Tuuli ulvoo

Kevät yritti tulla, mutta sitten tulivat pakkaset uudestaan. Ei niitä tänä vuonna ole juuri riittänyt päiväsaikaan, ehkä parin viikon ajaksi, mutta nyt pihan Terijoen salavat ehtivät muuttua latvoistaan keltaisiksi, mutta muutosta vihreäksi ei ehtinyt tapahtua. Harakat mellastavat puissa ja keräävät kuivuneita oksia. En tiedä missä mahtavat pesiä.

Luen kaikkialle pesiytyneitä kirja-kasoja. Jostain syystä en ole tullut tutustuneeksi Shelley'iin aiemmin, mutta nyt on tullut hänen aikansa. Olen ehkä enemmän tuttu hänen vihkimättömän vaimonsa Maryn, Frankensteinin luojan, kanssa kuin itse tuon perheen pään, mutta en rupea miettimään sitä liittoa tai sen päähenkilöä edes. Voi liitto vaikuttaa kirjoittamiseen, mutta en kykene sanomaan mihin suuntaan. Sen verran uskallan ehkä sanoa että vaimo oli selvästi proosan puolella, mies taas runouden. Mies-Shelley on ollut jonkunlainen anarkisti myös, mutta teksteistä ei ole vielä selvinnyt että minkälainen.

Aika on ollut hyvin erilainen. Tätä runoa lukiessani näen vain silmissäni Toskanan vihreät oliivi- ja viinimäet, pariskunta oli ollut Italiassa yhdessä. Ihmiset rakastuivat ja muuttivat yhteen varmasti aika samoista syistä kuin nykyäänkin, mutta tuskin sitä elämää voi tähän verrata, kuin aivan perusasioissa. En tiedä minä päivänä runoilija Shelley syntyi tai kuoli, joten en voi edes sanoa että ehti korkeaan 30 vuoden ikään.

Mutta tässä on runoilija Shelleyn runomuotoinen valitus:

Percy Bysshe Shelley (1792-1822)

A Lament

I

O WORLD! O life! O time!

On those last steps I climb,

Trembling at that where I had stood before;

When will return the glory of your prime?

No more – Oh, never more!

II

Out of the day and night

A joy has taken flight;

Fresh spring, and summer, and winter hoar,

Move my faint heart with grief, but with delight

No more – Oh, never more!

(1821, julkaistu 1824)

On ollut hankaluuksia opetella olemaan taas pitkästä aikaa, vetää itsensä pystyyn ja kävellä. Tajusin olemassaoloa miettiessäni taas yhden asian. Kun Laurie Anderson kysyy yhdessä laulurunossaan että What's behind that curtain?, se ei ollutkaan mikään äkillinen päähänpälkähdys, vaan sitaatti jostain judeokristillisestä tekstistä, ilmeisesti niitä juttuja temppelin sisäosista, joihin tavallinen seurakuntalainen ei astu. Mitä on verhon takana?

Olisin vastannut että ei mitään. Nyt kun käsitin yhteyden, niin on ehkä mahdollista, että sieltä tulee joku suitsutusastian kanssa ja alkaa samantien messuta. Tai sitten verhon takaa tulee temppelin vartija, jonka tehtävänä on pitää asiaankuulumattomat ihmiset ulkopuolella.

Olen ollut alamaissa niin kuin Shelley: ilo otti ja katosi. Luin hänen elämänkertaansa. Hän kuoli jo vuosi tuon runon kirjoittamisesta. Tuli Englannista laivalla Italian Pisaan, laiva joutui myrskyyn ja upposi Pisan ulkopuolella. Vaimo oli arvannut että kaikki ei ollut hyvin ja meni Pisaan vastaan ja löysi rantaan huuhtoutuneen ruumiin. Nyt kuolema haaksirikossa on tavallista Välimerellä. Rantaan huuhtoutuneet eivät ole enää varhaisia turisteja vaan pakolaisia, jota joutuvat pakenemaan esimerkiksi kuivuutta. Sota kulkee nälän kintereillä, mutta nälkää voi olla myös ilman sotaa. Useimmiten ne tulevat yhtä aikaa niin kuin olisivat luonnonvoima.

