Tuttuja tapaamassa

Olen käynyt Tapiolassa viimeksi 1970-luvulla. Tuttava asui siellä ja lainasi vauvan hoitopöydän ja kehdon, joka ripustettiin roikkumaan nukkumalaverilta. Pritsi oli rakennettu sen verran hyvin, että tiesi että kehto vauvoineen päivineen ei tule alas eikä kukaan loukkaannu, ei ainakaan vauva.

Tapiolan keskustassa oli yllättäen yksi kustannustalo, Weilin & Göös. Vanha ja kunnianarvoisa todennäköisesti, koska talo on iso. Sitä en tiedä, oliko talossa myös paino.

Sitten kustannustalo lopetti. En muista milloin se lopetti, perheemme muutti pois Helsingistä maalle, jossa oli ystävällisempi ilmasto eli vähemmän saasteita. Lapsen sairastelu loppui kuin seinään. Helsinkiä tuli seuratuksi, mutta vähemmän intensiivisesti.

Se tuntuma on että W&G lopetti ennen näitä isompia lamoja. Silloin kustannustalot sulautuivat toisiinsa ja esimerkiksi Bonniers osti Tammen. Vasta aivan viime vuosina on ruvettu puhumaan kustannustalojen finanssikriisistä. En tiedä onko se todellinen vai ei. Yhtä hyvin voi olla kyse laajalle levinneestä välinpitämättömyydestä kulttuuria kohtaan.

Tapiolan muistan mukavana paikkana. Se oli rakennettu harvaksi ja se vaikutti aivan oikealta puistokaupunginosalta. Espoosta en tiennyt mitään, mutta Tapiolassa tuli käydyksi silloin tällöin kun asuttiin Lauttasaaressa. Siitä meni moottoritie Tapiolaan.

En tunnista enää koko paikkaa. En ole juuri kiinnittänyt huomiota Espooseen, koska sinne ei pääse junalla eikä metrolla, siis nopeasti. Auton käyttäminen tiiviisti asutulla seudulla jos silloin muinoin tuntui pröystäilyltä.

Nyt minulle selitettiin, että kaupunkirakentamisen on oltava tiivistä eikä sille siis voi mitään että Tapiola piti tiivistää. En edelleenkään vain käsitä sitä, miksi autoilla pitää tulla ihan joka paikkaan. Parkkiluolat saavat minut voimaan pahoin.

Nyt kumminkin menin Weilin & Göösin taloon. Sen nimi on Emma ja siellä sijaitsee mm. taidemuseo, mutta myös kellomuseo ja lelumuseo. Kun kuljeskelee eestaas, törmää mitä kummallisimpiin asioihin.

Lähellä pääsisäänkäyntiä oli esimerkiksi jonkun naisen tekemiä veistoksia puusäleistä. En muista kuka taiteilija oli, vai oliko hän ehkä puuseppä, mutta työ oli taidokasta. Ihmettelin siinä aikani, pienessä huoneessa ja pidin puun tuoksusta. Sen verran tiedän puusta, että jos siitä tekee jotain, niin puu täytyy kaataa näin maalis-huhtikuulla, ehkä jo helmikuulla, jolloin pihka ja terva alkavat nousta juurista kohti puun latvaa. Edit. 26.3.11 Teosten tekijä on kuvanveistäjä Hanna Vahvaselkä ja huomenna 27.3. hän esittelee WeeGee talon Galleria Aarnissa töitään klo 15-17.

Parin kuukauden päästä koivuissa on jo mahla.

Kuuntelin radiosta Emman johtajan Markku Valkosen juttelua uusista näyttelyistä. Olin päättänyt mennä ystäväni kanssa käymään siellä, koska kumpikin pidämme Joan Mirón töistä.

Tässä näyttelyssä oli pääosassa kuvanveisto. Olin tähän asti kiinnittänyt oikeastaan huomioni vain maalauksiin ja grafiikkaan. Nyt oli näyttelyyn hommattu mukaan myös suomalaisia kuvantekijöitä, jotka ovat saaneet inspiraationsa tältä espanjalaiselta taiteilijalta.

Minusta moni töistä vaikutti vähän liikaa plagiaatilta. Olen valmis uskomaan että suomalaistaiteilijat eivät ole sitä tarkoittaneet, siis plagioida, vaan he ovat innostuneet Mirón kuvamaailmasta. Minä olen todennäköisesti törmännyt siihen maailmaan joskus 1950-luvulla. En voi olla siitä varma, mutta voisin kuvitella että tämäntapaisia töitä on ollut jossakin Ateneumin kiertonäyttelyssä, siis varhaista modernia taidetta.

Kiersin yksinäni näyttelyä ja Emman kokoelmia ynnä Saastamoisen kokoelmaa pari tuntia. Sitten tuli ystäväni kameran kanssa ja saimme otetuksi kuvia. Sen jälkeen aloin miettiä, millä tavoin tulin nyt sukeltaneeksi modernismin maailmaan. En ollut aivan varma edes siitä keitä kaikkia olin tervehtinyt gallerioiden ja museoiden seiniltä, mutta paljon ja kaikenlaisia.

Tällainen kummallisuus oli yhdessä Emman nurkassa. Jonkun koneen kautta kävelijä tulee monistetuksi hidastetuin liikkein hopeanvärisessä monitorissa. Onkohan tämä nyt postmodernismia? Tuon pitäisi olla minun pääni ja käteni, mutta eivät ne kumminkaan ole. Mitä se sellainen on?

Kuva: Anita Konkka

Sunnuntaina kuuntelin Kai Niemisen kirjoittaman Radioateljee-ohjelman Japanista. Olisi ollut kummallista ellei sellaista olisi tehty ja lähetetty maanjäristyksen ja tsunamin jälkeen. Ystäväni Seppo J. Tanninen (tuon sivupalkin blogista Seppo-Zen-Selällään) lähetti uuden runokirjansa. Lainaan siitä tähän yhden runon.

Tie

Yllättäen kesken hiljaisuuden

        kilahtaa tuulikellon vieno ääni.

Sydän vie harhaan, kuin epäkelpo paikannin;

        se johtaa jyrkänteen laelle,

        yllyttää myrkkyyn, ehdottaa pistoolia.

Nukahdan vaikeaan asentoon,

        pää seinää vasten työntyneenä.

Kysymykseen väärin vastannut munkki

        joutui syntymään 500 kertaa ketuksi.

Tuo munkin ketale, sanoo mestari Tong,

       500 makoisaa elämää kettuna.

Yön kaaos nostattaa rajuilman,

       salamat valaisevat puutarhaa.

Kaikki voisi olla toisinkin,

       mutta mikään ei koskaan ole.

(Seppo j Tanninen: Paluu. N.A.B. 2010)

Sama tarina ketuksi syntyneestä munkista oli myös Kai Niemisen tekstissä. Muistaakseni mestari käski sitten munkkeja mennä hautaamaan kuolleet munkit puutarhasta. Se saattaa olla tuo sama jossa salamoi.

Kirjaa saa ostaa vähän joka puolelta, mutta mikään kirjakauppa ei enää nykyään ole hyvin varustettu, joten kehotan tilaamaan sen.

Mutta taidematkasta lisää täällä.

Homo ludens

On tottakai väärin että lapsia ei tule tavatuksi useammasti ja niinkin että he olisivat terveitä. Mutta kun viruksia ja muita pöpöjä on mielettömästi. Lapsen työ on leikki, mutta samalla ympäristö pommittaa virushyökkäyksin kuin mikäkin nettihuligaani verkkoja ja niissä asuvia pieni kaloja.

Näiden kuvien ottamisaikaan Japaniin oli iskenyt maanjäristys. Yritin selittää mitä uutiskuvat tarkoittivat, mutta pienet lapset eivät voineet tietää mikä on maanjäristys saati sitten tsunami, joka on käsittääkseni japania.

Lasten työtä katsellessa tulin ajatelleeksi minkälaiseen tulevaisuuteen heitä voi/pitää kasvattaa/kouluttaa. Meillähän ei ole maanjäristyksiä, hurraa! Sitten ajattelin että maapallon navat ovat nyt siirtyneet. Sillä tulee olemaan vaikutus.

Kerroin isommalle lapselle paikasta jossa asuimme kun heidän isänsä oli pieni. Siellä oli lähellä kalkkikaivos. Kaivoksesta löytyi yllättäen suuren männyn oksan sirpale, onkalosta, ja siinä oli valtavan isot hampaan jäljet. Otus on ollut jättiläismajava. Koska sellaisia on ollut, likka kysyi. Sanoin ajan, ehkä noin 250 000 vuotta sitten, ehkä enemmän. Silloin joka tapauksessa pohjoisnapa, jossa amerikkalaiset väittävät joulupukin sijaitsevan, oli eri paikassa kuin nyt ja täällä oli paljon lämpimämpää. Oikein paljon lämpimämpää, minä sanoin. Oikein kuumaa, kysyi likka. Vielä kuumempaa, minä sanoin.

Rupesin miettimään miten ihmeessä koulu osaa kertoa mitään tulevaisuudesta. Ei sitä pysty ennustamaan. Aivan mitä tahansa voi tapahtua.

Sitä minä en lapsille sanonut että tässä voi käydä aika ikävästi vielä. Siis ikävästi ihmiselle. Koska jos sen sanoisi lapselle, sitten pitäisi vastata kysymyksiin muista ihmisistä, kavereista, isovanhemmista, tädeistä, kummitädeistä ja -sedistä, äidistä ja isästä. Kaikista. Mikä on iso määrä ihmisiä?

Sitten ajattelin että eikös kasvatuksen tarkoitus ole kaikenlaiseen elämään. Filosofoiva isäni kyllä sanoi että mikään ei ole varmaa ja kaiken lisäksi kaikki virtaa. Sen lisäksi se sanoi jonkun Göötten sanoneen että kyllästyttävää on kaikkinainen harmaa teoria. Sitten äiti sanoi toisesta huoneesta että turhuuksien turhuus ja ne kumpikin rupesivat nauramaan.

Vanhemmat tuntuivat olevan suhteellisen luottavaisia elämäänsä. 1950-luvulla tulevaisuus oli jossain määrin vielä ennakoitavissa. Oli suhteellisen varmaa että uutta sotaa ei tule, ainakaan pian. Ne sanoivat että uutta sotaa ei tule, mutta mistään muusta ei puhuttu kuin sodasta.

Joka tapauksessa vanhemmalla likalla oli toinen käsi kipsissä ja kipeä ja kutiseva kuin mitä. Käskin likan sanoa käsivartensa iholle että lopeta kutiseminen ja heti. Kuulemma loppui. Mutta kädelle tiuskimista tulee jatkumaan vielä 3 viikkoa.

Nuorempi oli toipumassa keuhkokuumeesta. Leikki väsytti ja joskus oli pakko nukkua. Antaisin vaikka mitä, jos pystyisin kurkkaamaan noihin uniin. Lapsuuden unet olivat rajattomia ja sitä paitsi jatkuivat valveen aikana.

Edit 17.3.2011: P.s. Sain viimeinkin katsotuksi läpi lehtiä, blogeja, kirjoja, eli kaikkea sellaista missä puhuttiin/kirjoitettiin Japanin katastrofin merkityksistä. Nyt on sellainen tunne, että ehkä jotain on tapahtumassa. Tarkoitan asenneilmapiiriä ja sitä varsinkin täällä lännessä. Kuuntelin äsken Risto Isomäen ja STUKin Lehtisen (valitan, en muista etunimeä, mutta se ei ollut Lasse) Radio YLE 1:n Ajankohtaisesta ykkösestä. Siis uusinta tältä päivältä. Mieleen jäi STUKin vakuutus siitä että Suomen ydinreaktorit tarkistetaan ja se Isomäen puheesta, että Loviisan reaktoreihin voi vaikuttaa katastrofaalisesti esimerkiksi suuren myrskyn nostama tulva. Sitten katsoin YLEn blogeja ja tältä päivältä oli aina luotettavan ja paljon lukevan Jertta Blomqvistin kolumni. Tältä päivältä ja vaikka kyseessä on ”vain” Zizek, niin vaikuttaa siltä että siitä löytyy paljon asiaa. Joka tapauksessa vaaleihin ei ole paljon aikaa ja siksi energiapolitiikka on hyvin tärkeä asia. Ennen kaikkea lasten ja lastenlasten vuoksi.

Miinusta vai plussaa, mutta 5C?

Nyt on sentään tuoretta valoa.

Nyt on niin vähän matkaa ollut vasta maaliskuuta, ja kurkku on vasta pikkuisen karhea siitä, että eilen oli +5C ja tänään -5C ja tuulee koko ajan. Jäänmurtaja Sisu puskee läpi ahtojäiden tuolla aika lähellä. Tai vaihtoehtoisesti jäänmurtaja Tarmo.

Tuulta vasten nojatessa saa käyttää painovoimaa. Mutta kun se tulee pyörteissä, niin päädyn niiaamaan sille, kun se yht'äkkiä vaihtaakin suuntaa ja huomaan astuvani suoraan kuralätäkköön mokkasaappailla.  En mennyt nenälleni. Kumppareita ei voi vielä ottaa, koska nuoskan alla on pelkkää jäätä, saati sitten lätäköiden.

Seinälle on syntynyt uusi lamppu, joka käy auringonvalolla ja muuttaa paikkaa. Minä seuraan sitä. Luen viimeisiä sivuja Patti Smithin kirjasta Just kids. Siristelen silmiäni kirkkaassa valossa ja mietin miten tavattoman nopea oli siirtyminen pois suvun ulottuvilta nuorena. Ei siksi että suku olisi mitenkään erityisemmin uhannut minua.

Nuoruus on huimaa. Patti Smithin kirjasta on täällä ja täällä eivätkä tarinat toivoakseni ole yhteismitallisia. Onneksi jokainen lukee omalla tavallaan. Mutta ilman tuota ensimmäistä juttua en olisi kirjaa varmaan lukenut.

Mutta ei perheeni myöskään ollut niin rahakas, että olisi voinut pitää minua helmoissaan lopun elämääni. Varsinkin kun olin esiintynyt ylioppilasteatterin kabareessa, eikä eversti evp ja proffa suostunut päästämään meistä ketään kirjallisuustieteen cumun yleisestä osasta läpi.

Tuli ajolähtö, mutta en välittänyt jäädä selvittelemään sen syitä perheelle. Tukholma-New York sujui aivan hyvin, samoin asettuminen Lower East Sidelle Tukholmassa tavatun Dannyn luo. Vuosi oli 1969, jolloin tapahtui ihan kaikkea ja tietysti minulle erityisesti. Onneksi en ollut mitenkään erityinen ja aivan päinvastoin opin, että Ameriikassa ei suinkaan kiehuttu sulatusuunissa vaan ihmiset olivat joutuneet jonkinmoisen tornadon viskeltäväksi ikäänkuin kaikki olisivat preerialla.

Pienet talot, suvut, eläimet, maissipellot, kaikki menivät villiä ympyrää ja minä viskauduin Kalliovuorten yli Tyynen meren rannalle ja otin vähän aikaa ihan rauhallisesti.

Patti Smith jäi New Yorkiin. En minä tiennyt hänen olemassaolostaan mitään vielä silloin. Nytkin oli yllätys ylipäänsä löytää hänet, koska en ollut kumminkaan seurannut Suomessa entisen asuinmaani musiikkia niin tarkkaan.

Päädyin nimittäin takaisin Suomeen. Suomalaiset ovat surkeita emigrantteja. Ne itkevät vanhan maan perään, vaikka kohtalo olisi ollut mitä hirvein sielläkin. Kohtalo on kumminkin sellainen, että se seuraa mukana vaikka olisi mikä. Kohtalo liimautuu selkään jossain vaiheessa elämää. Ei sitä ihan sellaista kohtaloa odottaisi. Oikeastaan se on vähän epäreilua.

Olen viime viikkoina ollut mietteliäs katsottuani ruotsinsuomalaisista kertovaa Kansankodin kuokkavieraita. En tuntenut itseäni kovin toivotuksi ihmiseksi Kansankodissa, mutta taaksepäinkään ei voinut enää mennä. Oli siis päästävä eteenpäin.

Dokumenttileffan haastateltava, Susanna Alakoski, kirjailija (Svinalängorna), sanoi sitä samaa: oli päästävä eteenpäin, pois Ruotsista, niin nopeasti kuin mahdollista. Minä pääsin. Mutta ihan vain sattumalta.

Olisi ylipäänsä hirvein ajateltavissa oleva kohtalo jäädä jonnekin loukkuun. Nyt voin aivan rauhassa istua aurinkolukulamppuni valossa ja mennä sitten ulos katsomaan kuinka lumi sulaa silmissä. Voin liikkua pääni sisällä aivan yhtä lujaa kuin lentokoneella, eikä ole sitä vaivaa, että sielu jäisi odottelemaan jonnekin kauas.

On mahdollista kulkea missä tahansa. Niin kauan kuin se ylipäänsä on mahdollista.

Koillisest' aurinko nousee!

Tulin juuri Tampereelta. Siellä tulin kuunnelleeksi sekä muutamaa ystävää, kirjailijoita ja sukulaisia. Kävin ympäri kosken ja katselin maisemia. Muistin kuinka monta kertaa olin istunut Tillikassa ja katsonut veden virtausta. Muistaakseni se oli joskus Anno Dazumal Budapest, mutta voin muistaa väärin. Ehkä se olikin Pusta?

Ainakin aikoinaan Tampereen teatterissa olin katsomassa ja kuuntelemassa operetteja kriitikko-äitini seuralaisena ja sellaisena alle 10-vuotiaana kiihkeän innostunut juuri Budapestista ja pustasta ja kaiken lisäksi isä soitti kotona Emmerich Kalmanin mustalaisoperetteja levysoittimella. Kun ketään ei ollut katsomassa, yritin astuskella niin kuin teatterissa tanssittiin.

Istuin lukemassa tiukasti lehteä kun jotain tuttua vilahti näkökentässäni Tampereen asemahallissa (oli kova pakkanen ja kaikki junat olivat myöhässä). Baretista ei voinut erehtyä. Kyllä se oli tämä perussuomalaisten peruskandidaatti Pertti Virtanen. Koska tunnemme toisemme ulkonäöltä, kaivauduin tiiviimmin lehteen. Oletan että kansanedustajalle ei mene erikseen omia junia, mutta jonnekin hän kuitenkin päättäväisesti asteli.

Nyt sitten hävettää kun perussuomalaiset julkistivat vaalivalttinsa, eli kulttuuriohjelmansa. En kykene käsittämään mitä tekemistä vuosisadan vaihteen, anteeksi, siis puhun 1800-1900-luvun vaihteesta, suomalaisella kulttuurilla on nykyisessä eduskuntatyössä.

En sen puoleen ole ikinä ymmärtänyt myöskään mikä on postmodernia, esimerkiksi kirjallisuusteorioissa, mutta pääsin minä kyllä tenteistä läpi. Suoritin sen laudaturin vasta 1990-luvun puolivälissä, jolloin nuoret tulevat tieteilijät puhuivat diskurssista jo. Minä olin aikoinaan puhunut odotushorisontista, mutta silloin yksi tentittävä kirja olikin Das Theater des Absurden. Kesti kauan ennen kuin tajusin mitä Esslinin mielestä odotushorisontti merkitsee.

Sittemmin olen ollut hyvin hämmästynyt siitä, että yhä useampi kunnan tai valtion byrokraatti/poliitikko käyttää kuin mitä tahansa sanaa tuota samaa odotushorisonttia. Eivät ne kyllä teatterin teoriasta tietenkään tiedä mitään.

Joka tapauksessa tuli mieleeni että maa on täynnä kaikenlaisia ikoneja. Meillä asuu työkseen kuvataiteilija, joka pääsee aina välillä käsiksi tähän kansallisromanttiseen aineistoon ja panee sitä seinille.

Tämä löytyi keittiön kaapin nurkasta. Se on kyllä todella vanha, käsittääkseni ainakin 30-vuotias. Minusta siinä on oikeata kansallisromanttista täyteyttä: haalistuneet värit, naisen kädessä sirppi, kaurahalme aaltoilee elokuun lempeässä tuulessa!

Sen yläpuolella oli pienempi ikoni, eikä mielestäni kyllä aivan yhtä hyvin suunniteltu. Nuoren naisen asento oli jäykähkö eikä hame muistuttanut yhtään Elovena-tytön kansallispukua. Eivät ne raidat tulleet käsinkudotusta villalangasta. Hyh. Teollinen kansallispuku?

Sitten vessan seinästä löytyi vielä Suomi-filmin jäljittelemätön kavaljeeri ja on mahdollista kuulla taustalta tukkipoikien komean kuoron laulavan ”Me tulemme taas, sinä tyttöni mun!”, mikä laulu aina jossain määrin järkytti minua, koska en missään nimessä halunnut joutua likaisten ja märkien tukkilaisten ympäröimäksi. Tosin en tietenkään muistuttanut Elovena-tyttöä pienessäkään määrin, joten oletan että tukkilaiset suuntasivat kylän keinulle.

Joka kylässähän sellainen keinu oli.

Omituista kyllä en muista ikinä nähneeni yhtään vaikka olen ikivanha. Ne ovat sellaisia keinuja, joilla on mahdollista mennä ympäri niin että Kreetta-Eskosta tulee Esko-Kreetta, tuosta tavallisimmat nimet nyt ottaakseni.

Sitten voi kuvitella duon laulavan Aleksis Kiven runoa ”Jo valkenee kaukainen ranta kun koillisest' aurinko nousee!”, loppuhimmennys ja filmi katkeaa.

Sen sijaan sammakot aloittavat oman kuoronsa.

Huomenta, hra Treffidi!

Kevät toi treffidin?

Mies ulvaisi kesken aamiaista. Sitten minun piti vetää verhoa vähän ikkunan eteen, kun treffidin silmässä, jossa luki YIT tai Skanska, välähti ilkeästi.

Kysyin varovasti syytä miehen mielenilmaisuun. Se oli kuulemma vihlova ääni joka treffidistä lähtee kun se pyörii akselinsa ympäri. Minä sanon ääneeni, että treffidin kuljettaja tahtoo herättää meidät. Kaiken maailman logiikan mukaan on niin, että hän on oikeassa ja me väärässä.

Hän on nimittäin kitkutellut sen kuvittelemani akselin ympäri ainakin seitsemästä alkaen aamulla. Kello on vasta vähän päälle yhdeksän ja me syömme aamiaista. Epäilen että vimmatussa kitkutuksessa on kyse yleisestä moraalista tai ehkä sen osoittamisessa hyvin selvästi.

Koska meille ei tule paikkakunnan lehteä, en tiedä miksi tuo vinkuva otus on noussut tuonne päidemme yläpuolelle. Vesijumppakaveri valistaa, että vanhaan tehtaaseen tulee kuusikerroksinen asuintalo. En käsitä mistä siihen riittää asukkaita. Tässäkin talossa asuntoja on tyhjillään.

Viereisessä pöydässä uimahallin kahvilassa joku hörähtää ja puhahtaa samaan aikaan niin että sanasta tulee huijari ja pankrotti. Minulla ei ole märän tukan vuoksi kuulokojetta, joten kuulen tismalleen mitä tahdon.

Näinä päivinä ainoastaan Länsirannikolla näyttää satavan lunta television sääihmisen mukaan. Tänä aamuna treffidi peittyi yhtäkkiä omituiseen sumuun. Se toistui sitten huurteena pitkin kaupunkia. Mutta lumi oli lievästi kellertävää. Päätin olla kiinnittämättä siihen liikaa huomiota, koska muuten puhkeaa yleinen vainoharhaisuus kaikkialla, leviää kuin kulovalkea ja ihmiset alkavat suhtautua lumeen epäluuloisesti. Ehkä se on jokin tauti, koska Tampereella lehti jo ilmoitti että lunta ei missään tapauksessa saa syödä, eikä varsinkaan saa antaa lasten sitä syödä.

Joka tapauksessa pitkin matkaa sai edelleen varoa putoavia jääpuikkoja. Yhdessä kohtaa oli talo, jonka kivijalasta purskahti ulos jääputouksia. Katsoin ylös ja huomasin että osa talon ikkunoista oli peitetty uusilla kovalevyillä, ikkunoissa oli teippiä, joissa luki jotain, mutta koko talossa ei näkynyt asuvan ketään.

On mahdollista että kaupungin on valtaamassa valon tullessa purkamis- ja rakennusvimma. Olen huomannut että se ei kovin yleisesti kosketa naisia, ainoastaan miehiä, joilla on haalarit päällään ja niiden selkäosassa on jokin logo. Varmaan taas YIT tai Skanska. Olin naivisti kuvitellut, että puutalojen purkaminen on nyttemmin kiellettyä, koska kaupungista saa hakemalla hakea rännikujia. Ne kuitenkin ovat pienten kaupunkien sydän. Tarkoitan tietenkin sekä esteettistä että eettistä sydäntä.

Katsoin tarkemmin naapuripöydän tuhisevaa miestä ja huomasin että hän lukee lehteä. Kaupunginjohtaja on jäänyt kiinni jostain, jota kai paremman puutteessa pitää nimittää korruptioksi. Sillä ei nyttemmin ole kovin paljon väliä, koska Suomi on muutenkin jo pudonnut siltä listalta, jossa ykköseksi pääsee vähiten korruptoitunut maa.

Silmissä alkoi välkkyä sahalaita. Se tarkoitti sitä, että on juotava kotikalja nopeasti loppuun ja lähdettävä kävelemään ulos ja toivottava että treffidien kuljettajia ei ole liikaa käryttämässä hengitysilmaa.

Kotipihalla lumi tuoksuu puhtaalta. Tajusin että treffidi on sen verran kaukana, että lumi saa pitää marmorimaisen valkoisen pintansa, sen tuoksu tuntuu, eikä siinä ole rikin katkua nimeksikään.

Käsittääkseni keltainen on rikkiä. Tai asbestia. On mahdollista että on hiihtoloma, koska lapsia ei näy pihalla. Mitähän he keksivät tekemiseksi hiihtolomalla? Ei minulla ole ollut hiihtolomaa sitten kouluajan, mikä sanoo jotain työhistoriastani, tai lähinnä sen olemattomuudesta.

Rupeaa satamaan lunta lisää. Aivan hiljalleen. Uusi lumi on vanhan surma. Ajattelen aivojen luomia kuvia lukemastani kirjasta. Tällä kertaa puhun kirjan vauhdittamana ihmisen omastakuvasta.

En yhtään tiedä enää millainen se on. Tarkoitan siis kenen tahansa omaakuvaa. Kirjan kannessa on kuva holtittomasti vapisevasta punapukuisesta naisesta, jolla on korkeat korot. Toivon että joku kumartuisi auttamaan naista ja ottamaan ainakin kengät pois jaloista. Alkaisi veri kiertää.

Kohta valo lisääntyy. Ihminen kiertää vuodenaikojen myötä, mutta jos kiertääkin vastapäivään?

Matkalla jossain Etelä-Suomessa

Oli pakko yrittää selvittää päätään. Se on pitkään tuntunut siltä, että se on kampaamisen ja järjestelemisen tarpeessa (no, oikeastaan aina). En tarkoita hiuksiani, joista saa juuri ja juuri harjan läpi, ei enempää. Tarhapöllön vaikutelmaa voi vähän vähentää sitomalla hiukset, mutta hiukset ovat vahvemmat kuin poninhäntälenksu eli ne omia aikojaan irrottautuvat siitä. Oli kyse paljon perustavammasta asiasta, eli kallon alaisesta maailmasta.

Isäntäväki oli talvilomalla. Paikka oli Tampereella. Tampere on entinen opiskelukaupunkini.

Jonain vuonna 1960-luvulla oli yhtä kylmä kuin nyt. Piti panna huivi kasvojen eteen kun kulki Tammerkosken siltaa pitkin. Niin nytkin. Koski on valjastettu, joten yhdeltä pakkashöyryä tulee jatkuvasti. Lisäksi tuulen isäntä, joka näinä aikoina sijaitsee jossain Siperiassa, päätti antaa viiman tunkeutua luihin ja ytimiin.

Riemuloma alkoi Tampereen kirjastolaitoksen 150-vuotisjuhlien yhteyteen järjestetystä kulttuuritorista. Se oli Metsossa, ei siinä vanhassa pääkirjastossa, jonka edessä on Aleksis Kiven Runoilija ja muusa –patsas. Tampereen Aleksis Kivi ei ole samannäköinen kuin Helsingin Rautatientorin synkkä ja jossain määrin eteerinen Aleksis Kivi. Tämä on kyllä ihan ihmisen oloinen.

Olen usein ajatellut että muusa on ehkä nuoruudenkuva Charlotta Lönnqvististä (vrt. Veijo Meren kirja Kivestä). Ihmiset eivät usko että muusan olemuskin voisi olla lihaa ja verta. Jostain syystä vedotaan siihen, että Lönnqvist oli kovasti paljon runoilijaa vanhempi. Ehkä siinä on mukana syytöstä: vanhoilla naisilla ei ole ruumista. Tai ei ainakaan siinä mitassa kuin nuorilla. Vanhoilla on kyllä luuvaloa ja kihtiä ja nivelet rutisevat ja päästä katoavat loputkin nimet ja vuosiluvut. Miehillä myös.

Olen puhunut viimeisen puolen vuoden aikana muusista enemmän kuin on ehkä säädyllistä. Kaikin puolin olisin mennyt mieluusti Tampereen vanhaan kirjastoon. Ei Metsossakaan mitään vikaa ole. Mutta muistan viimeksi kuunnelleeni vanhassa kirjastossa uusimpia jazz-levyjä. Niitä ei ollut varaa ostaa ja ne soivat hyvin kauniisti.

Joka tapauksessa kulttuuritorilla kävi esiintymässä Finlandia-ehdokas Alexandra Salmela. Hän näkyy kirjoittavan nykyään Helsingin Sanomiin kolumneja. Salmela on esikoiskirjailija. Hän sanoi nöyrästi ettei voi kutsua itseään vielä kirjailijaksi. Slovakiksi nuorella naisella on ällistyttävän hyvä suomen taito. Mutta nuorena kielet tarttuvat helposti.

Sitten kaupunki otti minusta niskalenkin ja kaatoi johonkin kammottavaan vatsaflunssaan. Pää oli kuin lasia. Pelkäsin että kuolen siihen ja sitten kuumeen vähentyessä pelkäsin että en kuole siihen.

Horjuskelin Johanna Sinisalon kuuluisaksi tekemän Kaupin metsän laidoilla. Siellä asuvat ne peikot, joista yhtä erityisesti kuvattiin romaanissa Ennen päivänlaskua ei voi. Metsä on aina antanut minulle voimaa. Vaikka tämä olikin kaupunkilaismetsää, niin kyllä siitä erottuu myös puiden humina. Humina ei ollut ainoastaan päässäni tai hurjasti lisääntyneessä liikenteessä.

Halusin toipua siksi kunnes seuraavana viikonloppuna olisi Elävän kirjallisuuden festivaali. Siellä oli kyllä mukava tunnelma ja kirjailijoita oli aivan tarpeeksi. Olisin tahtonut ostaa Kari Hukkilan Kerettiläiskirjeet ja Juha Suorannan Piilottajan päiväkirjan.

Kyllä minä ne vielä käsiini saan. Niissä käsitellään toiseutta, johon vetoavat jo miltei kaikki. Ehkä ensimmäisenä sanaa käytti Simone de Beauvoir kirjassaan Toinen sukupuoli. Mutta en olisi ihmetellyt vaikka joku juutalaiskirjailija tai –filosofi olisi jo 1800-luvun vainojen (Venäjällä pogromi) aikana käyttänyt sanaa, koska niin selvästi Eurooppa oli asettanut kansansirpaleen alistettuun asemaan.

Jouduin sanomaan näkemiin kaupungille. En varmaan enää koskaan opiskele sen yliopistossa, josta pidin vielä aika lailla 1990-luvun alussa. Ei minua sinne tietenkään päästettäisikään, koska nyt opiskelijat eivät saa olla kuin jonkun vuoden tekemättä perustutkintoa. Minä aloitin 1965 ja valmistuin 1990-luvun puolivälin maissa.

Se oli mukava järjestelmä. Enkä käsittääkseni ollut taakkana yliopistolle poissaolevana, koska en myöskään kuluttanut minkäänlaisia resursseja.

En ymmärrä miksi opiskelijoille on tarpeen asettaa niin tiukat suitset kuin nyt on tehty. Perus- ja jatkotutkinnot ovat varmasti vähentymässä. Ehkäpä meillä tarvitaan nyttemmin vain tyhmää kansaa. Ainakaan lukeneistoa sen ei pidä olla. Saati sivistyneistöä.

(kuvat voi klikata isommiksi!)

                                  Mutta kotona oli puhjennut nuppuihin kohtalonköynnökseni.

Tuulisena talvipäivänä

Ja Muinaisten hallitsijoitten työstä maksava Luomistyö vapisee.Levottomuus saapuu Haadekseen, laudoitus antaa periksi auringon suuren paineen alla. Mutta sitä ennen, katso, nuoret huokaisevat ja heidän verensä vanhenee syyttä. Vangit ajeltuine päineen hakkaavat pakeilla kaltereita. Ja tehtaat tyhjenevät ja takavarikoista jälleen täyttyvät, jotta ne tuottaisivat lukemattomiin tölkkeihin säilöttyjä unelmia ja pullotettujen luontojen tuhansia lajeja. Ja kalpeat vuodet koittavat ja vuodet haavasiteissään. Ja jokainen saa muutaman hyppysellisen onnea. Ja asiat hänessä ovat jo kauniita raunioita. Silloin Runoilija vailla karkotuspaikkaa, jossa valittaa, vuodattaa myrskyn terveyden avoimesta rinnastaan, ja hän palaa seisomaan kauniille raunioille Ja viimeiset ihmiset lausuvat hänen ensimmäiset sanansa, jotta ruoho kasvaisi ja nainen astuisi hänen rinnalleen kuin auringonsäde. Ja jälleen hän ylistää naista ja laskee hänet nurmelle kuten on säädetty. Ja unet kostavat ja kylvävät sukupolvia vuosisadoista vuosisatoihin!


Odysseus Elytis: Ylistetty olkoon. Suom. Markku Pääskynen. WSOY 2010 ( Kuudes lukukappale: PROFETIA, viimeinen kappale)