Eläimellisyyttä

Istuin ylähallin sohvalla, josta olin edellispäivänä saanut häädetyksi vuohen. Se seisoi takajaloillaan sohvan olkitäytteiden ja päällyskankaan päällä ja siis kavioilla ja syödä rouskutti yhden asukkaan riisipaperille tekemää tussimaalausta. Siinä oli vuoria, virtoja, pienenpieniä veneitä kuin nähtynä avaruudesta.

Ei perspektiiviä, niin kuin ei alunperinkään kiinalaisissa tai japanilaisissa maalauksissa ollut. Ei edes varjoja. Joen mutkassa oli temppeli, mutta se oli oikeastaan vain katto, jonka räystäät kohosivat ylöspäin. Kuvasta jäi muutaman vuoren huippu jäljelle.

Sain vuohen suurin ponnistuksin alas keittiöön, jossa se suunnisti hellaa kohti tarkoituksenaan ruveta syömään tiskirättiä. Vuohi oli kesy, se ei ruvennut pureskelemaan minua, niin kuin varmasti vastaavassa tapauksessa naapurin Volodja-koira olisi tehnyt. Volodja pihalla tavatessaan meidän talomme koiran  Alex Nevskin paljasti tälle hampaansa, ja Alex meni nöyrästi selälleen ja paljasti kurkkunsa. 

Alexin oli pakko jossain vaiheessa paeta. Se kaivoi vuohiaidan alle kuopan ja pääsi hivuttautumaan toiselle puolen, siitä kotitielle ja siitä kaupungin läpikulkutielle ja siitä se sitten löytyi muutama päivä sitten verisenä möhkäleenä.

Tämä tapahtui kaupungissa, jossa ei saanut pitää kotieläimiä kaupungin alueella. Yläkerran yhdestä ikkunasta näkyi St. Helens ja toisesta Mt. Hood. Lumihuippuja kesät talvet. Ehkä noin Alppien korkuisia.

Vieressäni sohvalla makoili Bakunin, pitkäkarvainen valkoinen kissa, jonka toinen silmä oli vihreä ja toinen keltainen. Se oli kuuleva kissa. Jos sillä olisi ollut siniset silmät, se olisi ollut kuuro. Itse olin silloin puolikuuro. Bakunin oli pentuna selvinnyt hengissä kissarutosta, mutta hänen veljensä Vladimir kuoli siihen. Alexia ei vielä silloin ollut, ja sitä paitsi hän adoptoi meidät, emmekä me häntä. Alex oli puoliksi kojootti.

Bakunin otti elämänsä siitä lähtien hyvin rauhallisesti. Hän lähti mielellään iltakävelyille kanssamme. Vääntäydyin irti kirjasta, joka taisi olla Mark Twainin Huckleberry Finn, ja panin stereoihin uuden levyn, valaiden musiikkia. Olin jo kerran aiemmin kuunnellut levyn, mutta nyt talossa ei ollut ketään muuta kotona, joten saatoin kuunnella sitä lujaa.

Ehdin ajatella että musiikki kuulosti kuorolaulun ja puheen yhdistelmältä. Sitten Bakunin hyppäsi. Se juoksi suoraan alakertaan ja rupesi raapimaan ovea. Menin perässä, vilkaisin pihalle, jossa vihaista Volodjaa ei näkynyt. Se oli niin yksioikoisen vihainen diktaattori, että se ei juuri tarvinnut aivoja, joten tuskin se väijyi päärynäpuun takana. Puu oli valtava ja vanha. Vähän samannäköinen kuin Suomessa olivat hyvin vanhat ja kitkeriä omenoita tuottavat pahkuraiset puut. Mutta paljon isompi.

Pysähdyin keittiöön kuuntelemaan ja sinne asti kaikui outo musiikki. Ajattelin että ehkä se todellakin on valtamerta kaiuttimina käyttävää keskustelua, niin kuin jotkut tutkijat olivat sanoneet. Mutta minua askarrutti Bakuninin käytös.

Entä jos villit valaat olivatkin laulussaan esittäneet vastalauseensa laivoja ja varsinkin niistä pudotettuja mikrofoneja vastaan? Jos valaat karjuisivat vastalauseensa mereen tulleesta koneiden metelistä? Mitä olisi tapahtunut, jos ihmiset puolestaan olisivat pudottaneet vedenpitävän kaiuttimen alas ja valaat joutuisivat kuuntelemaan itseään? Vai säikähtikö kissa vain aivan vierasta lajia, kuuliko hän veden äänen?

Tästä on paljon aikaa, noin 40 vuotta, vähän yli. Mutta suoritin kokeen uudelleen, uuden kissan Garmin kanssa ehkä parikymmentä vuotta sitten. Se juoksi valaat kuultuaan – radiosta tuli niiden pitämä konsertti – toiseen huoneeseen ja sängyn alle. Koko iltana se ei suostunut tulemaan lähellekään.

