1.12.16

La grande cinema


Hiljattain kuuntelemassani Ylen Kultakuumeessa ilmoitettiin että kulttuuriministeri on perustanut työryhmän uudistamaan kulttuuriavustuksia, siis valtionapuja, joita saavat esimerkiksi teatterit ja orkesterit. Haastateltiin puheenjohtaja Jaakko Kuusistoa, joka sanoi haluavansa vaikuttaa kulttuurin tulevaisuuteen. Rahaa ei kuitenkaan ole yhtään enempää. Kaupassa tänään tapaamani ihminen sanoi ihan samaa: Guggenheim kaatui, mutta valtio tuskin antaa sitä yli miljoonan markan rahaa köyhille taiteilijoille.

Guggenheim ei ollut kulttuurihanke. Olen kävellyt Helsingin rannoilla ja katsellut kaupunkia usein Suomenlinnasta. En pitänyt ajatuksesta, että niin massiivinen rakennus tuhoaa kaupungin uusklassisen fasadin.

Olen toipumassa Teeman elokuvafestareista (23.-27.11), jotka taisivat olla viidennet. Toivottavasti eivät viimeiset. Teema ja Fem yhdistetään, jolloin kumpikin kanava joutuu menettämään varmaan yhtä paljon. Leikkaus on epäreilu, sillä ei Fem ole pelkästään suomenruotsalainen kanava, vaan on siellä myös kulttuuria. Ehkä Ylen johtokunta on päättänyt että suomenruotsalaisia ja kulttuuria harrastavia ihmisiä on yhtä paljon ja ne ovat eri ihmisiä? Tämän sanottuani vaivun syviin ja synkkiin mietteisiin.

Jaakko Kuusisto on hyvä tyyppi enkä käsitä miksi hän halusi vaikuttaa tilanteessa jossa määrärahoja ei tule yhtään enempää tai ne vähenevät. Ohjelmassa sanottiin että nykysirkus esimerkiksi on ollut olemassa Suomessa jo ainakin 10 vuotta ja se on ajat sitten hyväksytty kulttuuriministeriön listoille, mutta ei ole saanut avustuksia. Tuskin viulisti Kuusisto kuuntelee ainoastaan muusikoita. Kaikki joutuvat katsomaan kaikkea, vaikka työryhmä on varmaan aika iso. Kulttuurijoukko on tässä maassa iso. Meillä on huono hallitus, joka olisi vain iloinen riitelevästä työryhmästä. Silloin kukaan ei kiinnittäisi huomiota hallitukseen.

Yle puolestaan on suomalaisten katsojien ja kuuntelijoiden radio (ja TV). Sen tehtävänä on antaa aineksia maailmankuvan rakentamiseen. Sitä elokuvafestari totisesti teki. Se toi silmille ja korville huiman annoksen aineksia. Teema on selvästi myös kulttuurityöntekijöiden kanava. Sen verran hienosti harkittu oli tämänkin festarin ohjelma.

Henkilökohtaisena syynä television ääressä istumiselle oli sama kuin tolkuttomalla lukemisella ja kirjoittamisellakin: saada polvet ja selkä ja nivelet unohtamaan tulehduksensa muihin maailmoihin heittäytymällä. Tämä ei ole pakenemista. Matalapaine syöksyi Suomen päälle, satoi ja myrskysi. Tuli lumituisku. Myrskyn keskelle piti tietysti mennä, mutta lumi kinostui niin nopeasti teille, että kinoksiin mennä humahti sisään ja oikea nilkka jäi alle. Nilkkaan kylmä kääre ja elokuvia katsomaan.



Elokuvia oli paljon ja katsoin niitä yhtä soittoa tuntikausia joka päivä keskiviikosta lähtien. Unet lisäsivät leffojen vaikutusta ja päinvastoin. Mutta kysymys on todellisuuden näkemisestä. Valitettavasti kaikkea en pystynyt näkemään, koska välillä piti syödä ja tiskata astiat ja puhua kissan kanssa.

Katsominen (myös esimerkiksi teatterin tai kuvataidenäyttelyn tai performanssin jne.) ei ole sijaiselämää, vaan sitä että tajuaa kuvavirran ja tarinoiden yhteyden syvyyssuunnassa. Kaikki ihmiset ovat riippuvaisia maanalaisista virroista. Elokuvissa tulevat näkyviin asioiden ja ilmiöiden ytimet tai variaatiot eikä niitä huomaa välttämättä tietoisesti lainkaan, ellei elokuva tuo niitä esille.