Minä en valita runoillen vaan ulvon ja huudan ja karjun. Siitä on lyhytaikaisesti enemmän hyötyä kuin voisi olettaa olevan runoilusta. En ole Shelley, mutta olen samaa mieltä siitä, että vuodenaikojen vaihtuminen aiheuttaa hauraassa sydämessä ahdistusta ja myös selvää iloa. Sitä tämä on. Aurinko on tullut taas.

Kun olin kesällä pari viikkoa mökillä, hakkasin halkoja saadakseni lihakset lämpimiksi ja toin sisälle polttopuuta takkaa varten. Samasta työstä on parempi lämmetä kaksi kertaa. En lämpiä siitä, että painan nappia. Mutta sitten taas jos painelen näppäimistöä, saattaa ajoittain tulla päähän kihelmöivä tunne ja joskus päänahka alkaa tuntua lämpimältä kun aivot tekevät työtä.

Kun olin keskikoulussa, kerrottiin tarinaa moottoripyöräilijästä, joka ei käyttänyt lakkia ja aivot jäätyivät kun hän meni saunan jälkeen ajamaan kovaan pakkaseen. Vasta aivan äskettäin olen kuullut että se oli urbaani huhu. Tai sitten maalaishuhu. Huhu perustuu siihen, että aivot ovat energinen ruumiinosa ja niin pitää ollakin että saa ajatuksia keitetyksi kokoon. Mutta väitetään ettei ihminen ei kuitenkaan kuole pään paleltumiseen. Tai ainakaan heti, en kyllä usko että 40 asteen pakkasessa kenenkään pää paleltumatta selviää. Sydän on aika voimakas ja suuri lihas ja se kykenee pumppaamaan verta joka tulee aivoihin ja jäähtyy sitten kallosta pakkasilmaan. Mutta päässä on ulkonemia niin kuin nenä ja korvat, jäähtymistä ehkä pitää vielä miettiä. Nenä muuttuu valkoiseksi kun se paleltuu. Sitten se varmaan putoaa pois. Ei ole hauska ajatus että meillä on pieniä koululaisia joilta on nenä pudonnut pois.

Hankin itselleni onnistumisen elämyksiä. Toissapäivänä kävelin kirjastoon. Sattui päiväksi normaali kevätpäivä: tuuli hyytävästi pohjoisesta, aurinko paistoi silmät että olisivat kohta paistuneet läpi. Lapset ja nuoret olivat ajatelleet että auringon myötä on sitten aina lämmin. Olivat jättäneet myssynsä ja huivinsa kotiin, kulkivat paljain päin.

En ole aivan oppinut ymmärtämään miksi pää on paljastettava. Ehkä lapsilla ja nuorilla ei ole enää korvatulehduksia. Minulla oli niitä sitten varmaan heidänkin edestään. Kuulin kyllä tuulen ulvovan, se osui villamyssy läpi kuulokojeeseen ja ulvahdukset saivat korvat soimaan vaikka ehdin kääriä myssyä auki.

Jos koululla on koululääkäri, hän toivottavasti ei ole sanonut että kuulo säilyy vaikka päätä palelee. Ei kuulo niin yksinkertaisesti toimi.

Joku muusikko sanoi juuri radiossa, että hänen soittamansa musiikki on rauhoittavaa: maailmassa on kaikki hyvin. On hienoa että on olemassa erilaisia maailmoja, joihin voi pudottautua vähäksi aikaa. Maailma on aivan tarpeeksi liikkeessä huolestuttaviin suuntiin vähän kaikkialla. Myssyn voi panna päähänsä kylmän tullen, mutta entäs jos kesä ei enää tule, kun öljyn poraus jatkuu ja hiiltäkin pitää polttaa, kun ei muuhunkaan ole varaa? Tänään on nyt mietintämyssy. Se muistuttaa vähän sitä lakkia, joka on paavilla päässään, pannunmyssy.

Pitää pysäyttää joku lapsi ja antaa hänelle ensi talvea varten myssy. Jos se myssy sopisi vaikka hänen pikkusiskolleen tai -veljelleen, ellei hän itse kehtaa sitä käyttää.