Illansuussa se meni ulos. Seuraavana aamupäivänä naapuri tuli kysymään onko teidän kissanne kotona, tuolla makaa juuri samannäköinen. Se oli ilmeisesti jäänyt auton alle. Oli lentänyt tieltä ainakin 20 metriä koivukujan päässä olevan talon pihalle. Sen korvasta tuli vähän verta, mutta se oli aivan lämmin ja kuollut. Olin näkevinäni sen hengittävän.

Nyt on taas kulunut 20 vuotta eteenpäin. Luin juuri Silene Lehdon kirjan Hän lähti valaiden matkaan (WSOY 2011, 99 s.). Jos osaisin arvioida runoja, arvioisin. Mutta tästä en voi sanoa muuta kuin sen, että se on hyvin lähellä omia kokemuksiani eläimistä ja ihmisistä (joka on eläinlaji tiettävästi).

Olen ollut aivan pienestä asti tekemisissä kaikenmaailman eläinten kanssa. Useimmiten ne ovat olleet kesyjä, mutta ne eivät ole koskaan täysin. Mutta ihmiset ne vasta ovat varsinainen eläintarha.

Ne myös näyttävät riehuvan kuin vimmatut ympäriinsä, tekevän mitä sattuu ja niitä löytyy sekä valaita (Lou Reed on laulanut sellaisista New York-älppärissään biisissä Great American Whale) että kiukkuisia koiria. Susi välttäisi minua, mutta karhua ei pidä tavata pentujen kanssa. Puuma ja jääkarhu tappaisivat ja söisivät minut.

Asuisin vieläkin maalla, ellei siellä olisi niin paljon Volodjan tapaisia ihmisiä. Siellä on helppoa hyökätä kimppuun keskellä tasankoa eikä koira perään hauku.

Mutta tämän valaskirjan matkaan minusta kannattaa lähteä. Se ei tyhjene ensimmäisellä lukemalla. Sitä paitsi se on hauska. Harvemmat runokirjat uskaltavat olla sitä. Se ei ole pelleilyä, vaan rohkeaa ironisointia nykypäivän ihmiselämästä. Ja realiteetteja löytyy joka sivulta.

Nyt on lopetettava, koska Lidia-kissa tuli viereen tahtomaan käsiä pois näppäimistöltä hänen turkilleen. Se takoo näppäimiä takovia sormiani käpälällään.

Kuvat liittyvät syksyyn valmistautumiseen. Puut ja pensaat ovat eläviä olioita. Niillekin on puhuttava ja ne kuuntelevat.

Kun olin kolme

Olin niin kauan kuin muistin osannut puhua sellaisista asioista, joista äiti halusi minun puhuvan. Muutenkin äidille piti vastata niin kuin se haluaa, varsinkin silloin kun sen silmät olivat terävät ja sen suu oli tiukka, muuten se tarttui tukkaan tai löi. Se oli läpsäissyt joskus vauvaakin, sitä lyödessään siltä pääsi kirahtavia ääniä ja sen jälkeen se rupesi itkemään ja puristi vauvaa sylissään. Vauva huusi silloin edelleen eikä rauhoittunut pitkään aikaan vaikka sille olisi puhunutkin. 

Minä en varsinkaan voinut mennä viereen yrittämään rauhoittaa sitä, koska äiti olisi ollut sitten vihainen minulle. Äiti syötti vauvaa rinnastaan. Aina kun se syötti sitä, se kääntyi poispäin, niin että minä en koskaan nähnyt millaista se oli. Joskus vauva ei halunnut syödä, se vain itki. Silloin äiti joskus vain pani vauvan sänkyyn ja lähti ulos. Minä menin silloin puhumaan vauvalle ja se hymyili ja rupesi puhumaan vauvan kieltä. Minä muistin sen kielen. 

Se tarttui käteeni ja rupesi imemään sitä niin kuin tuttipulloa. Minä en pitänyt siitä yhtään, mutta vauvan piti antaa imeä, se oli vain ollut sitä mieltä että äidin rinta oli maistunut pahalta. Lehmät ja vasikatkin tahtoivat aina imeä kättä. 

Äiti tuli takaisin ja näytti jotenkin omituiselta, niin kuin tehnyt jotain pahaa, josta minä vain tiesin. Aivan niin kuin minä olisin ollut sen äiti. Se meni keittämään minulle velliä ja antoi minun olla vauvan kanssa, vaikka olin nopeasti astunut vähän taapäin kun äiti tuli sisään. 

Se huokasi sitten että vauva se jaksaa huutaa kuin syötävä. Ajattelin että on olemassa äitejä jotka syövät vauvoja. Tai ehkä isiä. Tai ehkä on isiä ja äitejä jotka myyvät lapsia teurastamoille, koska lehmistä ruokinta-aikaan sanottiin aina että ne huutavat kuin syötävät. Joskus lehmiä tuli hakemaan iso kuorma-auto ja lehmiä jouduttiin vetämään ja työntämään niin että monta vankilan setää ja renkejä ja navettapiikoja oli yhdessä mukana kun kuorma-auton lavalle rakennettua siltaa pitkin piti saada ne nousemaan ylös. Ne eivät halunneet ja ne huusivat. 

Pelästyin niiden huutoa, mutta aikuiset eivät välittäneet. Minä tunsin monet niistä lehmistä. Miksi kuorma-auton sijaan eivät rengit voisi yksinkertaisesti ajaa niitä vaikka seuraavaan pitäjään, jos vankilan navetassa ei ollut tilaa? Myös sikoja pantiin kuorma-autoihin. Minä kysyin kerran pieneltä navettapiialta mitä lehmille ja sioille tapahtuu, se kuiskasi minulle että ne vietiin teurastamolle. Mutta se ei kertonut minulle mikä se sellainen paikka on.

Minun paras ystäväni oli Höpönassu ja ajattelin saavani pitää sen kaverina siksi että olen sen pesässä sen kanssa. Olin varma siitä että sitä ei teurastamolle vietäisi. Se oli viisas possu. Nukuttiin yhdessä ja juostiin yhdessä pitkin pihaa.

Isä tuli kerran sisälle kun vauva huusi kuin syötävä. Se katsoi vähän aikaa ja näki ettei vauva syönyt ja äidillä valui vesi silmistä. Isä lähti sitten tallille ja sai yhden vankilan sedän valjastamaan hevosen kärryjen eteen. Se ajoi sitten hevosella talon eteen ja käski äidin pukea vauva ja itsensä: vauva piti viedä lääkäriin. Isä sanoi äidille että ethän sinäkään tätä enää jaksa. Vauvalla oli punaisia täpliä kasvoilla, niitä tulee kun  itkee.

Mutta isä sanoi että vauvalla on rokko ja käski minun pysyä kaukana.  Ne lähtivät sitten kolmisin ajamaan kohti kirkonkylää. Minä jäin Pekan ja Pekan äidin kanssa katsomaan portaille. Kärryt hävisivät laihojen kuusien sekaan, niistä näkyi vilahduksia ja ruskeasta hevosesta ja sitten ei enää kuulunut mitään. Pekka oli samanikäinen ja olimme luvanneet mennä naimisiin.

Kun ne tulivat takaisin ja menin niiden perässä sisään, äiti tarttui heti tukkaan ja sanoi että kuinka monta kertaa minä olen sanonut että kaupalle ei mennä. Minä en itkenyt mutta en myöskään kysynyt että miksi. Isä haukahti ja käski äidin lopettaa.  Äiti ei ollut aivan viisas kun se huusi sillä tavalla. Enkä myöskään kertonut, että mentiin Pekan kanssa kauppaan sen takia että sinne oli kielletty menemästä.

Isä sanoi että kauppias pitää kirjaa ihmisistä jotka ottavat sieltä tavaraa ja lupaavat maksaa myöhemmin. Sitten se panee siihen kirjaan korkoa ja sitten ihmiset eivät pystykään maksamaan niitä laskuja. Jaa, minä sanoin, vaikken ymmärtänyt mitään. Minä kyllä muistin kaikki sanat mutta ajattelin että on hyväkin muistaa, koska sitten myöhemmin ymmärtäisin. Olin hirveän hyvä muistamaan. 

Menin istumaan vankilan setien minulle tekemään kiikkutuoliin ja rupesin keinumaan lujaa. Ilman vauvaa oli hyvä. Äidillä oli aikaa lukea minulle ja laulaa. Isä taas kaivautui kirjoihinsa, se poltti tupakkaa ja savu nousi ylös sen korvista. Äiti piirsi minulle paperinuken ja väritti sen kosmoskynällä punaiseksi ja siniseksi. 

Sitten äiti antoi minulle paperia ja näytti että kosmoskynällä voi maalatakin, kastaa vain kynän veteen tai pirskottaa vettä paperille ja punainen tai sininen väri leviää. Kaupan käärepaperia oli paljon, koska äiti leikkasi siitä kaavoja kun se ompeli. Nytkin se ompeli minulle talvihousuja, joita saisin pitää sitten kun lumi on jo tullut maahan. 

Nyt on syksy, äiti sanoi, kohta tulee talvi. Ja sitten vauva tulee takaisin. Eikö olekin hauskaa? Ei, minä sanoin. Ja äiti löi.

Sukevan keskusvankila talvella 2010 (Iiskolan maatilavankila, avovankila, nyt jo eläimet poissa). 

Kuva: Valto Ensio Heikkinen.