Runoilta

Sen verran kävelin illalla ja tapani mukaan marssimalla, että kastuin läpimäräksi. Kainalossa oli sateenvarjo, mutta maalaisen ei pidä välittää pienestä tihkusateesta. Sitä paitsi ei ollut kovin kylmä, vaikka tihku olikin kylmää eikä alkusyksyn lämmintä vettä. Usein ensilumikin on jo tullut kuukausi sitten, viime vuosina ei.

Jos on hiljakkoin ollut voimakkaammin musiikin vaikutuksen alla, niin on helppo sujahtaa sinne uudestaan. Yksi oli pari viikkoa sitten kokemani, näkemäni ja kuulemani barokkikonsertti Johanneksen kirkossa (musiikin ympäristö merkitsee paljon aivan siitä riippumatta, mikä on kuulijan suhde kirkkoihin), toinen oli Sibeliuksen viulukonsertto ja Lemminkäis-sarja radiossa (Pekka Kuusisto ja Susanna Mälkki). Tämä kolmas oli akustinen kitara runon ohella ja itsenäisenä tekijänä kolmessa esityksessä LittFestin ohjelmassa, esiintyjinä Kai Nieminen, runoilija ja Kai Nieminen, akustisen kitaran soittaja.

Runoillan ajan mieleni oli keskittyneen rento. Musiikki on ollut määrittelemässä olemistani aina. Elävä musiikki välittyy parhaiten huonoista korvista kärsivään kuulohermostoon ja siis koko aistiin. Induktiosilmukkaa piti käyttää kun kuuntelin Sibeliusta radiosta. En tietenkään osaa sanoa muuttiko välissä ollut laite soundia, ei kukaan muu kykene puolestani sanomaan kuuloaistimuksistani, niiden erosta. Olen kyllä kuulopoliklinikalla käydessäni ajautunut joskus hyvin ajatteluttavaan ja pohdiskelevaan sananvaihtoon kuulosta, äänien olemuksesta, puheesta.

Kuulontutkija – ehdottomasti melkein ystävä – ei ottanut aineistoon musiikkia, mutta puheessa on aina rytmi, vaikka ulkomaalaiset pitävätkin suomea kovasti tasaisena nuotiltaan. Eri ihmisten puheessa on erilainen sointi. Koska olen vain varttikuuloinen, suhtaudun yhä filosofisemmin musiikkiin ja erittelen sitä yhä kiivaammin. Musiikin kuvaamiseen pitäisi löytää abstrakti sanasto, sellainen, joka vastaisi ei-esittävän kuvataiteen selitystä. Koska minulla sitä ei ole, on tyydyttävä tunneperäiseen kieleen. Sibeliuksen Viulukonserton teemoja on oikeastaan kaksi: toinen on toistuva kysymys ”mitä tämä on?” tai ”minne ollaan menossa?”, toinen on taas ponteva itämainen osasto, jossa husaarit (mitä ne pussihousuiset sotilaat ovat?) marssivat jollain persialaisella (?) torilla. Kaikkihan tuntevat Sibben viulukonserton, joten tuskin noiden kahden kohdan kuvailu meni liian pahasti metsään.

Helsingin Johanneksenkirkon akustiikka oli upea ja sitä käytettiin hyväksi. Orkesteri oli Suomalainen barokkiorkesteri (FIBO) ja lisäksi esiintyi Dominante-kuoro. Kuoro oli keksinyt hienon tavan alleviivata säveliä. Kuoron jäsenet hajaantuivat kirkon kupolin alle lattialle kohtaan, jossa kupoli alkoi jyrkästi nousta. Vaikutus oli häkellyttävä: naisten äänet oikeasti helisivät. En tiedä akustiikasta sen enempää kuin sen että joskus se toimii ja joskus ei. Kuoronjohtaja oli tiennyt miten kuoron hajasijoittaminen vaikuttaa.

Vaasan Loftetissa akustiikka oli hyvä ja musiikki toimi juuri oikeana kommenttina minulle, koska en ymmärrä ruotsia, en saa siitä selvää enkä voi syyttää kuulemista (paitsi vähän). Kun on musiikkia, en tule myöskään ajatelleeksi kieltä, helpotun kun voin nojautua taaksepäin ja keskittyä musiikkiin. En tiedä onko kyse torjunnasta vai vain siitä, että en osaa kieltä enää ja joskus osasin.

Ajattelen patriarkaalisuutta ja muuta konservatiivisuutta. Miksi? Ilta alkoi sillä että joku sanoi että naisen ei pitäisi yrittää esittää miestä. Entä sitten draama, jossa miehet esittävät naisia? Voi kyllä olla että kuulin väärin. Ohimennen kuultu kommentti voi asettaa raamit kokonaiselle illalle. En tiedä miksi tulin ajatelleeksi patriarkaattia. Ehkä se johtuu siitä mielikuvasta että säätyläisten miehillä on ollut enemmän valtaa kuin kellään muilla. Olin säätyläistalossa, jonka katotkin oli koristeltu.

Lastenloru alkaa että ”Ruut, ruut, kello löi jo kakstoista” ja päättyy että ”Mitä varten sotamies on parempi kuin herra?”. Siinä taidetaan puhua säädyistä. Sotiahan Suomi kävi koska Ruotsi tarvitsi sotilaita, sotiminen oli ammatti, ennen oli sotilassukuja.

Provinssi on tunnettu siitä, että täällä on yksikielisiä ihmisiä. Sen vuoksi on järjestettävä festarit joissa on puolet kumpaakin kieliryhmää. Yksikielisiä on kumpiakin ihmisiä, ruotsin- ja suomenkielisiä. En ole yksikielinen, mutta toinen kieleni ei ole ruotsi. Nuorena Tukholmassa tajusin että kieli on vallan väline. Tässä maassa ei ole Tukholmaa. Sitä paitsi provinssi tai provinsiaalisuus ei ole muuta kuin mittakaava-asia. Riippuu paikan hengestä miten olemisen muodot sitten näkyvät.

Muukalaisuus on ollut jollain lailla koko kuukauden läsnä. En asu enää Helsingissä. Siellä on sukulaisia ja ystäviä, joita kuuntelen uteliaana. Heissä näkyy stressaantuminen, mutta myös rentous. Ristiriitaista? Helsingissä hyväksytään olemisen moninaisuus helpommin kuin täällä. Voi olla että sopeutuminen jatkuvasti muuttuvaan seinätapettiin saa kameleontin hermostumaan lopulta.

Eilen kauppaan mennessä pihalla kulki joitakin vieraita, olivat pukeutuneet kylään menemistä varten, kädessä oli kukkapuska ja kävelivät hitaasti. Arvelin että olivat eksyneet. Kysyin että oletteko eksyksissä. Edessä kulkeva nutturapäinen vanhempi nainen sanoi kolkolla äänellä että ei. Kukkapuska kädessä! Minusta tuli todistaja nololle tilanteelle. Mutta miksi ihmeessä kunnon ihminen oli korttelissani ylipäänsä?

Runoilta Vaasassa oli kaikinpuolin kotoisa ja mukava. Ympärillä on tuttuja jo monen vuoden takaa. Runous on yhteistä omaisuutta. Varsinkin viimeisissä akustisen kitaran mietiskelevissä sävelissä tuli ajaton ja hyvin seesteinen olo. Se saattoi johtua Bachista jota runoilijan kaveri ja kaima soitti. Nyt tuli suruviesti että runoilijan isä on kuollut.

Pertti Nieminen suomensi paljon kiinalaista runoutta, mutta kirjoitti omia runoja myös. Olisin toivonut että hän olisi ehtinyt/jaksanut suomentaa I Chingin, kiinalaisen Muutosten kirjan. Sitä kirjaa on käytettävä sitten edelleen englanniksi. Kun lähdin matkalle Amerikkaan, oraakkeli muistutti, että nuori kettu ei kasta häntäänsä uidessaan yli suuren veden. Tässä toinen muunnelma samasta teemasta:

Hsia K'ang

LAULU NUORUKAISESTA

Voi nuorukaista, voi nuorukaista!

Miekka hampaissasi ui yli joen;

älä pelkää rannan tiikeriä,

pelkää virran lohikäärmettä!

(Pertti Nieminen: Veden hohde, vuorten värit. Kiinan runoutta. Hsia K'ang kuuluu Sui-kauteen 589-618 j.a.a.)

Kontakteja

Talvi oli harmaa, melkein lumeton. Se yrittää takaisin varsinkin öisin. Pitkästä pimeästä on vaikeampi toipua kuin olisi pitkästä valkoisuudesta. Kokemukset riippuvat jaksoituksista ja ajoituksista. Jos jo pienenä talvi on ollut oikea talvi, pakkasta ja lunta, ja sitten sitä ei olekaan kuin satunnaisesti ja omituisissa muodoissa, niin ihmisparka tuntee olevansa väärässä paikassa.

Silloin on lähdettävä kulkemaan. Minulla on ollut joskus kyläpaikkojakin ihmisten luona, jotka ovat muuttaneet kauan sitten pois. Etäisyydet ovat suuria, nekin ovat kokemuksellisia. Kun lähetettiin vielä tavallisia käsikirjoitettuja kirjeitä, kontaktit pysyivät. Niihin tiesi kuluvan aikaa, käsinräpellyksiin, tiesi että moni ottaa kuvan tai pari kinokameralla ja siinä ovat ne näkymät ystävän luota, Amerikassa tai Ruotsissa tai muuten vain etelämpänä.

Kylmien öiden aikaan oli päivisin joskus aurinkoista, jolloin pölypilvet peittivät auringonlaskut usvaan. Sinisen ja punaisen eri sävyjä. Kulkeminen jatkui aivastellen. Piti käydä näyttelyissä, piti tarkistaa jäätilanne, piti tuntea olevansa jossakin tietyssä paikassa. Taidemuseo varoitti valokuvien julkaisusta vaikka näki pressikortin. Otin kuvia. Taidemuseo ei tarvitse juuri julkisuutta eikä siis kävijöitäkään, siellähän on modernia taidetta, joten jääkööt.

Järnefeltin perheen talo on nyt lasten päiväkoti

Silmä osuu helpoimmin kauniisiin rakennuksiin. Ja mikä on kaunista? Sellainen joka on ihmisenmittaista. Ja sellaista jonka tietää olevan historiallisesti jotain aikakautta. Täällä Nikolain kaupungissa on asunut muun muassa kuvernööri Järnefelt perheineen ja heidän kaupunkitalonsa katsoo rantamakasiineihin päin.

Sitten oli Taidehallissa Raili Halmeen muistonäyttely. Raili kuoli noin vuosi sitten ja hänen miehensä Asko teki kavereineen hienon näyttelyn. Kaupungin taidehalli on nyt uhattu uuden museojohtajan toimesta sulkea jo kahtena vuotena, viimeksi hävisivät esimerkiksi tämän vuoden näyttelylistat. Onneksi näyttelyiden pitäjät muistivat tahtoneensa järjestää siellä näyttelyn.

Raili Halme: Kontakteja

Tilaisuus oli lämmin ja sympaattinen. Kuvataiteilija oli onnistunut saamaan elantonsa opettamisesta ja kuulin sivukorvin, että oppilaita oli paikalla. Kuvataiteilija-opettajalla on suuri vaikutus paikalliseen kulttuurielämään, yhdenkin hyvän opettajan pelkkä olemassaolo säteilee laajalti, kokonaisiin sukupolviin. Niinpä kaupungit ovat vähentäneet kulttuuriaineiden opiskelua kaikkialla. Oppilaat kävivät ennen kaikenlaisissa kerhoissakin, niitä ei ole varmaan ollut enää ainakaan 30 vuoteen. Niihin ei ole annettu enää rahaa.

Onneksi käveleminen on ilmaista. On tulossa pääsiäinen ja sen vuoksi kirkossa oli orkesterien ja kuorojen yhteinen voimanponnistus, Mozartin Requiem. En ollut koskaan kuullut sitä. Satunnainen blogin lukija ei tiedä että olen luonnostani ehkä varttikuuloinen, kuulosta ei ole oikeastaan mitään jäljellä. Minulla on kaksi kuulokojetta, jotka antavat osviittaa äänistä, niiden suunnasta ainakin.

Kirkon torni

Kirkot ovat hyvin erilaisia akustiikaltaan. Muistan edelleen kuunnelleeni Haydnin Luomisen Lappajärven kirkossa. Siitä on myös jo vuosikymmeniä. Lappajärven kirkko on puukirkko, joten sen akustiikka on erilainen kuin Vaasan kirkon, joka on linnamainen kivikirkko, siis kaupungin luterilainen kirkko, ortodoksinen täällä on myös. Siellä en ole koskaan ollut, enkä tiedä onko ortodoksikirkoissa konserttejakaan.

Joka kerta kun aion kuunnella elävää musiikkia, olo on jännittynyt. Tiesin että kirkossa on kaiku, kaikissa kivikirkoissa se on paljon suurempi kuin puukirkoissa. Mutta akustiikka on aika lailla alkutekijöissään, ei oikeastaan tiedetä mikä hyvän soinnun saa aikaan. Kuuntelin vaimeaa puheensorinaa enkä ollut varma mistä päin äänet tulivat. Ne tuntuivat olevan läsnä vähän kaikkialla.

Requiem on katolinen messu. Siinä on latinankieliset sanat. Aloin lukea sanoja ja vajota siihen akustiikkaan jossa tulisin musiikin aikana olemaan:

Mors stupebit et natura

cum resurget creatura,

judicanti responsura.

Ajattelin että sanoja lukemalla kuuleminen paranee. Mutta sitten kun musiikki alkoi, se vei huomion sanoilta täysin, vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Mozartin musiikki on aivan erilaista kuin Bachin, jonka sellomusiikkia olen jostain syystä viime aikoina kuunnellut.

Taidehallin talo

Ajattelin tietenkin Railia. Muistonäyttely on aivan kirkon vieressä, kaupungintalon alakerrassa. Tuli mieleen käsittämätön syy taidehallin lopettamiseen: kaupungintalon alakertaan kuuluisi johtajan mukaan luontevammin kansalaisinfo. Kuorot esityksessä olivat Seinäjoelta ja Vaasasta. Orkesteri Vaasasta.

Ne soivat rytmien ja tempojen muutoksista hienosti yhteen. Sen olen kuullut orkesterien muusikoilta ja myös kuoronlaulajilta, että aikaa ei koskaan ole paljon ison kokoonpanonkaan harjoittamiseksi. Minun korviini kirkko soi kauniisti ja hyvin.

Iltavalo

Eilen kävin vesijumpassa kun aivastelu oli vähentynyt tarpeeksi. Pukuhuoneeseen tuli nainen joka muisti, että minulle ei kannata puhua ennenkuin olen saanut kuulokojeen päälle. Minulla oli kiire palvelubussiin ja hänellä saunaan ja uimaan. Sanoin että olin kaksi päivää aiemmin käynyt kuuntelemassa Requiemin.

Niin hänkin! No, kaupunki ei ole iso ja kirkko oli tupaten täynnä, esitys oli hieno ja sana oli kulkenut. Mutta kerroin lukevani nyt sanoja latinaksi ja kuuntelevani musiikkia CD-levyltä. No niin hänkin! Hän onkin tehnyt elämäntyönsä latinan ja ruotsin opettajana koulussa.

Sellaista sattuu. Isä opetti latinaa ja historiaa. Kävi Villa Lanten alapuolella Tavernassa syömässä ja puhui latinaa, kun hän oli yhden kesän kaivamassa Pompeijin raunioita. Pari vuosikymmentä myöhemmin isä vieläkin muistettiin sinä latinaa puhuvana asiakkaana, joka ei tahtonut alkoholia, aqua vera.

Ilta alkoi jäähtyä kirkosta tullessa nopeasti. Taivas värjäytyi outoihin väreihin, kuu oli vähän yli puolikuun. Tiedän täysikuun siitä että ulvon öisin ja kissa on levoton. Tai toisinpäin. Silloin on ehkä pääsiäinen.

Keväinen hämärä on kaunis. Siinä ei ole samaa villeyttä kuin kesän öissä, joihin vihreys tekee eron. Silloin peikot lymyilevät sammalpeitteisten kivien välissä ja eksyttävät, aivan varmasti.