Unien kultala

Olen joutunut olemaan kuukauden alakerrassa. Mietiskellyt miten saisin sen tai tämän kirjan tänne, koska vaikka kissa ymmärtäisi mitä kirjaa tai kirjailijaa tarkoitan, niin toinen ihminen ei ehkä, koska muistan kirjat lähinnä niiden kansista ja siitä, missä niiden kaiken järjen mukaan pitäisi sijaita. Kissa ei saa kirjaa tuoduksi. Mutta muuttamiset yläkerrasta alakertaan tai päinvastoin ovat useimmiten kaoottisia tapahtumia, eivätkä siis hallittavissa. En silti myönnä että kirjoja on liikaa.

Uusissa unissa on paljon vettä. Olen päässyt kellumaan uimahalliin ja sattui vielä niin että kellumiseni alku osui hiihtolomaksi. Uin ilman inhottavia pärskeitä ja kiljumista, joka seuraa koululuokkien vellomisesta vedessä. Hyvä se on että oppivat uimaan. Mutta sitten olen kuullut, että syyskylmillä kun putoaa veneestä, niin ei se uimataito auta. En näe unta uima-altaista, vaan järvistä ja joista.

Luonnonvesissä uiminen on kuin toipilaana kellumista. Ulkona saattoi pyryttää, altaassa surkuttelin puluja, jotka selvästi yrittävät tehdä pesää katon rajaan kevään toivossa. Tuli sunnuntai, oli pakkasta ja taivas on auki. Piti lukea esseitä 1800-luvulta, se on osa projektia, josta olen pitänyt kiinni hengissä pysyäkseni. Esseet ovat Percy Bysshe Shelleyn. Olin juuttua jonkun yliopistoihmisen alkupuheeseen. Siitä alkoivat unet joissa oli vettä.

Ehkä Princetonin yliopiston englannin apulaisproffa on tehnyt alkupuheita työkseen? En tiedä mitä yliopistoihmiset tekevät silloin kun eivät ole luennoimassa tai lue tenttivastauksia. Tässä ei ole Shelleyn koko tuotantoa vaan valikoima. Tuli mieleen, että jos Suomi nyt itsenäisenä valtiona onkin ollut olemassa 100 vuotta niin oli täällä minullakin sukulaisia jo 1800-luvulla ja aiemminkin. Mitä siis esimerkiksi englantilainen runoilija on ajatellut sen vuosisadan aikana? Ei 1800-luku ole sama kuin 1900-luku. Mutta ei se Englannissa ole samanlaista aikaa kuin Suomessa oli. Aikaa on verrattava että ymmärtäisin tekstistä jotain.

Ja kun avasin kirjan proosaosaston, löysin tämmöisen lauseen: What is the connexion of sleeping and of waking?. Kun ei pääse kulkemaan niin kuin haluaisi, johtuu ajattelemaan unia. Vesi unissa ei tietenkään johdu pelkästään siitä, että patterit kurluttavat veden virratessa ja kuulen sen unen läpi. Pattereiden vesi on sitä jokapäivästä, jota ei enää kuule. Radiossa joku kertoi olleensa äänieristetyssä huoneessa. Ei ollutkaan hiljaista, vaan hän rupesi kuulemaan verensä virtaavan. Ihmisen on täydennettävä kokemuksensa sillä, minkä pitäisi olla tavallista ja jokapäiväistä ja jota ei juuri siksi havaitse. Todellisuudessa on useimmiten ääntä.

Tottakai kun 1800-luvun runoilija miettii uni- ja valvetilaa, hän päätyy miettimään todellisuutta. Lukiessani tätä tuli mieleen eroja tämän päivän ja Shelleyn ajan ajatuksissa:

In dreams, images acquire associations peculiar to dreaming; so that the idea of a particular house, when it recurs a second time in dreams, will have relation with the idea of the same house, in the first time, of a nature entirely different from that which the house excites, when seen or thought of in relation to waking ideas.

Freudin Unien tulkinta oli vielä ilmestymättä. Mutta ei Shelley ole kuitenkaan toivottoman kaukana minusta. Hän mietti toistuvaa unta: talo ei ole sama eri unissa eikä varsinkaan sama jota ajattelee valveilla ollessaan. Muistaakseni uni talosta tarkoittaa unennäkijän omakuvaa, Freudin mukaan. Kellari on kellari, eikä sinne erityisemmin halua mennä varsinkaan yöllä. Miksi Freud sen kellarin nimesi, taisi olla Id. Eli Se. Ne kaikki siellä kellarissa pyrkivät sitten päivänvaloon unien avulla.

