Kun pimeys iskee, eikä sisällä näe enää ikkunan valolla, on istuttava tuolin sähkövalon piiriin ja luettava runoja.
Ne sopivat hyvin proosan lomaan, eivät ne riitele. Teksti ja tekstuuri eroaa, koska on kyse lyhyen ja pitkän tekstin erosta, mutta muuten ihminen tekee suotta itselleen ongelman, jos päättää ettei tahdo pitkää tekstiä tai että ei tahdo lyhyttä.
Uskon kyllä lujasti, että vuodenaikojen vaihtuminen muuttaa kirjoittamista. Siitä tulee hankalampaa, silmiä on siristettävä ja sitten tulee päänsärky. Ihminen ei mene ulos enää itsestään selvästi, koska läpimäräksi kastuminen ei tee hyvää, vaan viluttaa lopun päivää.
Luin ensin runo-opuksen Hän lähti valaiden matkaan. Osa Silene Lehdon kirjasta voisi olla sitä, että tästä maanpäällisestä jossain vaiheessa saa kerta kaikkiaan tarpeekseen, kuka tahansa. Kirjan valaat voisivat tarkoittaa vaikka Vienanmeren maitovalaita, jotka esiintyvät Risto Isomäen Sarasvatin hiekan alkupuolella. Isomäki kirjoittaa jonkinmoisia sci-fi -dekkareita.
Kun luin kirjaa, hymyilytti, koska Sarasvatin hiekasta joku on tekemässä elokuvaa. Miten ne saavat valaat näyttelemään?
Mutta Silene Lehto miettii evoluution kulkua. Kirja on runokirja, mutta siellä seikkailee esihistoriallisia otuksia, joilla on lähinnä latinankielisiä nimiä. Niitä eläimiä löytyy kyllä, kun menee kirjastoon tutkimaan evoluution historiaa. Useimmiten kirjoissa on myös hakemisto, joten nimet tuottavat kuvauksen tai kuvan nopeasti.
Vetisyys on kiinnostava asia, koska vesi kannattelee ja myös hukuttaa. Silti vedet ovat täynnä eläimiä. On paljon olioita jotka ovat muuntuneet yhä uudestaan. Ensin nousevat vedestä maalle, sitten päättävät että maa on liian kova ja kuiva ja solahtavat uudestaan mereen tai järveen.
En tiedä voisiko sitä kutsua tahdoksi. Eikö eläimillä voi olla selvästi artikuloitu tahto muuttaa muualle, vaikka ne eivät osaisikaan sanoa sitä kovin hirveän kaunopuheisesti? Loppujen lopuksi vika on ihmisessä: hän ei ole oppinut veden elävien kieltä.
Sitten usein vampyyrijahdissa tavattu Silene Lehdon veli Penjami otti ja innostui Mari Kosken teoksesta Sch. Se on luettavissa netistä, koska on helposti arvattavissa että tätä ei moni kirjasto ota hyllyilleen.
Kosken kirja teettää vielä enemmän töitä kuin Lehdon, tarkoitan sisarta, vaikka en epäile lainkaan eikö velikin voisi jossain vaiheessa kirjoittaa kirjaa. Mutta nyt Penjami käy läpi yksityiskohtaisesti ja lujaa, paljolti mytologian kautta, Kosken kirjaa ja tekee sen niin perusteellisesti, että jokaista blogin postausta odottaa sydän pamppaillen. Tänään tuli jo kolmas osa!
Samalla on yhä uudelleen luettava itse kirjaa. Koska se on saatavissa .pdf-formaatissa se on helppo selattava. Tätä on nyt jatkunut koko syksyn. Runoudella on osuutensa kaikkeen. Jopa Nobelin komitea antoi kirjallisuuden palkinnon Tomas Tranströmerille. Tätä on ilmassa.
Kaiken huipuksi Tomas Tranströmerin Kootut runot 1954-2000 on julkaistu suomeksi Caj Westerbergin suomennoksena. Onneksi olen lukenut häntä ennenkin. Muistelen, että kun suomalaiset modernistit rynnistivät esiin – ja se tarkoitti lähinnä riimistä luopumista, ei rytmistä – niin paitsi suomalaisia, asiantila kosketti myös riikinruotsalaisia, joihin Tranströmer lukeutui.
Varhaisimmat modernistit Pohjolassa taisivat olla suomenruotsalaiset mestarit, ajalta jolloin julkaistiin kirjallisuuslehteä nimeltä Quosego ja jolloin Edith Södergran ja Hagar Olsson kävivät intohimoista keskustelua kulttuurista ja ennen kaikkea runoista. En ole päässyt selville, onko Edith Södergranin kissasta (nimeltään Totti?) tehty veistos, siis Kannaksella, edelleen paikallaan, vai onko se tuhottu kapitalistisena tihutyönä. Joku väitti että se on vain muutettu toiseen paikkaan.
Luin välillä proosaa ja löysin sieltä paljon pureskeltavaa. Joku osa miettimisestä, joka pyöri aika lailla koiran ja koiruuden ympärillä, vei minut Hans Memlingin töiden äärelle. Hän on kuuluisa flaamilainen renessanssimaalari, hieno sellainen, vaikka kuva naisesta onkin pyöristynyt pöyristyttävästi lentäessään bittivirtana pitkin Suomen ilmatilaa(?). Missä ihmeessä viestit oikeastaan käyvät kun ne menevät täältä kotikoneelta Maailmankirjojen koneelle?
Nyt paistaa aurinko. Suurimman osan aikaa on ollut tällaista, kuten Tranströmer kertoo:
SÄÄTAULU
Lokakuun meri kiiluu kylmänä
selkäevänään kangastukset.
Jäljellä ei mitään mikä muistaisi
kilpapurjehdusten valkoiseen huimauksen.
Meripihkahohde kylän yllä.
Kaikki äänet pakenevat hitaasti.
Koiranhaukun hieroglyfi
maalattuna ilmaan puutarhassa,
jossa keltainen hedelmä on
puuta ovelampi ja pudottautuu.
* * *
Koska asun Pohjanmaalla, en ole edes yrittänyt saada käsiini Martti Anhavan juuri julkaisemaa Arto Mellerin elämänkertateosta. Koska tunsin Arton ja asuin hänen parhaina vuosinaan naapuripitäjässä, siis kotipitäjä Lappajärven, niin olen lukenut käsittääkseni kaikki hänen teoksensa.
Perheellä oli mökki Lappajärven rannalla. En edelleenkään pidä siitä, että hänestä puhuttaessa tahdotaan nimenomaan puhua degeneraatiosta, runoilijan addiktioista, ei hänen töistään. Minusta alkaa olla syytä luetella jok’ikinen muurari joka makaa umpijuovuksissa ojan pohjalla viikonloput, mutta tekee täydellisiä sydänmuureja taloihin viikolla. Tai koodaaja, joka käy hurjissa kellaribileissä perjantaista lauantaihin, mutta tekee työnsä juuri sillä täsmällisyydellä jota firma häneltä odottaa.
Mellerin kirjassa Johnny B. Goethe on kaunis muistokirjoitus Marilyn Monroelle. Se on osa juttuani, joka on täällä ja johon myös peili ja nainen liittyvät.
