elettiin suunnilleen 1990-lukua.

Olin todennäköisesti lukenut niitä juttuja – suuri osa lehtikritiikkejä – niihin aikoihin, koska tekstit ja niissä referoitu keskustelu tuntuivat tutuilta, mutta oudoilta. Aika on kulkenut ja ihmiset keskustelevat eri tavalla nyt. Silloinen keskustelu vaikuttaa nyt avoimemmalta ja innokkaammalta kuin nykyinen, aika lailla masentunut keskustelu. Ehkä ihmisillä oli vielä tunne siitä, että jotain on vielä saavutettavissa. Kirjoittajat olivat nuorempia. Se välittyi että ihmisillä oli elävä suhde kirjallisuuteen ja muuhunkin silloin olemassaolleeseen kulttuuriin.

Olin 90-luvulla Tampereen yliopistossa lukemassa loppuja puuttuneista opinnoista, siis hankkimassa filosofian maisterin papereita. Niillä papereilla ei sittemmin ollut mitään käyttöä. Siis ajatellen työtä ja toimeentuloa. Muuten tietenkin kyllä ja paljon.

Nyt yliopistoistakin irtisanotaan urakalla ihmisiä. Soikkeli oli töissä Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksella, jossa kävin kerran pari. Luulen nähneeni hänet jossain huoneessa kävelemässä sisään ja ulos. Ainakin siellä näytti olevan muutama pitkäkoipinen peikkopoika touhuamassa. Ehkä joku tyttökin. Tuntui hyvältä nähdä nuorisoa töissä. En häirinnyt heitä, vaan kävin antamassa jonkin tarpeellisen paperin jollekin ihmiselle ja lähdin pois.

Myös kriitikko Kyösti Salovaaralla on blogi. Muistan hänen nimensä kirjakritiikeistä 1960-70-luvulla. Sanomalehdille kritiikkien julkaisu tuli jostain syystä 2000-luvulla taakaksi. Paljon ne eivät vieneet tilaa, mutta tekivät sanomalehdistä lukemisen arvoisia. Mielipiteitä ja näkökulmia oli paljon. Oli lupa olla eri mieltä. En tiedä onko tuossa syy ja seuraus vai onko kyse sattumasta. Kovasti samaan aikaan se kumminkin tapahtui. Pitää tietenkin kysyä oliko lopulta lukijoita.

Joka tapauksessa Salovaaran blogissa keskustellaan. Kommentoijilla on paljon miettimistä, blogisti antaa hyviä aiheita. Keskustelu keskittyi viimeksi dystopioihin ja ihmisen olemassaolon mahdottomuuteen, ennemmin tai myöhemmin. Ajateltiin Pentti Linkolaa. Salovaara julkaisi blogissaan oman kritiikkinsä Linkolan Toisinajattelijan päiväkirjasta. Minulla ei sitä kirjaa ole, sen sijaan on artikkelikokoelma nimeltä Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Siinä olevat esseet ovat selvästi lähempänä Linkolaa itseään (hän kirjoittaa kirjallista omakuvaansa) kuin mitä oli Toisinajattelijan päiväkirjasta -opuksessa.

Tuskin kukaan on eri mieltä siitä millaista nyt on. Maailma ei ole aivan jengoillaan. Kaikki ovat nähneet kehityksen. Mutta ihmiset ovat eri mieltä siitä, mitä siitä olisi ajateltava. Teonsanoja on aika vähän.

Olin vähän aikaa sitten hitaalla ja pahaa oloa lisäävällä junamatkalla poikki Suomen. Sillä matkalla minulle tuli Linkola mieleen. Metsät oli hakattu pois, vain muutamia kitukasvuisia puita oli jäljellä. Jossakin näkyi talven jäljiltä korkeata ruohikkoa ja pensaita hylätyn talon ympärillä. Vaikutti Linkolan ympäristöartikkelin kuvitukselta se matka. Sellaisessa ympäristössä ei enää voi puhua esimerkiksi ympäristön monimuotoisuudesta. Ihmisillekin on varmasti käynyt huonosti.