Tulkitsin, että näen unta vedestä ja tiedän että Shelley hukkui ja aika nuorena vielä. Pään läpi virtaa kaikenlaista koko ajan, eikä sitä etukäteen tiedä, mihin tarttuu kiinni ja mikä on unien vaikutus siihen. Näin unta läheltä virtaavasta joesta. Unen selitys on selvä: pitkin talvea on televisiosta näkynyt uutisia nopeista ja suurista tulvista milloin Itä-Euroopassa, milloin taas Kaliforniassa. Kaliforniassa radiotkin tiedottavat flash flood -ilmiön mahdollisuudesta. Uutisiin joku tulvan eteen joutunut autoilija otti videokuvaa, samalla kun etsi paikkaa missä kääntyä, ettei jäisi tulvan alle. Siinä voi mennä henki.

Sitten tietenkin herätessä ajattelen että onpa mukavaa asua maassa, jossa on mahdollista juoda vettä kraanasta. Tulvien jälkeen vesijohtovesi ei ole usein enää turvallista juotavaksi. Kaliforniasta kertoessaan joku ystävä kirjoitti, että nyt ehkä ei tule ainakaan ihan heti niitä pensaspaloja, jotka palaessaan polttavat ihmisten talot ja tavarat. Sitten tuli uutinen Big Surin lähellä oleva sillasta, pahasti halkeillut sillan valtavan kokoinen pilari, sortumisvaara, ja jossain päin Kaliforniaa joku pato alkoi vuotaa.

Big Sur-nimisen paikan muistan siitä että kirjailija Henry Miller asettui sinne asumaan kun päätti lopullisesti muuttaa Yhdysvaltain itärannikolta länsirannikolle. Aina välillä olen miettinyt kukahan hänen talossaan asuu nyt ja mahtaako joku tehdä tauluja hänen ateljeessaan. Millerin ystävä Lawrence Durrell, englantilainen kirjailija, matkusti samoihin aikoihin Millerin kanssa Kreikassa, kirjailijat tapasivat nuorina. Sittemmin he lähettivät silloin tällöin toisilleen akvarelleja maapallon toiselle puolelle. Kumpikin osasi maalata, teki kuvia kirjoittamisen välillä. Jos joku on kiinnostunut amerikkalaisesta sielunmaisemasta ja paljosta muustakin siellä, lukekoon joku vuosi sitten uudelleen julkaistun hienon matkakirjan Ilmastoitu painajainen, minusta Millerin tärkein kirja.

Mitä tapahtuu taloille joista ihmiset kuolevat pois? Ehkä ne vain ränsistyvät ja puita alkaa kasvaa talojen läpi. Metsä tulee takaisin. Luulen että Suomen maaseutu on täynnä kuolleita taloja. Viime kesänä näin isoäidin talon. Pihassa oleva liiveri oli kallistunut ja harmaantunut selvästi.

Kun näen siitä pihasta ja talosta unia, on kesä, ihmiset touhuavat töitään koko ajan. Nukun aitassa niin kuin aina. Kun sieltä kömpii ylös, näkee puutarhan takana järven säteilevän. Liiveristä käyn hakemassa maitokärryt. Varjot ovat pitkät sillä suunnalla, jalkapohjissa tuntuu kaste. Olin luvannut mennä tädin kanssa lypsylle kotikydölle. Sitä ennen menen tupaan syömään voileipää ja juomaan mehua.

Jalkaan on pantava kumisaappaat vaikka on kesä eikä sateesta tietoakaan. Olin aika pieni ja kydöllä oli aina käärmeitä. Kerran menin sinne varhain keväällä ja näin käärmepallon, joka kiemurteli hitaasti. Siinä oli lähellä vielä lunta, mutta käärmepallo oli kiven päällä. Aurinko oli lämmittänyt sen. Täti veti minut kiivaasti pois. Eivät käärmeet olleet minusta kiinnostuneita vaan toisistaan. Täti suhahti että keväisin myrkky on hyvin voimakasta ja voi tappaa lapsen. En ollut ennen tiennyt että käärmeet ovat myrkyllisiä.

Nyt jo aurinko lämmittää. Ehkä käärmeet alkavat nousta talvihorroksestaan jo nyt, vaikka talvea ei juuri ole ollutkaan. Miten niiden käy jos tulee kovempi yöpakkanen?