Yksi leffoista kertoi klassista musiikkia soittavasta kvartetista. Se on hyvä vertauskuva ihmissuhteista, perheistä esimerkiksi, mutta se on selvä ja suora esitys siitä, mitä kaikkea hellittämätön luova työ vaatii tekijöiltään ja millaisin sitein – siis musiikillisin – ihmiset ovat toisissaan kiinni. Ihmiset ystävystyvät ja alkavat elää yhdessä työtä tekemällä. Leffan käännekohdan musiikki oli Beethovenin 14. jousikvartetto.

Jotkut leffat ovat nähtävillä vielä Areenassa, etsikää ja katsokaa! Kaikkiin ei Yle ole saanut oikeuksia, ehkä sentään Buster Keatoniin! Siinä on verraton mykkäleffan yksittäiskunkku. On totta kai myös Chaplin, mutta Keaton vakaine kasvoineen on silti erityistapaus. Ensimmäisessä Keatonissa näyttelijä muuntautui apinaksi. Ja hän oli todella hyvä! Apina-Busteria käytettiin Teeman festareiden mainoksena.

Taisi olla keskiviikon leffa La grande bellezza (2013), uusi elokuva Roomasta, vertauskohtana tottakai Fellinin Roomaan. Päähenkilö oli Rooman katuja pitkin kävelevä vähän dekadentti vanhempi herrasmies, joka asui muka vastapäätä Colosseumia. Meillä katsottiin karttaa: ei näkynyt taloa joka olisi ollut niin lähellä Colosseumia. Mutta ei elokuva väittänyt olevansa dokumentti. Mielessäni Fellinin Rooma voitti toistaiseksi.

Sitten oli kaksi hyvin kaunista amerikkalaista elokuvaa: Moonrise Kingdom (2012) ja Koiran sydän (2015). Ensin mainittu oli muistutus siitä, että amerikkalaiset ovat tehneet paljon elokuvia nuorisolle, nuorisosta, tämä oli yksi niistä. Ehkä tapahtumapaikka oli Uusi Englanti, se näytti siltä ainakin. Talot olivat täydellisen kauniita, liioitellun söpöjä: semmoisessa ympäristössä syntyy tasapäisyyttä, poikkeavat ajetaan tiehensä. Olen kuullut että monissa amerikkalaisissa kouluissa, varsinkin yksityiskouluissa, lapset saavat opiskella muun muassa teatteria.

Tulin sanoneeksi elokuvaa lastenleffaksi, perheen toinen ihminen kysyi että oliko se. Kyllä kai kaikenikäisille pitää saada tarinoita joita kaikenikäiset voivat katsoa yhdessä. Perheissä on kasvukipuja, aina.

Toinen jenkkileffa oli myös eräänlainen urheuden kuva. Se on Laurie Andersonin tekemä elokuva koiran viimeisestä vuodesta ja myös puolison, Lou Reedin viimeisistä ajoista. Koira oli rodultaan rottakoira (en tiedä mitä nimitys tarkoittaa), joka pääsi lopussa eutanasian avulla kivuistaan. Lou Reed oli makoilemassa koira vieressään elokuvan loppupuolella. Anderson sanoi alkuvaiheessa elokuvaa että oli jutellut ystävänsä Chris Markerin kanssa elokuvan tekemisestä. Ja Chris Marker oli yksi tämän festarin ohjaajista, yksi maailman parhaita dokumentaristeja. Hän kuoli vuonna 2012. Marker on ehkä elokuvan hienoin esseisti. Vailla aurinkoa-leffan hän aloitti siteeraamalla japanilaista hovinaista Sei Shonagonia, johon olen jostain syystä törmännyt tänä syksynä usein. Shonagon eli Heian-kaudella. Shonagon oli kirjoittanut että tärkeintä ovat asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.



Se voisi olla Teeman elokuvapäivien teema. On pyrittävä siihen, että on keskellä elämää ja tuntee sydämensä sykkivän ja se syke syntyy tietynlaisista asioista. Sellaisia on paljon ja ne vaihtelevat ihmisistä riippuen, mutta kaikilla niitä on.

Mutta Laurie Andersonista kulki ketju Chris Markeriin ja hänestä vielä Sei Shonagoniin ja tulin kokeneeksi kolmen mantereen elämää perinpohjaisesti. Ja kun elokuvissa pääsi näkemään myös millaista on ollut elämä 1920-luvulla (Keaton) ja sitten 1950- ja 80-luvuilla (Marker), sitten vielä uusimmat Moonrise Kingdom ja Laurie Anderson, niin kaiken tämän ajan kipujen ja epävarmuuden keskeltä näkee, ettei ihmisten maailma ole paljon muuttunut. Välillä sydän löi nopeasti, välillä hitaammin, mutta niin ihmisten sydämet lyövät.


