Sukupolvia

Lapsi ilmoitti joskus vuosikymmen kaksi sitten kuuluvansa sukupolvi X:ään. Nauroin sitä, sehän tarkoitti sitä, että sukupolvi on tuntematon. Ehkä se tahtoi pysyä tunnistamattomana.

Kun nuoriso tunnistautuu joksikin, kai se haluaa tulla nähdyksi? En tietenkään ole varma asiasta, olisiko sillä syytä olla piilossa ja syrjässä? Toinen X:än nimitys oli pullamössösukupolvi. Sitä mietin vähän vakavammin.

Olen aivan varma siitä että lapseni ei koskaan tullut pienenä syöneeksi pullamössöä. Luulen että pienenä hän piti eniten maitoperunoista, ja vaikka näinkin hänen kiemurtelevan naapurin emännän tuvan penkillä ja tekevän maidon keskellä uivista perunalohkoista muusia, niin kyllä hänestä oli mukavaa istua ainoana ihmisenä pirtin pöydän ääressä syömässä perunamössöä. Naapurin emäntä kutsui häntä hymyillen pikkuisännäksi.

Emännällä oli hyvää aikaa kysellä kuulumiset. Se emäntä piti lapsesta, koska lapsi piti eläimistä ja teki navettaan asiaa lehmien lypsyn aikaan. Kun ne kaikki pitivät toisistaan, minä lähdin asioilleni siitä.

Minua ja satoja tuhansia muita ihmisiä kutsuttiin suuriksi ikäpolviksi. Kummallista kyllä nimitys ei ollut sukupolvi. Havahduin omieni paljouteen vasta silloin, kun lapsi kysyi että mitä hän nyt tekisi. Pihalla yksinkertaisesti ei ollut kovin paljon kavereita.

Meitä oli ollut aina paljon. Se oli luonnollinen olotila, joka jossain vaiheessa alkoi vaikuttaa luonnottomalta, koska sitten ei lapsia enää paljon ollutkaan. Vasta paljon jälkeenpäin kuulimme olevamme tulppa niille pienille sukupolville.

Viime viikolla Suomemme maassa julkaistiin nuorisobarometri. Se ilmeisesti koostuu 18-29-vuotiaista nuorista. Aiheesta oli parikin radiolähetystä (yksi Kultakuumeen lähetys ja yksi Ajankohtainen Ykkönen), jotka saivat hymyilemään. Joku radiossa oli kyllä huolissaankin. Nyt meitä on siunattu Y-sukupolvella.

Sen lähtökohta on ollut se, että kaikki on oletettu annettuna ja ansaittuna. Ei ole mitään ihmeempää syytä ruveta osallistumaan mihinkään, saati osoittamaan mieltään tai peräti ajattelemaan yhteisiä asioita. Politiikkaa ovat käsittääkseni viime vuosikymmenien aikaan kyllä karttaneet kaikki mahdolliset sukupolvet. Politiikka-inho on mielestäni lisääntynyt samaan aikaan kun uusia korruptiotapauksia ilmenee. Tässä on varmasti syy- ja seuraussuhde.

Joskus tosin supistaan tapauksista, että vanhainkoteihin olisi jonkun tytär tai tyttärenpoika mennyt äänestyttämään vanhaa emäntää tai isäntää, joka on ihmetellyt rehellisesti, että eikö hän ole jo tarpeeksi monta kertaa äänestänyt Kekkosta, Karjalaista ja Sukselaista. Ja eikös se Vennamo jo kuollut? Jälkikasvu ei ole ruvennut selostamaan kaikkien mummon ja papan mainitsemien ihmisten kuolemaa.

Riippuu tietenkin paljon paikkakunnasta. Paikkakunnilla ovat omat puolueensa riippuen paikallisesta poliittisesta historiasta. Sukulainen oli huononäköisen mummon ja papan kanssa äänestyskopissa, eikä sieltä kai yleensä hirveästi meteliä kuulunut. Vanhainkodeissa opitaan säyseiksi.

Sukupolvi Y on diginatiivi. Se tarkoittaa että se asuu nollien ja ykkösten kuvittamassa maassa, joka muodostuu erilaisista teknisistä härveleistä, käskyillä toimivista. Yleisin on komputointikone, eli se kone joka tietyin käskyin kirjoittaa nollat ja ykköset jonoihin joista tulee vaikka kirjoitusta tai kuvia. Se kone laskee ne ykköset ja nollat joita käskyissä vaaditaan, komputointi tarkoittaa laskemista.