Näin Linkola kirjoittaa luonto-Suomen tuhoajista:

He eivät tälle kaikelle, itselleen, voi mitään, he ovat eläimiä, sopuleita, sopuleitakin sopulimaisempia. Heiltä puuttuu kyky pysähtyä, saati kääntyä takaisin, he osaavat vain yhden liikkeen ja suunnan, eteenpäin puskemisen. He eivät kykene, koskaan, hylkäämään konetta, tuotiin heille millainen häkkyrä tahansa. Jos se vain toimii, on täysin yhdentekevää, mitä se tuottaa, louhii, leikkaa, käärii, häärii. Se otetaan käyttöön, sille tehdään halli, tai se päästetään maastoon. On fraasi, ettei ihminen ole koneen herra, vaan kone ihmisen. Valitettavasti se on samalla luonnonlaki, sekin.

Ihmisestä koneen osana kertoi jo ajat sitten esimerkiksi Chaplin elokuvassaan Nykyaika. Siinä pikkumies päätyy kirjaimellisesti pyörimään ison koneen osana. Muistan ihmetelleeni 1990-luvun lapsia, joille kaiken koneistuminen tuntui olevan täysin luonteva tapa olla. Lapsilla oli vähintään mopo, mutta myös videot ja tietokone. Sillä ei ole hirveän paljon merkitystä minkä koneen osana se aikuinen lapsi on nyt. Konemaailmasta on tullut ympäristö, jossa on elettävä. Parempi siis jos sellaisen omaksuu elämäntavaksi.

Saattaa olla niin että lapsi on lähtenyt siitä hylätystä entisen metsän saartamasta talosta pois, mutta jos lapsi aikuisena joutuu irti niistä koneistaan ja työttömäksi, niin ei hän yritä tulla siihen taloon uudelleen. Hän ei todennäköisesti tiedä mitä tekisi siellä. Siihen tietysti vaikuttaa se, että ympärillä on tapahtunut hirveä hävitys. Ihmisillä ei ole enää kotimaisemaa.

Nykyajan jokainen näkee itsekin. Meillä on pienentynyt, mutta suhteellisen vapaa lehdistö, jossa kyllä kerrotaan miten suuresta ympäristökatastrofista esimerkiksi Kainuun Talvivaarassa on kyse. Näkee siitä että ei ihminenkään sellaisessa maisemassa enää selviä.

Helsingin Sanomissa oli kirjailija Leena Krohnin haastattelu. Kirjailija puhuu suuresta muutoksesta, mutta vähän eri suunnasta kuin Linkola. Ihmiseen ei kumpikaan enää kyllä usko ja luota. Krohn päätyi kuvittamaan mahdollisia maailmoita, dystopioita ja myös matemaattisia olioita. Krohn on pettynyt esimerkiksi internetin luomaan keinotodellisuuteen, mikä tietenkin sanoo jotain netistä, koska Krohn oli juuri 1990-luvulla ahkera verkkoihminen.

Linkola rupesi pamfletistiksi ja esseistiksi. En usko että kumpaakaan kirjailijaa – minusta Linkola on kirjailija mitä suurimmassa määrin – niin kutsutut päättäjät kuuntelevat. Ihmisten vääjäämättömästä tyhmistymisestä on kysymys mitä suurimmassa määrin. Päättäjille sellaisen ihmiskunnan johtajina on helppo olla.

Kävin katsomassa kevään etenemistä. Se on hyvin hitaasti muuttumassa kesäksi. On ollut pitkään kylmiä öitä ja niiden välissä on myrskynnyt ja satanut. Puissa, pensaissa ja niityillä kasvit työntävät esiin häpeämättömästi kukkiensa emiä ja heteitä. Linnut vetävät pienen käärmeen mittaisia matoja nurmikolta.

Voi melkein kuulla västäräkin läähättävän. En käsitä mistä sille tulee voimaa lennähtää pois kun otan ja katson sitä kameran linssin läpi. Sillä on varmaan pienessä metsikössä pesä. Kadotan sen näkyvistäni. Ohi juoksee kaksi pikkupoikaa, ajavat toisiaan takaa. Heidän jäljessään kävelee lasten isoisä, näytän minne pojat menivät. Hän hymyilee.