8 kommenttia:

  1. Ripsa, YLE on niin täynnä kaiken sorttista liirum-laarumia, että sen rahoituksen voisi yhtä hyvin puolittaa. Säilyttäisivät Teeman ja rakentaisivat toisen 'vakavasti' otettavan, laatuun keskittyvän yhteiskunnan eri osa-alueisiin keskittyvän, rauhallisesti toimivan, pitkäjänteisen ohjelmiston. Näistä 2:sta toiseen pantaisiin ruotsinkielinen osuus heidän prosentuaalista osuuttansa selkeästi suurempana. Ruotsalaisillahan on jo käytännössä pääsy lahden takaiin lähetyksiin.

    Radioon sama kaava. Uutiset STT:lle jos eivät osaa palata entisaikain jakoon joka oli !) lyhyet, selkeät uutiset muutaman kerran vrk:ssa ja 2) kaksi pidempää ajankohtaislähetystä, "Päivän peili" ja ehkä "Illan peili.
    Ruotsalaisille ja muille 'toiskielisille' yhteinen, oma kanava.

    Huvi ja urheilu jääkööt kaupallisille toimijoille.

    Guggenheimin kohtalo oli ansaittu, hyvä näin! Hannu

    VastaaPoista
  2. Hannu,

    Katsoin eilen Areenasta Vähän yli tunnin mittaisen leffan, jossa näyttelivät Pentti Siimes ja Lasse Pöysti, se oli nimeltään Thomas ja suomennettu norjasta muistaakseni ja Tove Idström oli tehnyt sovituksen. Se oli tehty vuonna 2008 ja näyttelijöiden puhe oli erinomaista. Leffa oli ollut Teemalla jo aiemmin iltapäivällä, mutta en huomannut sitä.

    Vaikka en ajattelisikaan meitä huonokuuloisia, niin puolustan kaunista suomen kieltä, joka usein peitetään muka tunnelmoivan musiikin alle. No, siinä oli eilen hyvä esimerkki taideteoksesta, joka toimi, se oli kuin pitkähkö elokuvanovelli.

    Tuota Teeman menetystä surevat monet ihmiset. Meillä esimerkiksi ei juuri koskaan katsota kaupallisia kanavia. Täällä länsirannikolla oli ennen joku jota kutsuttiin nimellä Kustkanalen, luulen että täällä oli joitakin Ruotsin TV:n vahvistimia, siis ennen kuin Fem perustettiin.

    Ehdotuksesi kanavajaoksi on kannatettava. Olen pitänyt ennen kaikkea Teeman keskiviikkoiltojen elokuvista, jotka tulevat Euroopasta tai kauempaakin, Aasiasta tai Afrikasta. Olen surrut kuunnelmien menetystä, siis niitä on, mutta en saa selvää näyttelijöiden puheesta, myös sen vuoksi että äänitehosteita käytetään omituisesti. Kuunnelmat olivat lapsuudessa ja nuoruudessa tärkein juttu.

    Televisiota olen katsonut elämässäni aika vähän. Lapsuudenkoti hajosi aika varhain, sitten oli pari vuotta koulua muualla, televisio tuli elämääni vuonna 1963-65, mutta sen jälkeen hävisi ja tuli vähän onnahdellen takaisin 1970-luvun alussa. Radio sen sijaan on hieno juttu.

    Varmaan Yle on päättänyt jo Femin ja Teeman yhdistämisestä, niin että tuolle ei taida enää voida mitään. En käsitä miksi kaupallisille annetaan kanavataajuudet ja sitten halutaan mennä itse saman mallin mukaan Ylessä.

    VastaaPoista
  3. Ripsa,

    harmi että Thomas jäi väliin. Hyvä, kerkiän vielä! Olen sen toki nähnyt, ne pienet keinot joita käytämällä Pöysti ja Siimes tarinan tekivät, olivat jotain sellaista johon vain ikäihminen pystyy.
    Muistatko "Palan valkoista marmoria" jossa Pöysti ja Eeva-Kaarina Volanen tekivät jotain vastaavaa? Osa siitä kuvattiin tuolla kivenheiton päässä 'Molisin' huvilassa ja pihalla hiukan ennen pihan jakoa, kerkisivät!

    Juu, YLE lie jo päättänyt asioista, emme voi sille mitään. Hannu

    VastaaPoista
  4. Hannu,

    Thomas on vain viikon Areenassa. Olet oikeassa tuossa pienten keinojen käytössä. Nuoriso mekastaa liikaa. Luulen että olen nähnyt sen Palan marmoria, mutta en muista sitä enää. Eeva-Kaarina Volanen oli jossain teatterissa Tampereella kun olin lapsi, muistan hänet hirveän hyvänä näyttelijänä.