Sukupolven ei itsensä tarvitse kirjoittaa niitä käskyjä, ellei välttämättä halua, koska maassa ei ole kovin paljon ammatteja joissa informaatioteknologiaa enää käytetään. Kiinalaiset ovat oppineet senkin. Ohjelmoijia ei paljon tarvita.

Niinpä sukupolvi on oppinut käyttämään kaikenlaisia härveleitä sellaisiin tarkoituksiin, mitä ajattelevat tarvitsevansa. En tiedä mitä.

Heräsin siis viime viikolla siihen outoon ajatukseen, että en tiedä yhtään mitä 18-29-vuotiaat nuoret ajattelevat. Barometrin tietojen mukaan nuoriso ottaa annettuna esimerkiksi hyvinvointivaltion. Se on ollut sen näkökulmasta olemassa aina. Kaikki vannovat sellaisen nimeen. Nimensä mukaan se tarkoittaa maksimaalista hyvinvointia maksimaaliselle ihmismäärälle kulloisessakin maassa.

Eräs barometriä tutkinut oli huolestunut. Hänen mielestään ei ole mitenkään selvää että hyvinvointivaltio pysyy aivan itsestään yllä. Se nimittäin perustuu verotukseen ja siihen että hyvinvoinnilla taataan yhteiskunnallinen tasa-arvo. Euroopasta kantautuu tietoja pankkikriiseistä ja tiedot ovat sen verran epämääräisiä että tällainen suuren ikäluokan ihminen haluaisi mielellään että diginatiivit ottavat selvää siitä, säilyykö hyvinvointi ja tasa-arvo ja sitä myötä työ ja rauha. En pyydä sitä itselleni, vaan ajattelen heitä, että he selviäisivät kompastuskivistä.

Yksi asia sai höristämään korvia. Barometrin mukaan sukupolvi on ottanut haltuunsa internetin niin että siitä on tullut jo täysverinen kommunikaatioväline, ja siitä saattaa seurata painetun sanan ja kuvan lukemisen nopea väheneminen. Kommunikaatio on välttämätöntä sähköisin välinein, koska perheet ja suvut eivät välttämättä elä lähellä toisiaan. Mutta eivät edes ystävät.

Aina välillä joku netissä innostui julistamaan kuinka hienoa on saada kirja .pdf-muodossa omalle koneelle, millainen se sitten onkin. Että voi muiden mentyä nukkumaan lueskella kokonaista kirjaa vaikka tablettitietokoneelta ketään häiritsemättä. Luin julistajan tekstiä ja olen varma siitä että hän oli tosissaan. Hän oli oikeastaan tavattoman tosissaan.

Ajattelin hälyttyneenä kahta asiaa: miten tekstit enää säilyvät kun ne roikkuvat vain tukevasti jossain palvelupilvessä ja miten käy diginatiiville jos/kun tulee viikkojen tai kuukausien sähkökatko, kun maailman sähkölinjat sattuvat syystä tai toisesta romahtamaan. Ehkä diginatiivi on suunnitellut itselleen ja kavereilleen jonkun takaportin, pelastuskäytävän?

Mutta diginatiivit eivät enää oikeasti tahdo hipelöidä kirjoja, pitää esinettä käsissään ja kuljettaa sormiaan sen hienoa pintaa pitkin. En tiedä onko kirjan kuolema todella aivan lähellä vai ei – tai lehtien. Mutta enemmän vielä olen huolissani siitä, mitä sukupolvi Y, nuoriso, pääsee/tahtoo ruveta tekemään elääkseen. Aivan vain siis hengissä säilyäkseen.

Aivan proosallisesti mietin, mitä nuorten omat perheet syövät. Kai he syövät terveellisesti ja saavat kaikki ne vitamiinit, jotka ovat tarpeen, kun aurinkoa ei ole tarpeeksi ja saastesumut valtaavat kaupungit? Kai ruokaa kasvaa vielä tarpeeksi lähellä, että sitä saa sittenkin jos autoja ei enää ole?

Entä jos katastrofi ulottuu niin pitkälle, että nuorison on pakko löytää ruokaa itselleen. Kauppojen hyllyt tulevat nopeasti ryöstetyksi (ks. esim. New Orleansin kuvia hirmumyrsky Katrinan jäljiltä).

Mitäs sitten?

Uneton kaamoksessa

Useampi uneton yö takana. Se alkaa olla suhteellisen normaali olotila, koska aina on pimeää. Ei ole väliä milloin nukkuu. Jostain pilvien välistä silti tihkuu valonväreitä, joten kun yöllä nousee ylös kirjoittamaan, niin riipustuksia päivätajunnassa on kaikesta huolimatta vaikea ymmärtää. Aivojen melatoniini-hormonitaso on vuodenkierrossa alhaisimmillaan.

Olisi siis nukuttava öisin. Vai onko tässä jotain mieltä: ”Minä en nyt vain ymmärrä, miksi kollektiivista traumaa on pidettävä väen väkisin hengissä.”? Oletan nähneeni sotaisia unia, joissa mielikuvat ovat takertuneet toisiinsa, johonkin luettuun ja kuultuun, ehkä olen ajatellut keltapaitaisia Thaimaan lentokentän valtaajia tai ehkä kahta kirjaa jotka tulivat toinen toisensa perään, Vladimir Bartolin Alamut ja Don DeLillon Putoava mies.

Kaikissa tapauksissa on kyse jonkinasteisesta kollektiivista. Kun kollektiivi kokoontuu jonkun asian ympärille, se saa pelkästä massasta tukea itselleen ja muodostaa ajamastaan asiasta itseoikeutetun, kyseenalaistamattoman, suorastaan totuuden. Siinä on aina konflikti lähellä.

Alamutin menestys laukaisi shiialaisuuden nousun muinaisessa Persiassa. En tunne islamin historiaa niin hyvin että voisin sanoa jotain varmasti, mutta kun linnake on aivan silkkitien varrella, niin kyllä sitä tietä kulkivat myös aatteet, ajatukset ja uskonnot.

Itse kirjassa pidin erityisen paljon eräästä oudosta käänteestä. Lahjakas fedaji, nuori sotilaskoululainen, osoittautui pystyväksi miltei kaikilla koulutuksen osa-alueilla: sotilastaidoissa, astronomiassa, profeetta Muhamedin (Muhammad?) vävyn ja serkun Ali ibn Abi Talibin, ensimmäisen imaamin, oppien tulkinnassa, geometriassa ja aritmetiikassa, mutta erityisesti runoudessa. Se olikin Alamutin hallitsijan Hasan ibn Sabbahin erityissuosiossa, koska hänen ystävänsä oli kuuluisa runoilija Omar Khaijam.

Vaikka fedaji oli koulutettu assassiiniksi, itsemurhaterroristiksi, niin hän tuli paratiisiin pääsemisensä sijasta pettäneeksi johtajansa, horjui ”oikean” ja ”väärän” opin välillä. Mutta Hasan päätyi keskustelun jälkeen surmaamisen sijaan päästämään lahjakkaan oppilaan vapauteen. Outo diktaattori. Poika lähti Intiaan.

Sitten pitäisi yhtäkkiä kääntää pää 180 astetta ja ymmärtää minkä vuoksi New York ja sen asukkaat ovat pitäneet kynsin hampain elossa kaksoistornien tuhon ja yli 2000 ihmisen kuoleman muistoa ja kehittävät siitä tehokkaasti traumaa. Sitä tarkoittaa putoava mies. En usko että kukaan meistä televisiota 11.9.2001 katsoneista on unohtanut torneista putoavia hahmoja.

Mitä kollektiivinen trauma palvelee?

Yhdysvallat vastasi hyökkäykseen heti niin että valjasti koko sotilaskoneistonsa tuhoamaan Afganistania, jossa tuhannet ja tuhannet ovat kuolleet sen jälkeen. Tuhoaminen ei ollut missään suhteessa New Yorkille ja sen asukkaille aiheutettuun tuhoon.

Kollektiivisen tuhon keskellä suru ei ole koskaan tarpeeksi. Mutta muistamista ainakin nämä kaksi kirjaa palvelevat.

Moni muistaa myös vaatimuksen ”Se maa on pommitettava kivikauteen!”. Afganistanin teknologistaloudellinen tilanne tuskin oli kovin kaukana kivikautisista elinkeinoista ja kulttuureista. Varmuuden vuoksi amerikkalaiset kokivat tärkeäksi usean hääjuhlan pommittamisen. Ei tule jälkikasvua.

Islamilaiset kuulivat omin korvin kun suuren ja mahtavan maan presidentti lupasi aloittaa ristiretken terroristeja vastaan.

Toisella puolen newyorkilaiset asukkaat ihmettelivät miksi joku vihaa heitä noin paljon. Eivät olleet seuranneet maansa ulkopolitiikkaa.

Mutta kumpikaan osapuoli, öljyn tuottajat sen paremmin kuin öljyn ostajatkaan, eivät ymmärtäneet minkälaisessa maailmassa nyt eletään. Tänä harmaana talvipäivänä ajattelen öisistä raapustuksistani, että koulutus on ajettu alas. Onko missään koskaan kasvatettu ihmisiä toisenlaisten ihmisten kunnioitukseen ja ymmärtämiseen?

Jos meidän pitäisi olla globaaleja (tässäkin maassa), niin meidän pitäisi kouluttautua heti omien nurkkiemme siivoojiksi. Ensimmäiseksi pitäisi ilman muuta siivota oman pään hämähäkinseitit pois.

Mistä tulisi perusasioiden oppimisen halu? Entä mistä terve itsetunto ja identiteetti?

Joskus seitkytäluvulla

Unohdetun puolueen kansikuva: STP:n rivistöt marssilla ja takana kokonainen kansa!






Tuli jokin este, enkä nähnyt Bo Widerbergin Ådalen 31-leffaa kevään SEAn sarjassa (SEA on nykyään jotain muuta, en saa päähäni sitä nimeä, mutta elokuva-arkistona se toimii edelleen). Olisin todella oikein kovasti tahtonut nähdä sen.

Näin sen aikoinaan Tukholmassa, joskus 1969 ennen muuttoa Amerikkaan. Nyt harmittaa, koska sattumalta katsoin televisiosta Widerbergin Sjöwall-Wahlöö-filmatisoinnin Komisario Beck tähtäimessä vuodelta 1976. Olisin tahtonut verrata näitä elokuvia, koska niissä näkyy sosiaalidemokraattinen paatos, kummassakin, sanoisin. Toisaalta paatoksen ohella näkyi rautainen ohjaajantyö, jollaista tusinajännärit, ruotsalaisetkaan, eivät enää ole.

Koska olen tullut tehneeksi työtä opiskeluvuosina kesäisin Ruotsissa, tulin tuntemaan nahoissani riikinruotsalaisen asenteen maahanmuuttajatyöläisiä kohtaan. Asenne saattoi olla erityisesti kohdistunut suomalaisiin, jotka olivat aikoinaan Ruotsin alamaisia, mutta muistan myös raggarit ja heidän tappelunsa assyrialaisia vastaan jossain Tukholman lähiössä. Uljaat viikingit muinaisia niiniveläisiä vastaan!

Beck-elokuva herätti yhtäkkiä muistoja Tukholmasta. Se oli jopa filmattu asuinpaikkani lähellä Odenplanin ympäristössä. Huomasin ymmärtäväni vuoden 1976 ruotsia, kun sen sijaan tämän päivän riikinruotsi menee ohi korvien.

Suomeen verrattuna Ruotsi oli päältä katsoen kuin toiselta mantereelta 60-luvulla: rikas, salliva, täynnä kulttuurisia karamellirasioita kuten Modernin taiteen museo, jollaisesta Suomessa oli ehkä haaveita, mutta ei mitään edes lähellä toteuttamista.

Se näytti johtuvan sosialidemokratiasta, jonka voisi ajatella saaneen alkunsa Norrlannin Ådalenin sahatyöläisten lakosta vuonna 1931 ja sen mielenosoituksiin ammutuista ihmisistä. Suomessa vielä 1949 ammuttiin ihmisiä Kemin lakoissa.

Suomeen ei ikinä oikein tullutkaan Ruotsin kaltaista rauhanomaista tasa-arvoista hyvinvointivaltiota. Sosiaalidemokraatit olivat kyllä olleet maan päällä 30-luvullakin, mutta valtaa heillä ei ollut, semminkin kun muu vasemmisto oli kielletty. Tai ainakaan Suomi ei siirtynyt sodanjälkeiseen n.k. sekatalouteen (=markkinoita lännen kanssa ja bilateraalista kauppaa idän kanssa) rauhanomaisesti vaan tarvitsi ne kaksi sotaa Neuvostoliiton kanssa ja lujaa lyömistä päin Karjalan mäntyjä, ennen kuin tokeni jonkinmoisen köyhän miehen hyvinvointivaltion luomiseen.

Tämä ei ole aasinsilta, mutta jostain syystä Ruotsi on ensimmäinen assosiaatio, kun rupesin lukemaan virtuaaliystävä Kalevi Hotasen kirjaa Unohdettu puolue. Olin unohtanut Ruotsin aivan samoin kuin olin unohtanut suomalaisen 70-luvun, sen poliittisen jargonin, jota on kirjassa sanasta sanaan, täytenä dokumenttina.

En ollut muistanut myöskään Sosialistisen työväenpuolueen olemassaoloa. Muistan kyllä opiskelutoverin, Rotkon Jorman, siitä joskus puhuneen, mutta se oli sitten yhtäkkiä jo ohi, koko puolue. Häipyi silmistä ja korvista.

1970-luvulla eläneet eivät voineet välttyä kuulemasta edistyksellisistä ja taantumuksellisista voimista, jotka olivat sitä tai tätä suhteessa Neuvostoliittoon ja YYA-sopimukseen. Kalevin kirjassa on paljon asiaa EEC-sopimuksen vaiheista, jotka olin todella jo unohtanut. EEC on sama asia kuin EU, suunnilleen.

Muistan Helsingin ratikan penkeissä tarrat, joissa luki Kyllä YYA, Ei EEC. Kysäisin joltain tuntemaltani toverilta, että mitäs tämä on. Hän sanoi että on hyvä kirjoittaa ensin ”kyllä”.

1970-luvun ilmapiiri oli politisoitunut ja Kalevin kirjaamat tapahtumat välittävät hienosti sen ilmapiirin. Sellaisena kuin se oli, ei niin kuin nyt jälkipuheissa: hyi miten kauheita ihmisiä ne sosialistit olivat. STP eli Sosialistinen työväenpuolue sijaitsi jossakin SKDL:n, SKP:n ja SDP:n välisessä maastossa. Koska se oli TPSL:n seuraaja, ainakin osittain, niin mukana olivat niin tehtaiden kuin maaseudunkin työtätekevät ja köyhät ja vaivaiset.

Politiikan kieli oli aika kammottavaa. Kammottavaa se on edelleen, mutta eri tavalla. Nyt sitä on jossain määrin helpompi nonsaleerata, kun voi olla aika varma valehtelusta. Sen sijaan 70-luvun puheen takana oli aitoakin solidaarisuutta.

Poliittiset intohimot olivat melkoiset. Kukaan ei voinut olla ottamatta huomioon köyhiä ja kipeitä ihmisiä. He olivat olemassa toisin kuin tänään, jolloin he ovat vain numeroina elossa, mieluummin kyllä kuolleina, siltä tuntuu. Kekkosen hätätilahallituskin livahtaa kirjassa, oli kokonaista 60 000 työtöntä ja Kekkonen äityi perustamaan hallituksen työttömyyden poistamiseksi.

Muistan hyvin kuinka sillä vuosikymmenellä isoäitini, pohjalainen pienviljelijä, ikänsä työtä tehnyt maalaisliittolainen ja nuorisoseuralainen, sanoi minulle käydessäni joskus talossa, että tulonjako perustuu vääryyteen. Kyllä sosialisti ja tehtaantyöläinen kykenee auton ostamaan, mutta ei pienviljelijä.

Tuntuu omituiselta ajatella että pienviljelijöitä ei juuri enää ole. Kohta ei ole tehtaantyöläisiäkään, kun tehtaat viedään Aasiaan.

Pyörällä ajellessa joudun kuitenkin nielemään yhä enemmän pakokaasuja ja pölyä. Kukahan ne autot nyt omistaa ja miksi he tahtovat ajaa pienen Vaasan keskustaan ja myrkyttää hengitysilmani? Totta kai ostaakseen jotain.

Tuskin he ovat matkalla Korsholman musiikkijuhlille, jotka alkoivat juuri. Seitkytäluvulla ei juhlia vielä ollut.