Vaalit

On päivänselvää että kun Yhdysvalloissa on vaalit, vaikutukset tuntuvat täällä asti. Tänään on myös joku vuosipäivä St. Helens-tulivuoren räjähdyksestä, purkaus oli kuumaa tuhkaa, kiehuvia mutavyöryjä ja palaneita puita. Mutta ei kovin monta kuolemaa. Väitettiin että tuhkapilvi muutti ilmastoa pohjoisella pallonpuoliskolla ainakin vuoden ajaksi.

Meillä on pieni pullollinen sitä tuhkaa. Se tuntuu lasilta, se särkee ihon kun sitä painaa sormia vasten. Yrittivät saada laaksoissa olevaa karjaa suojaan, mutta lehmät ehtivät kuolla. Hoitajilla oli hengityssuojaimet päällä. Autot eivät enää kulkeneet, koska se lasituhka pääsi moottoreihin. Ihmiset kulkivat jonkin aikaa I maailmansodan aikaiset kaasunaamarit päässään.

Joka tapauksessa nopeasti kasvava kraateri synnyttää noustessaan maanjäristyksiä, jotka tuntuvat kaukana vuoresta. Netissä oli video, jossa nuorimies kulki jossakin päin lähellä vuorta sinä päivänä kun räjähti. Videokamera ei lopulta toiminut enää, mutta mikkiin tarttui ihmisen huohotusta, oli vaikea hengittää. Video oli täynnä huojuntaa ja epäskarppi, niin että tuskin kukaan jälkikäteen tietää, oliko joku todella ollut kulkemassa siellä täydessä pimeydessä.

Pohjois-Amerikka on manner, siellä on mitä vain. Se on väestöltään kiehuva helvetinkattila, siirtolaiset eivät ole koskaan osanneet asettua aloilleen vaan vellovat rannikolta rannikolle, ainakin Yhdysvalloissa. Aamulla sattui käsiin taas David Foster Wallacen esseekokoelma A Supposedly Fun Thing I’ll Never Do Again. Luen esseetä nimeltä getting away from already pretty much being away from it all. DFW on kotoisin Illinois’n (äännetään illinoi) maaseudulta eikä ole sieltä lähdettyään edes käynyt siellä. En tiedä kuinka vanha hän on ollut vuonna 1993, mutta oli kuitenkin saanut pressikortin osavaltion näyttelyyn.

Kirjoittaja on päätynyt paikalle Harper’s-aikakauslehden lähettämänä. Hän päätyy esittelypöytään, jonka ääressä istuu vanhempia naisia. DFW tajuaa yhtäkkiä, että naiset kuvittelevat Harper’sin tarkoittavan Harper’s Bazaar-julkaisua, keittämistä, paistamista, kodinsisustusta ja sellaista.

Englanniksi:

They think I’m some sort of food writer or recipe scout, here to maybe vault some of the Midwestern food competition winners into the homemaker’s big time. Ms. Illinois State Fair, tiara bolted to the tallest coiffure I’ve ever seen (bun atop bun, multiple layers, a veritable wedding cake of hair), is proudly excited to have the opportunity to present two corporate guys, dead-eyed and sweating freely in suits, who in turn report the excited pride of MacDonald’s and WalMart at having the opportunity to be this year’s Fair’s major corporate sponsors.

Oli presidenttiehdokas kuka tahansa, niin juuri samanlaisesta monikansallisten yhtiöiden sponsoroimasta karnevaalista, ylpeinä esitellessään ansioitaan kuin mikäkin lihakarjan omistaja, on poliitikkojen bileissä kysymys. Lukiessa voi kuulla taputukset ja vihellykset kaikista pöydistä. Kirjoittaja tajuaa että ellei hän oikaise väärinkäsitystä, hän päätyy väistämättä Illinois’n kotitalousnaisten (?) telttaan maistelemaan jälkiruokia ja hänet kannetaan ympyriäisenä sieltä ulos. Kirjoittaja muistaa että vanhemmat keskilännen naiset osaavat leipoa.

Essee on herkullinen. Siitä tulee mieleeni samanlainen yksityiskohtien runsaus, joka vyöryy Thomas Pynchonin proosassa. Tulla takaisin isiensä maille ja nähdä miten hurjiin mittasuhteisiin kotiseudun ihmiset ovat yltäneet. Ilmeisesti aivan selvää muistikuvaa täydellisestä kulttuurisesta sekasorrosta hänellä ei enää ollut. Eikä DFW:n tarvinnut liioitella, vain katsella ympärilleen.

Illinois on maatalousosavaltio. Siellä kasvaa kaikki. DFW kertoo ihmisistä, jotka eivät oikein enää muistuta ihmistä. Tuli mieleeni sellainen teoria ylipainosta, että se syntyy tarpeesta suojata itseään. Vyötärörenkaat estävät yhteentörmäyksen ulkomaailman kanssa. Kirjailija muistaa kasvinsuojeluaineiden lentoruiskutukset. Ne ovat niitä ympäristömyrkkyjä jotka kerääntyvät soluihin ja muuttavat niitä. Näen mielessäni moninkertaisen donitsi-hiuslisäke-naisen ja mietin kuinka pitkälle naamioituminen ulottuu. Miksi ylenmääräinen naamioituminen on välttämätöntä?

Mutta matka raportoimaan Illinois’n osavaltion vuotuisesta näyttelystä oli myös matka lapsuuteen:

One of the few things I still miss from my Midwest childhood was this weird, deluded but unshakable conviction that everything around me existed all and only For Me. Am I the only one who had this queer deep sense as a kid? – that everything exterior to me existed only insofar as it affected me somehow? – that all things were somehow, via some occult adult activity, specially arranged for my benefit? Does anybody else identify with this memory? The child leaves a room, and now everything in that room, once he’s no longer there to see it, melts away into some void of potential or else (my personal childhood theory) is trundled away bu occult adults and stored until the child’s reentry into the room recalls it all back into animate service? Was this nuts?

DFW kuvailee lapsen ehdollistamista esineisiin ja sitä kautta ehkä omistamisen maailmaan. Jos tässä on maaginen puoli, niin kyse on esineiden himon ja ylipäänsä haluamisen alku. Lapsen pitää sisäistää kummallinen lastenhuoneen salaisuus: tavarat ovat olemassa vain jos olet siellä. Tottahan se on. Talo ei ole sen enempää kuin kuori. Seuraavaksi kirjailija alkaa sitten jo miettiä viattoman solipsismin ideaa, esimerkikseen hän ottaa piispa Berkeleyn jumala-hahmon: maailma koostuu mielikuvista, jotka syntyvät tyhjyydestä kutsuttuina. Ajatus on merkillinen ja sopii hyvin lapsen välittömään maailmaan. Lapsi tarvitsee sen, koska hän vasta oppii nimeämään asioita.

Sankariesseisti sairastui osavaltionäyttelyn tuomaan ripuliin ja joutuu juoksemaan vessassa. Lääkäri ilmoitti että hänellä ei ollut suolisolmua tai muutakaan fataalia. Tulivat rankkasateet. Esitellään hevoset jotka juostessaan nostavat mutasateen. Kirjailija kommentoi:

It’s something of a relief to see no fast-food buyers on the dais awaiting Auction. As with Beef, though, a young beauty queen in a tiara presides from a flower-decked throne. It’s unclear who she is: “Ms. Illinois Horseflesh” sounds unlikely, as does “Ms. Illinois Draft Horse.” (Though there is a 1993 Illinois Pork Queen, over in Swine.)

Tuon sitaatin viimeinen lause kuuluu, että Sikalassa (oletan että kyse on näyttelyn eri rakennuksista tai teltoista, tässä siis Sikala) valitaan vuoden 1993 Illinois Pork –kuningatar. Amerikan Keskilännestä ei tarvitse keksiä vitsejä.

Näyttelysirkus jatkuu. Maailmassa pidetään vaaleja, joiden tuloksista sitten riippuu milloin minkäkin valtion tai osavaltion tai provinssin ihmisten tulevaisuus. Kunpa ihmiset oppisivat näkemään sirkusten klovnien maskien taakse!

Mutta nyt on siis 36 vuotta siitä, kun St. Helens-vuori räjähti. Sen kunniaksi sen lähellä maa järähtelee. Ennustetaan että todella suuri järistys jossain siellä luoteisosassa, Kaskadien alueella, on tulossa suhteellisen pian. Valkonaamojen pitäisi kysyä intiaaneilta että milloin. Intiaanit voisivat kysyä sitten valailta ja muilta eläimiltä.

Offline-tila

Metropolis oli Fritz Langin ohjaama. Sitten valtavan suuri kaupunki alkoi olla turha, piti olla kosmopolis. Don DeLillo kirjoitti kirjan nimeltä Cosmopolis. Kun luen kirjaa jossa on pitkä kaoottinen matka suuren kaupungin läpi ja tapahtuu kaikenlaista, kuvitus päässäni ei ole jostakin uudesta ja hypermodernista sci-fi-leffasta, vaan aivan yksinkertaisesti vaikka tästä kaupungista, joka ei anna hetken rauhaa. Se tunkeutuu metelinä ja pölynä jokaiseen päivän hetkeen.

Kaupungin läpi kulkeva katu kulkee kaupungin suurimman rakennetun korttelin ohi ja korttelissa asuu yli 1000 asukasta. Siellä puhutaan vähintään 10 kieltä. Ruotsia en muista kyllä kuulleeni. Olen sellaisessa kaupunginosassa. Jos menen ulos, käytän jalkojani. Moni ei täälläkään osaa kävellä. Monella tavalla tämä kortteli alkaa muistuttaa kosmosta. Paitsi että kosmos on aina kylmä ja hiljainen. Täällä kuuluu taukoamaton humina ja välillä rekat jyrisevät.

Don DeLillon henkilö Eric kuljetuttaa itseään valtavassa autossa joka tuntuu ennemminkin liikkuvalta matalalta asunnolta kuin liikennevälineeltä. Itseään ajeluttava henkilö on jonkinmoinen pörssimeklari jolla on jotain tekemistä Japanin jenin hinnan kanssa, ilmeisesti vahingossa. Se joko putoaa jyrkästi tai nousee lujaa, siis raha. En kyllä tiedä mitä meklarit tekevät, jotain pahaa ilmeisesti. DeLillon kaupungin ajattelen New Yorkiksi, varmaan sen vuoksi että kirjailija on asunut ja ehkä asuu edelleen siinä suuressa metropolissa.

Kaduilla on mielenosoituksia jotka tukkivat kadut. Meklarin (jos hän nyt sitten on meklari, joka tapauksessa myy ja ostaa Japanin jenejä) limousinessa on kattoikkuna, josta pääsee työntämään päänsä ulos, jos auton ikkunoiden edessä on liikaa ihmisiä. Kaupunki ei näy, kaduilla on edestakaisin vellova ihmislauma osoittamassa mieltään. Mutta ei ole tarpeen kertoa tätäkään amerikkalaista tarinaa, koska se on julkaistu suomeksikin ja vuonna 2003, samana vuonna kuin se julkaistiin Amerikassa. Tajusin ruveta lukemaan kirjaa sen jälkeen kun näin televisiosta pitkän dokumentin Saksan elokuvahistoriasta. Minusta Metropolis on sen dokumentin keskellä ja siitä tulevat säikeet muihin elokuviin, vaikka varmaan ne ovat katuja eivätkä säikeitä. Elokuva oli hyvin voimakas mutta vaikutti siltä että se myös kuvasi aikaansa.

Voisi sanoa että mikä Saksaa vaivaa tai Cosmopolista lukiessa että mikä Amerikkaa vaivaa. Ennen kaikkea on outoa että siellä normaalikin asia, parturiin meneminen, voi tuntua jonkun ihmisen tappamiselta. Tappaminen sujuu niiltä ihmisiltä helposti, mutta ei varmaan kaikilta. Joku teki sellaisen leffan, jossa henkilö juuttuu liikenneruuhkaan Amerikassa, kyllästyy lopullisesti, jättää autonsa ja kävelee tiehensä moottoritietä reunustaville kukkuloille ja tapaa sitten n.k. todellisen elämän. Siinäkin ammuttiin, mutta en muista enää miten kävi.

Elokuvissa ehkä onnistuu että pyssyt ampuvat koko ajan, mutta kirjassa se olisi tylsää ja siksi mahdotonta. Fritz Langin elokuva oli myös se lapsimurhaajaelokuva nimeltä M - kaupunki etsii murhaajaa. Murhaaja viheltää Edvard Griegin Vuorenpeikko-laulua lähestyessään uhriaan. Mutta kun uhri on lapsi, niin sen arvaa ettei hän ymmärtänyt vuorenpeikon laulun uhkaa. Elokuvan katsojalle se näytetään etukäteen. Jännitys syntyy siitä mitä tapahtuu ennen kuin lapsi kuolee, vai ehtiikö hän kuolla elokuvan mittaan. Joka tapauksessa kuolema on arkipäiväisempi sen elokuvan aikaan, lapsia kuoli muutenkin. Siinä Griegin biisissä on kyllä jotain outoa.

Langin elokuvakielen tärkein asia ovat varjot. Varjoilla on oma elämänsä, vaikka ne lähtevätkin liikkuvasta ihmisestä tai talosta. Kaupunki on lavaste, ei oikea kaupunki. Muistan yliopiston luennoista että Saksan ekspressionismi ilmeni erityisesti teattereiden lavastustaiteessa. Langin M-leffan aikana muistin lisäksi että Venäjän avangarde oli edeltänyt Saksan vastaavaa, joka tuli näkyviin elokuvissa. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa että elokuvat muistuttavat unta ja niissä siirrytään nopeasti paikasta toiseen ja kaikki kaupungit ja metsät ovat outoja paikkoja. Varjot pitenevät.

Cosmopolis ei ole ainut Don DeLillon kirja, joka koostuu epäparisista kertomuksista. Muutama vuosi sitten ilmestynyt Omegapiste alkaa kuvauksella, jossa joku katsoo elokuvaa. Se on Hitchcockin Psyko, mutta projektori on sillä tavalla erikoislaatuinen että sen voi panna kulkemaan hyvin hitaasti. Esitys kuuluu ehkä johonkin performanssiin tai taidetapahtumaan, onko sellaista olemassa kuin elokuva-happening? DeLillo siis yksinkertaisesti kuvaa sanoin hyvin laahaavaa otosta Psykosta, jossa tapahtuu murha.

Jossakin jutussa Don DeLillosta kerrottiin että kirjailija naputtaa kirjansa tavallisella kirjoituskoneella. Hänellä ei ole tietokonetta eikä hän ole koskaan lähettänyt kenellekään sähköpostia. Ilmeisesti kirjailija ei ole luddiitti vaan tahtoo hidasta elämää, jossa kirja ehkä tulee kirjoitetuksi kerralla ja oikein. Ehkä kirjoittaminenkaan ei ole välttämätöntä, ehkä eläminen sujuu itsestään ja menee eteenpäin. Jonkinlaisesta olemassaolon temposta on kyse. En tiedä mitä mukana kulkevat puhelimet tai internet ovat lisänneet olemassaoloon, eivät kuitenkaan hidastaneet sitä. Ihmiset ajattelevat että enemmistön tapa on normaali. Sen pitäisi sitten olla normi.

Minulla on kirja vielä vähän aikaa kesken. DeLillossa on kivaa se, että hän kirjoittaa tarinansa niin oikeiksi, että niiden elämässä viihtyy. Viihtyminen on kyllä huono sana koska siitä tulee mieleen viihde, jonka kanssa ei voi viihtyä, koska niille tarinoille on annettu oma kategoriansa, joka tähtää viihtymiseen. On vaarallista antautua jonkun muun vietäväksi jos tahtoo viihtyä. Sen vuoksi on luettava hyviä kirjoja ja katsottava hyviä leffoja. Taiteen hyvyys tai parhaus eivät ole makuasioita, niin kuin laiskat ihmiset sanovat. Laiskuus ajaa ihmiset välttelemään ajattelua. Eivät viitsi sitten kävellä edes kirjastoon.