    Noh, nuorisolla on kiirus olla oikeassa. Hyvä että näitä ikiä riittää.

    VastaaPoista
  5. Colosseumia vastapäätä ovat Palatinon rauniot. ainakin yksi kuva oli mielestäni sieltä, pieni puutarhan nurkkaus tuoleineen. Hannu

    VastaaPoista
  6. Hannu!

    No hyvä. Me täällä siis pähkäiltiin että mikä se talo oli. Kumpikaan ei ole ollut siellä. Tai siis tuo toinen on ollut Roomassa monta kertaa ja useimmiten kenttämatkalla opettamassa, mutta olisi se tuon nurkkauksen muistanut.

    Leffassahan oli vitsi siitä, että "vai on sulla avaimet joka paikkaan" ja niin on ollutkin. Siinä leffassa oltiin hienoimmissa ja rikkaimmissa ja kauneimmissa Rooman paikoissa koko ajan! En katsonut tarkkaan keitä kaikkia oli rahoittamassa sitä leffaa, mutta varmaan Rooman matkailubyroo ainakin.

    VastaaPoista
  7. Ripsa!

    Palatino (latinaksi kai Palatinus) oli monien Rooman keisareiden asuinpaikka, mm Augustuksen. Se on siis Forum Romanumin "yläpuolella", aikamoinen kukkula. Siellä on mäen reunaan kaivettu upea stadionkin ja sitten noita puutarhoja ja raunioita loputtomiin. Alue on tykkänään museoitu ja jälkimmäisellä kerralla Roomassa käydessämme siine pääsy vaati pääsylipun ostamista ;-) Emme vaivautuneet, Roomassa riittää katsomista muutenkin.
    Nähtävästi viranomaiset ovat muutenkin ryhtyneet suojaamaan vanhoja paikkoja pääsylipuilla ja vartijoilla ja syystä! Futisjengit mm rikkoivat jonain yönä, tarkoituksella hävittivät Espanjalaisten portaiden juurella olleen suihkulähteen, oliko nimi jotensakin "Fontana della Barcaccio". 90-luvulla pääsi vielä kulkemaan ihan omine nokkineen minne vain. Se on mennyttä aikaa, minkäs teet.

    Roomaan menisin kyllä mielelläni vieläkin mutta se ei taida tätä nykyä olla kovin turvallista. Välimeren yli tulleita, "villejä ja vapaita" nuoria miehiä tuntuu olevan enemmän kuin roomalaiset jaksavat sietää. Hannu

    VastaaPoista
  8. Hannu,

    minä en ollut kuin sen 3 päivää Roomassa, mitä oli aikaa (ja ennen kaikkea rahaa) olla ulkopuolella Grassinan Casa Finlandesen. Se matka piti maksaa ihan itse, niin kuin kyllä suurin osa muutakin matkaa, joka tehtiin junalla. Roomassa asuttiin pienessä hotellissa Espanjalaisten portaiden alapuolella.

    Joo, Palatinon paikka tuli jo selväksi. Siinä Grande Bellezzassa oltiin muissakin tavallisilta plebeijeiltä suljetuissa paikoissa. Muistaakseni joka paikkaan piti maksaa kyllä aika paljon jo silloin, vuosi oli 1986. Italiassa Unescon taiteilija- ja pressikorttia ei hyväksytty. Se oli silloin vastikään tullut ja sillä pääsi kaikkialle kyllä esimerkiksi Tukholmassa. Mutta Italiassa ei silloin ollut niin hurjia turistimääriä kuin nyt.

    Nyt siellä on pakolaisia enemmän kuin koskaan. Oli jo 1980-luvulla afrikkalaisia suhteelisen paljon, nyt on tietenkin enemmän. EU on luvannut jakaa pakolaismäärät kaikkien maiden kesken, mutta muut maat eivät välitä ottaa ketään. Sitten keksittiin Turkki, joka on aika painajainen jo omillekin kansalaisille: sinne vain lisää leirejä.

    Mutta kyllä kai taskuvarkaita on ollut aina. Muistan isän ja äidin puhuneen niistä kun he olivat Villa Lantessa yhtenä kesänä vuonna 1960, isä kaivoi raunioita Pompeijissa. Se käsitys minulla kyllä on, että Italia on ollut ihmisiä vastaanottava maa aina. Rooman valtakunta tarvitsi työntekijöitä ja tottakai ihmiset yrittivät juuri Roomaan.

    Täytyy toivoa että tulokkaat pääsevät jonnekin töihin nopeasti. Sama resepti kai se on kaikilla mailla, jotka ottavat pakolaisia. Ja kaikissa maissa on varmaan töitä, mutta palkanmaksajia ei ole.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista